Your Excellency, hyvät juhlavieraat
Antiikista tunnetun tarinan mukaan ihminen, ihmiskunta, oli konstikkaan erehdyksen tulos.
Kaksi titaania, Prometheus ja Epimetheus, saivat tehtäväkseen muovata luomakunnan käyttäen hyväkseen jumalilta saatuja lahjoja. Epimetheus, eräänlainen antiikin tohelo, ryhtyikin tuumasta toimeen. Hän jakoi eläimille erilaisia lahjoja varmistaakseen niiden selviytymisen luonnossa.
Kilpikonnalle hän antoi kovan panssarin suojaksi, karhulle paksun ja lämpimän turkin kylmiä olosuhteita varten. Linnuille hän soi siivet, jotta ne voisivat lentää. Leijonille ja tiikereille hän antoi terävät kynnet ja hampaat, tehden niistä voimakkaita metsästäjiä.
Epimetheus ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, ettei varanto ollut rajaton. Kun oli ihmisen vuoro, arkku ammotti tyhjyyttään. Luonnon keskellä ihminen jäi haavoittuvaiseksi ja avuttomaksi.
Epimetheuksen veli Prometheus ei sen sijaan jäänyt avuttomaksi: hän muovasi ihmisen jumalten kaltaiseksi, opettaen tälle maanviljelyä ja eläinten kesyttämistä. Koska Prometheus ei voinut antaa ihmisille suojaa, hän pyysi Zeukselta lupaa antaa heille tulen. Zeuksen kieltäydyttyä Prometheus nousi jumalia vastaan: hän varasti tulen ja toi sen ihmisille.
Zeus raivostui ja rankaisi Prometheusta kahlitsemalla tämän kallioon, jossa kotka söi hänen maksaansa päivittäin.
Me kerromme usein tarinaa Prometheuksesta kertomuksena ihmisen ja teknologian suhteesta. Koska ihmisellä ei ole luontaista suojaa, on hänen kohtalonaan kamppailla paikastaan maailmassa apuvälineitä hyödyntäen.
Mutta entä jos myytin perimmäinen ajatus ei liitykään teknologiaan, maan ja eläinkunnan kesyttämiseen?
Entä jos lukisimme sitä muistutuksena ihmisen perimmäisestä keskeneräisyydestä, puutteen ja epätäydellisyyden olemassaolosta?
Ja edelleen: entä jos tieteen, taiteen ja kulttuurin merkitys tässä ajassa liittyykin ennen kaikkea siihen tapaan, jolla muistutamme itseämme tästä tosiasiasta – avoimuuden ja keskeneräisyyden olemassaolosta?
***
Hyvät juhlavieraat –
Puheeni aihe – demokratia ja sivistys – saattaa vaikuttaa tässä maailmantilanteessa vanhahtavalta, ehkä tärkeilevältäkin. Se on vastakkainen näkemykselle, jonka mukaan puheiden – ja erityisesti juhlapuheiden – aika on nyt ohi. Euroopalta vaaditaan toiminta- ja kilpailukykyä, varustautumista kriiseihin. Kovuutta, ei sivistystä.
Samalla on kuitenkin selvää, että nykyinen maailmanpolitiikan kriisi on myös demokratian kriisi. Demokratian ahdinkoa syventävät länsimaiden sisäiset haasteet – talouden rakennemuutokset, varallisuuden keskittyminen sekä sosiaalisen median kärjistynyt keskustelukulttuuri.
Samalla kun toisille ilmastonmuutos tuo planetaarisen kriisin jatkuvasti lähemmäs, toisille talouden rakennemuutos ja demografiset haasteet – huoli oman kansan tai kulttuurin katoamisesta – lisäävät epävarmuutta ja ahdistusta. Nostalgiasta on tullut hallitseva kokemus.
Keskeinen todiste läntisen arvoyhteisön olemassaolosta on se tapa, jolla tämä kriisi ilmenee hämmästyttävän samanlaisena niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Tulevaisuus näyttää pakenevan molemmilta.
Mutta juuri tästä syystä demokratiaa on ajateltava – ei ainoastaan hallintomuotona, vaan tapana suuntautua tulevaisuuteen.
***
Aloitetaan siis demokratiasta.
Kuten esitän kirjassani Demokratian aika, moderni demokratia syntyi erityisestä ajallisuuden kokemuksesta. Sen taustalla voidaan nähdä varhaismodernin ajan tasavaltalainen ajattelu, joka ensimmäisenä irtaantui sekä antiikin syklisestä aikakäsityksestä että kristillisestä pelastushistoriasta.
Italian kaupunkivaltioissa syntyneen ajattelutavan mukaan politiikan perusta ei ollut luonnossa eikä Jumalassa vaan historiassa, ihmisen toiminnassa. Koska kaupunkivaltioiden instituutiot olivat historiassa muodostuneita asioita, siis ihmisen aikaansaannoksia, oli ihmisen myös mahdollista niitä muuttaa.
Tie tulevaisuuteen kävi menneisyyden kautta.
Niccolo Machiavellin kaltaisten ajattelijoiden myötä historiasta tulikin keskeinen osa uutta politiikan autonomiaa, sen omalakisuutta. Politiikan ominaispiirre oli, että sitä tehtiin ajassa – historiallisessa tilanteessa. Ennalta määrätyn suunnitelman sijaan politiikkaa alkoi määrittää ajatus jatkuvasti muuttuvista yhteiskunnallisista suhteista.
Kamppailusta tuli politiikan ydintä.
Tasavaltalaisen ajattelun myötä tulevaisuudesta tuli uudella tavalla ennakoimaton alue, jonka oli mahdollista synnyttää maailmaan myös uusia merkityksiä ja merkitysrakenteita. Se inspiroi keskeisesti 1700- ja 1800-lukujen vallankumouksellista ajattelua niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Kuten yksi Yhdysvaltojen perustajaisistä, Thomas Paine, asian muotoili: “Meillä on valta aloittaa maailma uudelleen”.
Demokratia oli yksi nimi tälle ajatukselle uusien alkujen merkityksestä. Ikuisten ideoiden sijaan sitä alkoi määrittää ajatus historiasta oppimisesta.
Vaikka 1900-luku vei eittämättä demokratiaa myös eteenpäin ja teki siitä yleisesti hyväksytyn periaatteen, tuo kehitys ei ollut täysin ongelmaton. Demokratiasta tuli vakauden ideologia, ja se menetti vähitellen kykynsä muutokseen ja uuden luomiseen.
Kaikkein selkeimmin tämä siirtymä määritti liberalismin aateperintöä, joka teki demokratiasta ajattoman idean, liittäen sen pikemminkin muuttumattomaan ihmisluontoon kuin kykyyn oppia historiasta. Kylmän sodan päättyminen näyttikin tekevän demokratiasta historian lopun idean, jonka asema näytti kyseenalaistamattomalta juuri siksi, että se näytti sijaitsevan ajan ja kulttuurin kehityksen ulkopuolella.
Entäpä sivistys?
Toisin kuin joskus esitetään, demokratia ei ollut yksinomaan valistusajattelun tuote. Sen nousuun vaikutti olennaisesti myös romantiikan nimellä tunnettu suuntaus, joka toi uudella tavalla yksilöllisyyden myös poliittisen ajattelun ytimeen. Siinä missä valistusajan teoreetikot lähestyivät demokratiaa ennen kaikkea yksimielisyyden tai yleistahdon ohjaamana ideana, romantiikan virtaukset siirsivät painopistettä yksilöön ja tämän henkilökohtaiseen maailmasuhteeseen.
Erimielisyydestä ja sen hallitsemisesta tuli demokratian keskeinen lähtökohta.
Keskeinen osa tätä yksilöllisyyden kulttuuria oli uusi ajatus inhimillisestä kasvusta, jota romantiikan filosofit nimittivät sivistyksen (Bildung) käsitteellä. Sen mukaan ihmisen luonto ei ollut ennalta annettu asia vaan jotain, joka muokkaantuu kulttuurin, yhteisön ja poliittisten järjestelmien myötä.
Siinä missä romantiikan taide irtaantui vähitellen jäljittelyn ideasta, nostaen tilalle uutta luovan neron, myös itse ihmisyys alkoi näyttäytyä uudella tavalla määrittämättömänä ja avoimena ideana.
Kuten J.V. Snellman totesi:
“Todellisen ihmisyyden sisältöä ei voi mitata luonnollisen laadun mukaan, vaan sen merkitystä tulee etsiä siitä täydellisyydestä, johon ihmiskunta pyrkii.”
Demokratia ja sivistys ponnistivat siis molemmat samasta lähteestä, joka tuntui vastaavan Prometheus-myytin sisältöä. Molempien ytimessä oli ajatus ihmisen määrittämättömyydestä ja tulevaisuuden avoimuudesta. Poliittiset instituutiomme ja lakimme eivät ole valmiita, koska ihminen itse ei ole valmis. Ihmisyys itse muokkautuu siinä yritysten ja erehdysten vuoropuhelussa, joka luonnehtii inhimillistä kulttuuria ja sen kehitystä.
***
Hyvät juhlavieraat –
Elämme aikaa, jolloin tiede, taide ja kulttuuri ovat puolustuskannalla. Tieteen kohdalla näin on erityisesti sellaisen tutkimuksen tapauksessa – tutkimuksen, joka ei suoraan käänny tuotekehitykseksi tai innovaatioiksi. Taiteen ja kulttuurin kohdalla hätä on tätäkin akuutimpi.
Onkin ymmärrettävää, että uutta tukijalkaa haetaan nyt turvallisuudesta ja kriisinkestävyydestä. Tieteestä ja taiteesta on tullut henkisen huoltovarmuuden lähde.
Haluaisin kuitenkin muistuttaa toisesta tehtävästä. Se on kulttuurin ja tieteen rooli nimenomaan demokratiaan ja sivistykseen kuuluvan keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden vaalijana.
Tiede ja kulttuuri muistuttavat meitä siitä, ettei maailma ole valmis. Ne osoittavat, että poliittiset järjestelmämme ovat epätäydellisiä, mutta niiden historia tarjoaa joukon opetuksia, jotka mahdollistavat uuden näkymän eteenpäin
Autoritaarinen populismi, joka valtaa alaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa, näkee politiikan toisin. Vaikka liike esiintyy mielellään muutoksen airueena, sen periaatteellinen viesti on päinvastainen. Sille kulttuuri ja kansakunta ovat valmiita asioita. Todellinen kansa kyllä tietää. Sen sivistystaso on riittävä eikä poliittisen yhteisön tarvitse pohtia omaa menneisyyttään tai omia rajojaan.
Historia ei ole autoritarismille oppimisen lähde vaan ennen kaikkea pakopaikka kaikelta siltä, mikä on uutta – joissain tapauksissa jopa mahdollisuus rakentaa tarinaa itsestä uhrina.
Demokratialle riittää 4 vuoden välein toistuva rituaali, minkä jälkeen hävinneen osapuolen on oltava hiljaa.
***
Hyvät juhlavieraat –
Sivistyksen, tieteen ja taiteen tehtävä tässä päivässä on siis kahtalainen. Se opettaa meitä itsestämme, luo näkymän historiaan ja auttaa ymmärtämään sen sattumanvaraisuutta –inhimillisyyttä.
Toisaalta tiede ja taide kurkottavat toiseen suuntaan: ne avaavat meille uusia maailmoja ja mahdollisuuksia, näyttävät sen miten asiat voisivat olla.
Mutta ennen kaikkea ne kertovat Prometheus-myytin tavoin tarinaa ihmisestä keskeneräisenä, olemukseltaan avoimena olentona.
Demokratiaa ei ole ilman aikaa – ilman ajatusta tulevaisuudesta mahdollisuuksien, ihmisen toiminnan, alueena. Mutta sitä ei ole myöskään ilman historiaa, sen tarjoamaa opastusta ja inspiraatiota. Keskeinen haaste on, miten voimme vastustaa kiusausta nähdä historiassa vain toistoa ja yhdenmukaisuutta – käytää historiaa myös uudenlaisten tulevaisuuksien avaamiseen.
Kuten Mark Twain aikoinaan totesi:
”Historia ei koskaan toista itseään, mutta nykyisyyden kaleidoskooppiset yhdistelmät näyttävät usein rakentuvan antiikin legendojen katkelmista.”
Kiitos mielenkiinnostanne.
