Teksti ja kuvat: Laura Iisalo

Kun Suomi itsenäistyi, yleiseksi huoleksi nousi rajaturvallisuus. Vuosina 1922–1924 Suomen eduskunta määritteli 44 Laatokan Karjalan, Pohjois-Karjalan, Kainuun, Petsamon, Lapin ja Peräpohjolan alueilla sijaitsevaa rajakuntaa alueeksi, jota tuli kehittää muun maan tasolle valistuksellisen rajaseututyön keinoin.

Työn toteuttajiksi ilmoittautuivat useat eri järjestöt, joiden toimintaa Suomen historian tohtorikoulutettava Verna Kotiranta käsittelee väitöskirjassaan, jota hän työsti ensin vuonna 2018 keskusrahastolta saadulla tuella, ja kesäkuusta 2020 eteenpäin Etelä-Karjalan rahaston myöntämän apurahan turvin.

Suomen Kansallisarkiston toimipisteet ovat tulleet tutuiksi, kun helsinkiläinen Kotiranta on matkustanut aineiston perässä Vaasaan, Mikkeliin ja Ouluun asti. Hän on hakenut tietoa myös muista lähteistä kuten rajaseutuaktiivien kirjeenvaihtoa sisältävistä yksityisarkistoista, puheista, lehtikirjoituksista ja aikalaiskirjallisuudesta.

– Käytännössä olen koonnut tutkimusta kuin palapeliä, mikä on toki aikaa vievää mutta myös palkitsevaa, kuten salapoliisityö aina, hän toteaa.

Suomalaisuuden ihanne oli isänmaallinen ja hengeltään siveä

Kotirannan mukaan järjestölähtöisellä rajaseututyöllä pyrittiin kohentamaan alueen taloudellisia oloja sekä tarjoamaan neuvontaa ja koulutusta syrjäseuduilla. Aikaisempi tutkimus on osoittanut, että itsenäistä Suomea ja kansallisidentiteettiä rakennettiin jyrkkien poliittisten näkemysten eli Venäjään ja itäiseen barbariaan liittyvien vastakuvien välityksellä. Näkökulma ei ollut poikkeava, sillä rotuhygieeniset ajattelumallit olivat tuohon aikaan yleisiä myös muualla Euroopassa.

Suomalaisuuden ihanteena pidettiin isänmaallista, hengeltään siveää, kristillisen horjumatonta ja raitista ihmistä. Epäsiistiä olemusta, rahvaanomaisia tapoja ja tietämättömyyttä asioista selitettiin itäisillä vaikutteilla eikä esimerkiksi köyhyydellä. 

Suomalaisuuden ihanteena pidettiin isänmaallista, hengeltään siveää, kristillisen horjumatonta ja raitista ihmistä.

– Rajaseututyö oli kuitenkin maltillista verrattuna fasismiin ja ääriliikkeisiin. Työ oli ajan hengen mukaista. Sisällissodan jälkeen rajaseudut nähtiin turvallisuusongelmana. Päätarkoituksena oli kommunismin torjunta, ja rajaseututyö oli kristillisnationalistista kuten moni muukin järjestötyö tuossa ajassa. Asenteet loiventuivat 1930-luvun loppuun mennessä, kun rajaseudun asukkaat lunastivat heille asetetut odotukset, Kotiranta kertoo.

Verkostojen merkitys rajaseututyössä korostui

Rajaseututyötä tarkastellessa Kotiranta huomasi, että keskeiseen rooliin nousivat erilaiset verkostot ja toimijoiden yhteydet jääkäritaustaiseen upseeristoon, kansallismieliseen Akateeminen Karjala-Seuraan ja myöhemmin muun muassa Isänmaallinen kansanliike -taustaiseen papistoon. Eri tahot edustivat keskenään erilaisia elämänpiirejä, mutta yhdistävänä tekijänä oli yhteinen päämäärä eli työ rajaturvallisuuden takaamiseksi.

– On kiinnostavaa huomata, kuinka pienet piirit olivat päättämässä rajaseututoiminnan suuntaviivoista ja määrittelemässä oikeanlaista suomalaisuutta. Puhutaan henkilöistä, jotka tulivat muutamista toisiinsa avioliittojen kautta kytköksissä olevista sivistyssuvuista, Kotiranta sanoo.

Väitöskirjan on tarkoitus valmistua kahden vuoden kuluessa, jonka jälkeen Kotirantaa kiinnostaa tieteen popularisointi ja tiedon saattaminen suuremmalle yleisölle. Tutkimustyö on kuitenkin vielä kesken, eikä vielä ole lopullisten johtopäätösten aika.

– Aineistoa on edelleen tutkimatta, joten tämä on tällaista taiteilua ja pohdintaa. Olen aika vastaanottavainen ennakkokäsityksistäni poikkeavalle tiedolle ja luulen, että sellaista löytyykin, hän toteaa.

Tohtorikoulutettava Verna Kotiranta sai vuonna 2020 Etelä-Karjalan rahastolta 26 000 euron apurahan rajaseutupolitiikkaa itärajalla vuosina 1918-1945 käsittelevään väitöskirjatyöhönsä.