Yhteisymmärrystä pehmeän diplomatian keinoin

Kulttuuridiplomatia on pehmeää, taiteeseen ja kulttuuriin perustuvaa diplomatiaa, joka pyrkii luomaan yhteisymmärrystä ja luottamusta eri kansojen ja kulttuurien välille. Se on keino selvittää konflikteja ja edistää demokratiaa, osallistumista, ihmisoikeuksia ja sananvapautta.

Siru Törnroos

Siru Törnroos opiskeli kulttuuridiplomatiaa Sienan ja Berliinin yliopistoissa.

– Kulttuuridiplomatian tavoitteena on antaa tavallisille kansalaisille mahdollisuus tutustua toiseen kulttuuriin antaen samalla viestin, että heidän kulttuurinsa on arvokas, kuvailee oululainen yhteiskuntatieteiden maisteri Siru Törnroos.

Törnroos lähti opiskelemaan Saksaan ja Italiaan, joissa on tehty kulttuuridiplomatiaa menestyksekkäästi jo pidempään.

Suomessa kulttuuridiplomatia on käsitteenä melko tuore, eikä Suomessa järjestetä kulttuuridiplomatian opintoja. Sen vuoksi Törnroos lähti opiskelemaan Saksaan ja Italiaan, joissa on tehty kulttuuridiplomatiaa menestyksekkäästi jo pidempään. Vuosina 2016–2017 hän suoritti kulttuuridiplomatian maisteriopinnot yliopistoissa Berliinissä ja Sienassa. Törnroos on opiskellut aiemmin muun muassa yhteiskuntafilosofiaa ja etiikkaa, joista oli hyötyä kulttuuridiplomatian opinnoissa.

Italian Sienan opintojaksolla paino oli teoriaopinnoissa, kuten kurssit kulttuuriperinnöstä, ihmisoikeuksista, populismista, organisoidusta rikollisuudesta, konfliktien sovittelusta ja tutkimusmetodeista sekä eri alueiden poliittisesta kehityksestä esimerkiksi Tunisiassa, Egyptissä ja Lähi-Idässä.

– Sain paljon tietoa ja ymmärrystä tämän päivän yhteiskunnallisista haasteista ja teemoista, kuten Euroopan pakolaiskriisistä, poliittisesta islamista, erilaisesta vallankäytöstä kriisitilanteissa sekä Italian organisoidun rikollisuuden leviämisestä muualle maailmassa ja sen vaikutuksista demokratiaan.

Berliinin yliopistossa opintoihin puolestaan sisältyi paljon alan konferensseja ja tapahtumia.

– Vierailimme muun muassa Euroopan Komissiossa, josta sain paljon uusia kontakteja alan erilaisiin EU-hankkeisiin liittyen.

– Pro gradu -työni kirjoitin palattuani Suomeen, ja se käsitteli Euroopan Unionin demokratian turvallisuutta suhteessa Italian ja Turkin organisoituun rikollisuuteen. Gradutyöni johdatti minut yhteistyöhön Prahan Kansainvälisten suhteiden tutkimusinstituutin kanssa, johon alan seuraavaksi tehdä töitä tutkijaharjoittelijana. Sain myös mahdollisuuden hakea yhteiskuntatieteelliseen tutkijakouluun ulkomailla.

– Uskon, että kulttuuridiplomatia on kasvavassa asemassa, ja sen osaamista tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän myös Suomessa. Ulkomailla opin erityisesti sen, että pienetkin hankkeet ovat arvokkaita ja merkityksellisiä.

Törnroosin mielestä myös hänen kotikaupungissaan Oulussa olisi hyvä hyödyntää kulttuuridiplomatiaa.

– Ouluun, kuten muuallekin Suomeen, on viime vuosina saapunut paljon muiden kulttuurien edustajia, ja olisi hyvä pystyä nopeasti rakentamaan luottamusta ja yhteisymmärrystä heidän ja oululaisten välille. Tähän voitaisiin vaikuttaa juuri kulttuuridiplomatian keinoin.

Pidemmällä aikavälillä kulttuuridiplomatia tukee myös alueen matkailua, liiketoimintaa, maakuvaa, mielikuvia muista kansoista ja kulttuureista sekä turvallisuutta ja menestystä.

– Toivoisin voivani vaikuttaa Oulun näkyvyyteen ja linjauksiin näissä asioissa. Tällä voisi olla merkittävää vaikutusta myös seudun asenneilmapiiriin ja talouden kehitykselle.

Teksti: Jenni Hietala
Kuvat: Sienan yliopisto, Siru Törnroosin kuva-arkisto

Puhetta eläimistä

– Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista. Eläimistä puhutaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin, niin markkinoinnissa kuin akateemisessa tutkimuksessakin, sekä ihan arkikeskustelussa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lehdistössä, tutkija Elisa Aaltola kertoo.

Aaltola sekä sosiologi Saara Kupsala ja oikeustieteen tutkija Birgitta Wahlberg pyrkivät hahmottamaan, miten ristiriitaisuus ja erilaiset eläinkuvat näkyvät markkinoinnissa, median ja sosiaalisen median keskusteluissa sekä lainsäädännössä ja siihen liittyvässä poliittisessä keskustelussa.

Mihin perustuu eläimen arvo?

Kun eläinten arvoa pohditaan, yleisin tapa on perustaa arvo eläimestä saatavaan hyötyyn.

– Erityisesti modernina aikana  se on ollut vallitseva eläinkuvan lähde. Aiemmin saatettiin ajatella, että luonnonvaraisilla eläimillä on myös muunlaista arvoa, niissä saatettiin nähdä henkiä tai jotain pyhää.

Eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

Hyötyarvoon perustuvassa ajattelussa eläimet ovat ensisijaisesti resursseja, joten myös niiden moraalinen arvo on välineellinen. Nyt eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

– Yksilöarvo on hyvin vastakkainen käsite välinearvoon nähden. Jos puhumme yksilöistä, siihen jo käsitteellisesti sisältyy ajatus, että ne ovat itsessään arvokkaita, Aaltola selittää.

– Välinearvo ja yksilöarvo törmäävät toisiinsa yhä useammin. Ihmisellä voi olla oletus, että lemmikillä on yksilöarvo, mutta samalla sika on välinearvoinen. Erottelulle ei oikein löydy mitään loogista perustetta, vaan ainut perustelu on kulttuurihistoriallinen: meillä on tapana tehdä näin.

Sama jännite alkaa näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, markkinoinnissa ja mediassa, sekä lainsäädännössä.

– Eläinsuojelulain uudistustyössä on puhuttu eläimen itseisarvon mainitsemisesta, mikä on aika radikaali ja uusi asia. Siinä näkyy että rajanvetotyö on kesken ja nykyinen ristiriitainen eläinkuva kulminoituu juuri tähän kysymykseen: ovatko eläimet pelkkä resurssi vai ovatko ne yksilöitä.

Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista.

Lain äärellä

Länsimaissa on puhuttu sekä ihmisapinoiden että delfiinien oikeuksista oikeussubjekteina, Intiassa norsujen. Se olisi radikaali uudistus lainsäädäntöön.

– Samalla joudutaan avaamaan aivan uudella tavalla sitä mihin meidän yksilöarvomme pohjaa. Onko laji se, mikä tekee meistä arvokkaita vai erilaiset mentaaliset kyvyt. Kun ihmisten kohdallakaan ei ole löydetty varmaa pohjaa, monitulkintaisuus arvoissa heijastuu myös eläinkeskusteluun, Aaltola sanoo.

Oikeustiede tuo mukaan valtion roolin: miten yhteiskunta määrittelee eläimen arvon.

– Lainsäädäntö tuottaa meille käsityksiä siitä mikä on sallittua, se rinnastetaan moraaliin. Jos laki sanoo, että jotain saa tehdä, ihmiset olettavat, että se on myös moraalisesti oikein.

Onkin tuttu argumentti, että kun asiat hoidettu lain mukaan, ne on hoidettu hyvin.

Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskusteluissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

– Tämä on silmiinpistävä piirre suomalaisessa eläinkeskustelussa, ja liittyy ehkä suomalaisten vahvaan sääntöjen kunniottamiseen. Keskusteluissa lakiin vetoaminen johtaa ristiriitoihin: toinen olettaa, että tietenkin tämä palautuu sihen mitä laki sanoo ja toinen kokee että lakia tulisi muuttaa moraalisen ajattelun perusteella. Keskustelut eivät useinkaan johda mihinkään, koska siinä on kaksi niin eri lähtökohdista tulevaa näkemystä.

Oletukset näkyviksi

Jännitteet keskustelussa ovat lähtöisin siitä, että eläin arvotetaan eri tavoin.

– Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskusteluissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

Yksi tällainen oletus on esimerkiksi luonnollisuus. Se jää käsitteenä hämäräksi ja voidaan tulkita monella tapaa.

– Ajatellaan, että on luonnollista, että ihminen käyttää eläintä tietylla tavalla, Aaltola selittää. Tässä ajattelussa ”luonnollisuus” rinnastuu siihen, miten asioita on aiemmin tehty sen sijaan, että se viittaisi vaikkapa lajin kykyyn elää muiden lajien rinnalla ekologisesti kestävällä, myös muiden kukoistuksen mahdollistavalla tavalla.

Tällöin keskustelussa toinen lähtee siitä, miten asiat ovat ennen olleet ja näkee sen hyvänä, kun toinen miettii, miten asioiden tulisi olla ja haluaa muuttaa niitä. Keskustelijat puhuvat aivan eri kieltä ja toisen argumentit voivat tuntua absurdeilta.

– Olisikin tärkeää avata, mistä eläinkuva tulee ja mitä oletuksia siihen liittyy. Siihen tässä hankkeessa pyrimme.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Harri Tahvanainen

 

Kallio houkuttelee luovia yrittäjiä

Helsingin Kalliosta on kehittynyt monen luovan alan yrittäjän työpaikka ja suuri osa heistä myös asuu alueella. Itsekin Kalliossa asuva tutkija Olga Gurova huomasi alueelle ilmestyneen paljon pieniä työhuoneita ja halusi selvittää, keitä niissä työskentelee. Hän ryhtyi haastattelemaan yrittäjiä ja päätyi tekemään heistä dokumenttia yhteistyössä assistenttinsa Daria Morozovan ja taiteilija Alissa Javitsin kanssa.

– Halusimme näyttää, mitä Kalliossa on tällä hetkellä meneillään, Gurova kertoo.

Tutkija Olga Gurova huomasi Kallion alueelle ilmestyneen paljon pieniä työhuoneita ja halusi selvittää, keitä niissä työskentelee.

Tutkija Olga Gurova huomasi Kallion alueelle ilmestyneen paljon pieniä työhuoneita ja halusi selvittää, keitä niissä työskentele

Kallion muotialan yrittäjistä useimpien konsepti on kestävä muoti: on kierrätystä, vanhan uudistamista ja erikoisia materiaaleja. Suunnittelijoiden lisäksi alueelle on keskittynyt ompelimoja, vintage-liikkeitä ja kirpputoreja.

Putiikit sijaitsevat usein pienissä ryppäissä lähekkäin. Useat yrittäjät myös työskentelevät jaetuissa tiloissa, esimerkiksi Made in Kallio -työhuoneella työskentelee noin kymmenen yrittäjää. Työtilojen jakaminen on edullista ja lisäksi suunnittelijat saavat kaipaamaansa seuraa.

– Saman alan yrittäjät eivät niinkään kilpaile keskenään vaan auttavat toisiaan ja hyötyvät toisistaan, Gurova kertoo.

Kallion muotialan yrittäjistä useimpien konsepti on kestävä muoti: on kierrätystä, vanhan uudistamista ja erikoisia materiaaleja.

Kallion muotialan yrittäjistä useimpien konsepti on kestävä muoti: on kierrätystä, vanhan uudistamista ja erikoisia materiaaleja

Ei liian keskiluokkaista

Kallion imago houkuttelee luovia ihmisiä niin yrittäjiksi kuin asukkaiksikin. Alue on muuttunut kovasti viime vuosina, mutta Gurova ei usko Kallion muuttuvan yläluokkaiseksi, vaikka se onkin siistiytynyt.

– En usko että Kallio koskaan kokonaan keskiluokkaistuisi. Täällä toimivat Hursti, Pelastusarmeija, vastaanottokeskus ja monet muut toimijat, jotka tuovat alueelle monenlaisia ihmisiä.

Tällainen moniarvoisuus ja erilaisuuden hyväksyvä ilmapiiri on monelle alueen yrittäjälle mieleen.

– Suunnittelijoita ei pelota, että alueella on köyhiä ja juoppoja, mutta liika keskiluokkaistuminen ehkä vähän pelottaa.

– Suunnittelijoita ei pelota, että alueella on köyhiä ja juoppoja, mutta liika keskiluokkaistuminen ehkä vähän pelottaa.

– Suunnittelijoita ei pelota, että alueella on köyhiä ja juoppoja, mutta liika keskiluokkaistuminen ehkä vähän pelottaa.

Gurovan mukaan Kalliota on tutkittu yllättävänkin vähän, vaikka aiheita riittäisi.

– Olen pohtinut esimerkiksi miksi vintage on täällä niin suosittua. Voisiko se liittyä historiaan työläisalueena?

Tutkija tekemässä elokuvaa

Gurovan tutkimus yhdistää sosiaalitieteitä ja taidetta. Videot ovat usein osa sosiaalitieteiden tutkimusta, mutta laajemmalle yleisölle tehty dokumentti vaati uudenlaista lähestymistapaa. Gurova kertoo tuskailleensa tieteellisen kielen kanssa.

– Selostuksistani tuli jatkuvasti liian akateemisia.

Tieteen ja taiteen yhdistäminen oli kuitenkin Gurovalle mieleen.

– Toinen tapa ilmaista ajatuksia, uusi kieli, avaa uudenlaisia mahdollisuuksia ja inspiroi.

Gurova suositteleekin videon tekemistä muillekin tutkijoille, sillä hänen mielestään video tuo tieteen lähemmäs ihmisiä.

– Akateemiset ihmiset ovat joustavia ja haluaisivat kertoa tutkimuksistaan ihmisille, mutta eivät aina löydä oikeita tapoja tai kanavia. Videot voisivat olla yksi uusi tapa.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Harri Tahvanainen

Tarinat luovat tunteen paikkaan kuulumisesta

Asukkaiden vahva alueellinen identiteetti voi olla hyvin merkittävä asuinalueiden suojelussa, sanoo tutkija Eeva Karhunen.

– Asukkaille henkisesti tärkeiden rakennusten säästäminen on todella tärkeää kulttuurisesti kestävän kehityksen kannalta. Kun asukkaat kokevat, että heille tärkeitä rakennuksia suojellaan, he sitoutuvat tekemään työtä koko alueen eteen.

Karhunen on tutkinut asuinalueesta kerrottujen tarinoiden ja alueen rakennusten suhdetta Porin Kuudennessa kaupunginosassa eli Kuukkarissa. Kuukkari on alun perin teollistuvan kaupungin työväestölle suunniteltu alue, joka on edelleen suosittu omaleimaisuutensa ja keskeisen sijaintinsa ansiosta.

Tarinat luovat tunteen paikkaan kuulumisesta. Asukkaiden arvioissa korostuu aineeton kulttuuriperintö: muistot ja tarinat.

Asukkaiden arvioissa korostuu aineeton kulttuuriperintö: muistot ja tarinat.

Karhusta kiinnostaa, mitä asukkaat itse pitävät arvokkaimpana asuinalueessaan. Asukkaiden arvioissa korostuu aineeton kulttuuriperintö: muistot ja tarinat. Heidän näkökulmansa on paikan sisäpuolella ja tärkeitä ovat tekeminen ja kokemuksellisuus. Viranomaiset taas katsovat aluetta ulkopuolelta, aineellisista lähtökohdista. He pyrkivät arvottamaan aluetta niin, että kriteerit voidaan siirtää paikasta toiseen.

Tutkija muistuttaa asukkaiden kokemusten merkityksestä:

– Kulttuurillisesti kestävä kehitys rakentuu yhteisölle ja paikkaan kuulumisen kokemukselle. Sen perustana on vahva alueellinen identiteetti ja se on usein emotionaalisesti latautunutta tietoisuutta omista juurista. Sen rakennusainetta ovat muun muassa kotiseudusta kerrotut tarinat ja niitten merkitsemät paikat.

Tutkija muistuttaa asukkaiden kokemusten merkityksestä:  – Kulttuurillisesti kestävä kehitys rakentuu yhteisölle ja paikkaan kuulumisen kokemukselle.

Tutkija Eeva Karhunen muistuttaa asukkaiden kokemusten merkityksestä.

 

Kuukkarin kasvatti

Tutkimuksensa aikana Karhunen on kerännyt alueen asukkaiden muistoja Kuukkarista. Vanhat asukkaat muistelevat lämmöllä esimerkiksi klapitalkoita, joihin yksi jos toinenkin on lapsena joutunut tai päässyt. Monelle iloa tuo se, että samat, jo lapsuudesta tutut touhut ovat arkea nykyäänkin.

– Asun itsekin Kuukkarissa, 1888 rakennetussa pikku talossa, jonka tontti on kuulunut isäni suvulle 1870-luvulta asti, Karhunen kertoo.

Hän onkin monesti saanut vastata kyselyihin, miten tutkimukseen vaikuttaa se, että kohde on tutkijalle itselleen kovin läheinen ja tutkija on osa tutkimaansa yhteisöä.

– Toimin tutkijana kotikentälläni, ja tutkijan osallisuudesta tutkimuskohteeseensa ollaan tiedemaailmassa montaa mieltä.

Karhunen on kuitenkin hyötynyt monella tapaa siitä, että tuntee tutkimuskohteensa hyvin omakohtaisesti. Hänen mukaansa tutkittavat ovat suhtautuneet luottavaisesti tutkijaan, jonka isovanhemmatkin ovat heille tuttuja. Keskustelut on ollut helppo aloittaa.

Tutkijan poika Johannes Lähteenmäki klapitalkoissa.

Tutkijan poika Johannes Lähteenmäki klapitalkoissa.

Ensimmäinen kuva: Voitto Niemelä 1969, Satakunnan Museon kuvakokoelma
Kuva Eeva Karhusesta: Marika Aspila
Muut kuvat: Eeva Karhunen