Kirkkohistorioitsija Ville Vauhkonen Ruoveden hautausmaan portilla työskentelevän vaivaisukon kanssa. Vuonna 1993 valmistuneen ukon on veistänyt Marko Salminen, ja se on Ruoveden seurakunnan kolmas vaivaisukko.
Vaivaisukot ovat ainutlaatuista kulttuuriperintöämme. Samalla nämä kirkkojen edessä seisovat puuveistokset ovat oleellinen osa Suomen pitkää ja kunniakasta perusturvatraditiota, jonka juuret ovat reformaatiossa. Uskonpuhdistajat halusivat organisoida auttamistyön paikallisesti.
Teksti: Ville Vauhkonen
Kuva: Pekka Vauhkonen
Koska Ruotsi-Suomi oli Euroopan johtava luterilainen valtio 1600–luvulla, tämä köyhäinhoitovisio toteutettiin parhaiten nimenomaan täällä. Ruotsin vuoden 1642 kerjuusääntö määräsi jokaisen seurakunnan huolehtimaan itse omista vaivaisistaan. Ja pitäjien vaivaiskassojen symboleiksi ilmestyi vaivaisukkoja 1600–luvun lopulta alkaen.
Vaivaisukkojemme ”kultakausi” koitti 1800–luvulla. Silloinkaan ukot eivät olleet ainoa vaivaishoidon työkalu. Suurin osa perusturvasta toteutui ruotuvaivaisjärjestelmän ja pitäjän viljamakasiinien kautta ja viljapainotteisesti. Se, missä käytettiin rahaa, oli huutolaislasten elättäminen. Vaivaisukot auttoivat siis heitä, vaikka tukivat myös esimerkiksi yllättävissä lääkärikuluissa.
Huutolaislapsijärjestelmä paisui, kun kansakunnan rakentajat senaattori J.W. Snellmanin johdolla näkivät ylisukupolvisen syrjäytymiskierteen katkaisun rakennustyönsä onnistumisen kohtalonkysymyksenä. Siihen ryhdyttiin ohjaamaan valtion verorahoitusta.
Perusturvajärjestelmä pysyi silti edelleen paikallisena. Se oli myös varsin lähidemokraattinen. Päätösvaltaa käytti kirkkoherra ja talonpoikaiset luottamushenkilöt. Malli toimi aivan kelvollisesti yli kaksisataa vuotta, mutta 1860–luvun nälkävuodet näyttivät paikallisen mallin heikot puolet laajan katastrofin sattuessa. Sen ei haluttu toistuvan, joten perusturvaa ryhdyttiin kehittämään vastaperustettujen kuntien pohjalta. Tällöin Suomen vaivaisukoista tuli kunnan työntekijöitä.
Kunnallisen vaivaishuollon perusratkaisuksi tulivat ajan myötä kunnalliskodit. Perusturvamme alkoi siis laitostua. Vaivaisukot sopivat siihen huonosti, joten heidät haluttiin takaisin seurakuntien palvelukseen. Tämä toteutui 1900–luvun alussa, kun he ryhtyivät mahdollistamaan diakonissojen palkanmaksua. Tällöin heidän tarjoamansa turva ammatillistui.
Diakonissa-aatetta toteutettiin yhdistystoimintana. Ruoveden Tiakonaattiseura pestasi Hämeen ensimmäisen diakonissan vuonna 1896. Tuki tuli ylhäisiltä säätyläisiltä ja vaivaisukolta, joka maksoi noin kahdeksasosan diakonissan palkasta.
Maailmanpula lopetti 1930–luvulla yhdistysbuumin Suomessa, ja Ruovedelläkin seurakunta joutui käytännössä takaamaan diakonissan palkanmaksun kirkollisverorahoista. Sodan jälkeen verorahoitus määrättiin pakolliseksi, ja vaivaisukko palasi taas tarveharkintaiseen auttamiseen.
Samalla alkoi hyvinvointivaltion rakentaminen. Hyvinvointivaltio marginalisoi vaivaisukkoja, ja he menettivät symbolisen roolinsa vaivaisten viimeisenä turvana. Niin ukkoperinne alkoi museoitumaan.
Suomen 1990–luvun laman jälkeen vaivaisukot ovat tehneet paluuta. Samalla he ovat enenevästi siirtyneet globaalin vastuun piiriin.
Tällä hetkellä ukkoperinne voi paremmin kuin vuosikymmeniin.
Teol. tohtori Ville Vauhkonen sai vuonna 2017 Pirkanmaan rahaston apurahan Ruoveden vaivaisukkojen palvelushistoriaa käsittelevän tietokirjan kirjoittamiseen. Valmistuva kirja kuvaa kaikkien muidenkin Suomen vaivaisukkojen palvelushistorian pääpiirteet.
