Hae sivustolta

Aloita hakeminen kirjoittamalla hakusana. Haku ymmärtää synonyymit, välilyönnit ja eri taivutusmuodot. Ennakoiva toiminto ehdottaa hakusanoja kirjoittaessasi.
Hae sivustolta
Tiede ja taide
Ohjeet Yhteystiedot

Supernovat – avaruuden energeettiset räjähdykset

Jussi Härmänen

Tähtitieteilijä Jussi Harmanen kuuluu Tuorlan observatorion supernovaryhmään.

Supernova on räjähdys, joka päättää massiivisen tähden ydinfuusioon perustuvan elinvaiheen.

– Supernovien tutkimus on kehittynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Aihe on kansainvälisesti kuuma, sillä supernovien avulla voidaan tutkia muun muassa tähtien evoluutiota ja maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä eli kosmologiaa, toteaa tähtitieteilijä Jussi Harmanen, joka tekee Turun yliopistossa väitöskirjaa erikoislaatuisista supernovista.

Räjähtäessään supernovat tuottavat raskaita alkuaineita ja levittävät myös tähden sisuksissa muodostuneita alkuaineita, kuten hiiltä, happea ja rautaa ympäröivään avaruuteen.

– Supernovat ovat mahdollistaneet nykyisten planeettakuntien muodostumisen, sillä alkuräjähdyksen jälkeen maailmankaikkeus koostui pääasiassa vedystä ja heliumista. Maapallon ja sittemmin elämän muodostuminen ei olisi ollut mahdollista ilman supernovia, Harmanen kuvailee.

Erikoislaatuiseksi supernovan tekee joko sen kirkkaus tai spektri eli säteilyn kirkkausjakauma aallonpituuden mukaan. Harmanen tutkii erityisesti tyypin II supernovia.

– Harvinaisissa tyypin IIn supernovissa havaitaan kapeat ja voimakkaat vedyn emissioviivat, jotka ovat seurausta laajenevan supernovan vuorovaikutuksesta tähteä ympäröivän aineen kanssa. Yleensä ympäröivää ainetta ei ole riittävästi, joten kapeita viivoja ei havaita. Tyypin IIn supernovana räjähtäneellä tähdellä on ollut voimakas tähtituuli tai massapurkauksia lyhyen ajan sisällä ennen räjähdystä. Jo pelkästään tästä voidaan vetää johtopäätöksiä räjähtäneestä tähdestä vertaamalla havaintoja esimerkiksi läheisten massiivisten tähtien ominaisuuksiin, kertoo Harmanen.

Pro gradu -tutkielmaansa varten Harmanen analysoi SN2011ap:ksi nimetyn supernovan laajan havaintoaineiston.

– Havaintojen huolellisella analyysillä voidaan tutkia supernovina räjähtävien tähtien elinkaarten viimeisiä vaiheita. Tutkimuksessani arvioin muun muassa räjähdyksessä muodostuneen radioaktiivisen nikkelin määrän, joka lopuksi hajoaa stabiiliksi raudaksi. Määrittelin myös supernovan räjähdysmallin sekä tähden ominaisuuksia mahdollisimman tarkasti.

Tuorlan observatorion teleskooppi

Tuorlan observatorion teleskooppi

Väitöskirjatyössään hän jatkaa SN2011ap:n kaltaisten harvinaisten supernovien tutkimusta.

– Turun yliopisto on mukana muun muassa laajassa kansainvälisessä ePESSTO-ohjelmassa (extended Public ESO Spectroscopic Survey of Transient Object), jossa alun perin tavoitteena oli luokitella 2 000 supernovaa. Näistä 150 kohdetta valittaisiin perusteelliseen seurantaan. Tulen hyödyntämään myös tätä aineistoa tutkimuksessani.

Supernovien tutkimuksesta haastavaa tekee se, että lähiavaruudessa ne ovat melko harvinaisia: Linnunradassa supernovia räjähtää arviolta noin kerran sadassa vuodessa. Muissa galakseissa supernovia havaitaan vuosittain yhteensä tuhansia, mutta pääasiassa pelkkinä valopisteinä kaukaisen etäisyyden takia.

– Haasteena on ymmärtää supernovia pelkästään havaitun valon ja sen muutoksen perusteella. Lisäksi osa kiinnostavista räjähdyksistä tapahtuu niin etäällä, että niitä voidaan havaita vain kohteen ollessa kirkkaimmillaan. Tyypillisesti supernovien himmenemistä tulisi seurata vähintään muutamia kuukausia kattavan kokonaiskuvan saamiseksi.

Kansikuva: Supernova SN2011ap:n kenttä, havainto Nordic Optical Telescopella 8.7.2012
Teksti ja muut kuvat: Jenni Hietala

 

Suuren muurahaisyhteisön umpikuja

Koko Etelä-Euroopan rannikon kattaa yksi ainoa muurahaisyhteiskunta. Itseasiassa myös Japanista ja Yhdysvalloista voi löytää muurahaisia, jotka kokevat olevansa osa samaa yhteiskuntaa.

Väitöskirjatutkija Sanja Hakala

– Ne edustavat sosiaalisuutta uudella tasolla, paljon isommassa mittakaavassa. Sellaista esiintyy vain muurahaisilla ja niistäkin vain muutamilla lajeilla, selittää väitöskirjatutkijaSanja Hakala.

Hakala tutkii samalla tavalla elävien Formica-muurahaisten levittäytymiseen liittyviä konflikteja suurissa muurahaisyhteiskunnissa. Muurahaisten superkoloniat ovat poikkeuksellisen suuria yhteisöjä, joille ei Hakalan mukaan löydy hyvää vertailua muista lajeista. Tällainen superkolonia on niin suuri, ettei muurahainen voi kävellä sen reunasta toiseen ja siinä elää tuhansia kuningattaria. Tehokkaan yhteistyön ansiosta yhteisöt voivat kasvaa valtaviksi ja syrjäyttää muita lajeja.

Tällainen superkolonia on niin suuri, ettei muurahainen voi kävellä sen reunasta toiseen ja siinä elää tuhansia kuningattaria.

Evolutiiviselta kannalta tarkasteltuna ne eivät ole kuitenkaan kestäviä.

– Muurahaiset alkavat auttaa yksilöitä, jotka eivät ole niille sukua. Se ei ole evolutiivisesti fiksua, koska silloin ne eivät enää auta omia geenejään leviämään, Hakala selittää.

Superkoloniat ovat menestyksekkäitä yhteiskuntia, mutta niissä muurahaisten itsekkäät piirteet kuten haluttomuus levitä lisääntyvät. Hakalan hypoteesina on, että haluttomuus levittäytyä ei ole ongelma, jos ruokaa on tarjolla rajattomasti, mutta koska näin ei todellisuudessa koskaan ole, alussa yhteisöä hyödyttänyt tilanne karkaa jossain vaiheessa väistämättä käsistä.

Työläiset käyttävät valtavasti resurssejaan kuningattarien kasvattamiseen, mutta kun kuningattaret eivät lennäkään pois, työläiset saattavat jopa alkaa tappaa niitä. Tehty työ menee siis hukkaan.

– Se on paradoksaalista. Massiiviset yhteisöt ovat ekologisesti hyvin menestyviä, mutta evolutiivisessa mittakaavassa eivät. Mutta eihän evoluutiolla ole määränpäätä, Hakala muistuttaa.

Sosiaalisuus karkasi käsistä

Hakalan projektissa on toistaiseksi tutkittu yhden superkolonian geenivirtaa ympäröiviin populaatioihin ja testattu muurahaisten käyttäytymistä. Nyt Hakala itse tarkastelee muurahaisten lentolihaksia. Aiemmin ei ollut tiedossa, kuinka hyvin Formica-lajien kuningattaret ja koiraat pystyvät lentämään, mutta nyt näyttää, että niillä kyllä on toimivat lentolihakset, ne vain valitsevat jäävänsä pesään. Hakala vertailee eri Formica-lajien muurahaisia, jotka ovat lähisukulaisia keskenään ja osa kuuluu superkolonioihin, osa elää yksinkertaisemmissa yhteiskunnissa. Vertailtavina olevat lajit ovat tavallisia suomalaisia muurahaisia, sellasia joihin olemme kaikki törmänneet.

Hakala kuvaa valtavia yhteisöjä ”käsistä karanneena sosiaalisuutena”.

Siinä missä muurahaiset normaalisti ovat hyvin aggressiivisia, saman superkolonian muurahaiset eivät taistele toisiaan vastaan.

– Vaikuttaisi siltä, että eri ryhmien muurahaisilla superkolonioita syntyy silloin tällöin evoluution kuluessa, mutta ne eivät selviä pidemmän päälle. Tämä puhuisi sen puolesta, että kyseessä tosiaan on evolutiivinen umpikuja. Formica- suku on ainoa muurahaisryhmä, jossa superkoloniaalisuutta on useammalla lähisukuisella lajilla – mikä tekeekin siitä niin kiinnostavan tutkimuskohteen.

Suomessa tällaiset muurahaisyhteisöt ovat harvinaisia, eikä niitä esiinny kaupungeissa. Jos metsässä on törmännyt alueeseen, jossa on paljon kekoja lähekkäin, kyseessä todennäköisesti on superkolonia. Niissä keot muodostavat selkeän verkoston, ja eri kekojen välillä on reitit. Suomen suurin tunnettu superkolonna sijaitsee Tammisaaren lähettyvillä ja siihen kuuluu yli 1300 pesää.

– Muurahaiset kiinnostavat ihmisiä, sillä ne ovat niin tuttuja. Ne ovat mainio ryhmä sosiaalisen evoluution peruskysymysten tutkimiseen: itsekkyyden ja yhteistyön, konfliktien ja niiden ratkaisujen ymmärtämiseen. Siksi ne ovat myös hauska tutkimuskohde, Hakala sanoo.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat muurahaisista: Sanja Hakala
Kuva Sanja Hakalasta: Markku Hakala

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2017

Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen

Vuonna 2006 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Anna Paavilainen kiinnitettiin Kansallisteatterin näyttelijäksi 2008. Siellä hän esitti muun muassa keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desmedonaa, Ihmisvihaajan Cèlineä ja Villsorsan Hedvigiä.

Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa  työllään kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin.

Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.

Palkinto myönnettiin rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista.

Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala

Veikko Rantala on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.

Rantala suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina.

Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan Rantala on pohtinut käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin.

Palkinto myönnettiin ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.

Arkkitehti Jenni Reuter

Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Hän on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla ja toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.

Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia. Suomeen Reuter on suunnitellut muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä.

Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.

Palkinto myönnettiin kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.

Vepsäläisten laulumailla

Tietokoneen kaiuttimista kuuluu suomea muistuttavaa kansanomaista laulua ja musiikintutkija Jari Eerola tapailee digisyntikastaan säveliä Tampereen kodissaan.

– Koetan nuotintaa kenttämatkallani Vepsässä äänittämääni laulua. Apuna tässä on myös tietokoneen transkriptio-ohjelma, kertoo Eerola.

Vepsäläinen laulu- ja musiikkiperinne on ollut Eerolan tutkimuskohteena vuodesta 2001 lähtien, väitöskirja valmistui vuonna 2012. Viime vuonna ilmestyi kirja Vepsäläisiä lühüdpajoja Maailman musiikin keskuksen julkaisuna. Siihen Eerola teki sadan laulun nuotinnokset sekä suomenkieliset käännökset. Urakka kesti monta vuotta ja oli välillä kuin salapoliisin työtä, kun piti etsiä vanhoja tallenteita arkistojen kätköistä.

– Osa materiaalista löytyi sattuman kauppaa tai vihjeen perusteella. Oli myös jännittävää käydä läpi vanhoja vahalieriö- eli fonografitallenteita 1900-luvun alusta.

Kielitieteilijät innostuivat

Vepsäläiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, joita viimeisimpien arvioiden mukaan on jäljellä noin 6000. Asuinalueena ovat mm. Pietarin ja Vologdan läänit. Vepsäläiset kuuluvat kielensä perusteella suomen lähisukukieliin, siksi suomalaiset kielitieteilijät kiinnostuivat heistä jo 1800-luvun alkupuolella. Monet kielentutkijat ajattelivat, että sieltä löydetään suomen sanskriitti, tämmöinen suomen alkujuurikieli ja sitä lähdetään tallentamaan.

– Nykyvepsä taas on vähän hankalaa, kun venäjä on sitä dominoinut pitkään ja muokannut ääntämistä sekä sanastoa. Mutta varsinkin kirjoitettu vepsä on vielä tavoitettavissa, jos saa sanakirjan apuun, sanoo Eerola.

Vepsäläisten oma lauluperinne

Eerola on seikkaillut vepsäläisten alueilla kaikkiaan kymmenellä kenttämatkalla, joilla kiersi haastattelemassa ihmisiä  tallentaen heidän tarinoitaan ja laulujaan.

– Vepsäläiset karjalaisista erottava tekijä on nimenomaan kieli ja omankieliset laulut. Siis oma musiikkiperinne, joka erottaa heidät siitä ympäristöstä.

Nämä vepsäläiset lühüdpajot eli lyhyet laulut ovat sellaisia moneen tilanteeseen sopivia lauluja. Niitä on laulettu lasta nukuttaessa, erilaisissa juhlissa ja töitä tehdessä. Usein niissä mainitaan mies tai poika, joka johtuu siitä, että useimmiten ne olivat naisten laulamia lauluja, selittää Eerola.

Kenttämatkoilla kuvatuissa videoissa pistää silmään se, että kuvissa näkyy pääasiassa mummoja.

– Tämän päivän vepsäläiskylästä on vaikea löytää nuoria ja työikäisiä, silti lauluperinnettä elvytetään ja nykypäivänä osa ihmisistä näkee sen todella tärkeänä. Mutta jos lauluperinne ei siirry aidosti uusille sukupolville, ei sille osaa ennustaa kovin hyvää tulevaisuutta, Eerola miettii.

Teksti: Pekka Niemiaho
Video: Esa Kurkikangas ja Pekka Niemiaho

Liikkumaan kannustava kaupunki

Jos kaupunki on rakennettu oikealla tavalla, se kannustaa ihmisiä liikkumaan arjessaan ja tästä hyötyvät niin ihmisten oma terveys, ympäristö kuin koko kaupunki. Tästä oletuksesta lähtee Mikko Kärmeniemen tutkimus, jossa hän selvittää ympäristön vaikutusta pohjoissuomalaisten fyysiseen aktiivisuuteen.

Kärmeniemi tutkii, miten yhdyskuntasuunnittelulla voidaan vaikuttaa ihmisten päivittäisiin liikkumisvalintoihin. Pääosin huomio on siinä, kannustaako ympäristö hypäämään auton rattiin, pyörän satulaan, vai voiko arjen askareet hoitaa kävellen.

– Tutkimuksista alkaa olla jo melko vankkoja todisteita siitä, että kävelyn ja pyöräilyn ehdoilla toteutetut yhdyskuntarakenteet olisivat sekä terveyden että ympäristön ja myös ylipäätään kaupunkien elinvoimaisuuden kannalta tärkeitä.

Olemme syntyneet liikkumaan, emme liikuteltaviksi.

Liikuntatutkijat ovat Kärmeniemen mukaan yhä enemmän siirtyneet painottamaan arjen liikunnan merkitystä liikuntaharrastusten sijaan.

– Olemme syntyneet liikkumaan, emme liikuteltaviksi, Kärmeniemi kiteyttää.

Fyysiseen aktiivisuuteen kannustava elinymäristö koostuu Kärmeniemen mukaan useista tekjöistä. Yksi on riittävä tiiviys: väestötiheys takaa, että syntyy lähipalveluita, joita ihmiset pystyvät hyödyntämään. Toinen tekijä on katuverkosto ja infrasturktuuri, jossa on panostettu pyöräily- ja kävelymahdollisuuksiin, jotta eri määränpäiden välillä liikkuminen on helppoa. Kolmantena Kärmeniemi nostaa esiin maankäytön monipuolisuuden.

–  Jotta päivittäiset askareet voi hoitaa kävellen, pyöräillen tai julkisten kulkuvälineiden avulla, asuntojen, työpaikkojen ja palveluiden on sijaittava iloisessa sekamelskassa keskenään, ei niin että tietty alue on varattu vain asutukselle tai esimerkiksi kaupalle.

Suomella omat erityispiirteensä

Maailmalla ympäristön ja fyysisen aktiivisuuden yhteyttä on tutkittu jo paljon, mutta Suomessa vähemmän. Suomeen kuitenkin liittyy erityispiirteitä, kuten myöhäinen kaupungistuminen, jonka vuoksi kaupungit on rakennettu pitkälti yksityisautoilun ehdoilla.

Autollakin pitää päästä liikkumaan kaupungissa, mutta se ei saisi olla ensisijainen vaihtoehto.

– Eheyttävästä suunnittelusta on puhuttu paljon, mutta mielestäni kaupunkeja suunnitellaan edelleen pitkälti niin että marketit rakennetaan pelloille ja uudet asuinalueet kaupungin reunoille aika väljästi, ja työpaikat pelkästään niille varatuille paikoille.

Omassa tutkimuksessaan Kärmeniemi käyttää hyväkseen pohjoissuomalaisista kerättyä syntymäkohorttidataa. Hän pyrkii löytämään siitä seikkoja, jotka aiempien tutkimusten perusteella tukevat fyysistä aktiivisuutta.

Pitkittäisaineistot tarjoaa mahdollisuuden seurata, vaikuttaako ympäristö oikeasti liikkumiseen vai onko se seurausta jostain muusta.

Kärmeniemi toivoo, että tutkimuksen tulokset vaikuttaisivat siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan. Konkreettisesti se tarkoittaisi esimerkiksi suurempia investointeja kävelyyn, pyöräilyyn ja julkiseen liikenteeseen. Tällaiset suunnitelmat herättävät usein vahvoja tunteita.

– Vastakkainasettelua syntyy helposti, eikä se ole hyväksi. Autollakin pitää päästä liikkumaan, mutta se ei saisi olla ensisijainen vaihtoehto.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuva: Mikko Niiles/STT Lehtikuva

Perinteet elävät Heinämaan pitseissä

Orimattilan Heinämaa on Rauman ohella Suomen toinen alue, jolla nypläys on ollut merkittävä ammatti ja myös säilynyt elävänä traditiona. Helena Honka-Hallila yhdessä työryhmän kanssa työstää parhaillaan tietokirjaa Heinämaan pitseistä ja niiden historiasta. Kirja tulee sisältämään Heinämaan pitsin tarinan sekä pitsien malleja 1800-luvulta nykypäivään.

– Heinämaan pitsin tarkkaa alkuperää ei tiedetä, mutta säilyneistä vanhoista nypläystyynyistä löytyvien vuosilukujen perusteella voi päätellä että pitsiä on nyplätty kylässä jo ainakin 1800-luvun alkupuolella. Vanhoja pitsejä on säilynyt museoiden kokoelmissa, Honka-Hallila kertoo.

1900-luvun aikana Heinämaalla myös kehitettiin uudenlaista nypläystyyliä. Siellä tehtiin muun muassa suuria pöytäliinoja yhdistämällä leveitä pitsejä. Kokeilevat nyplääjät kuten Varma Ritala tekivät hartiahuiveja, koruja ja pieniä iltalaukkuja.

Heinämaan pitsejä

Kylän naisille nyplääminen oli tapa saada tuloja. Vielä 1936 Heinämaalla oli 200 nyplääjää jotka saivat ainakin osan tuloistaan pitsejään myymällä, ja vuonna 1953 nypläys oli päätulo 30 naiselle.

Heinämaan tyyli

Heinämaalle oli huonot liikenneyhteydet ja kylä oli pitkälti eristyksissä, mikä auttoi oman tyylin kehittymistä. Toisaalta jotkut heinämaalaiset lähtivät kylästä myymään pitsejä muualle. Esimerkiksi Lahdessa sijainnut Helmi Vuorenmaan liike nypläytti kansallispukuihin tarvittavia pitsejä heinämaalaisilla ja myös jotkut helsinkiläiset liikkeet teettivät töitä Heinämaan nyplääjillä.

Heinämaan pitsejä

 – Lasten piti opetella nypläämään ja vanhemmat saattoivat vaatia lapsen nypläämään tietyn määrän ennen kuin he pääsivät ulos leikkimään, Honka-Hallila kertoo.

Nypläysmalleista myös pidettiin hyvä huoli ja taito haluttiin pitää visusti omassa kylässä.

– Jos muutti pois Heinämaalta, piti luopua nypläyksestä, Honka-Hallila kertoo. Pitsien malleja ei myöskään saanut ostaa mistään, vaan ne kulkivat perheissä.

– Mallit olivat arvotavaraa, niitä ei annettu toisille koska niillä tienattiin rahaa.

Vasta nyt pitsimalleja on alettu myydä Heinämaan pitsinkutojien Pitsituvassa.

– Vanhat mallit on tehty tuohen päälle. Niiden mallit ovat selkeitä verrattuna esimerkiksi Rauman pitseihin, Honka-Hallila selittää Heinämaan pitsien erityispiirteitä. Tyypillisiä heinämaalaisia tuotteita ovat myös esimerkiksi pienet liinat, jotka ovat kokonaan pitsiä erotuksena esimerkiksi raumalaisista liinoista, joissa keskellä on kangasta.

Pitsiperinne elää yhä Heinämaalla. Pitsituvassa järjestetään tapahtumia ja näyttelyitä ja nypläystä opetetaan niin lapsille kuin aikuisillekin. Lisäksi Pitsituvalla myydään yhä paikallisten kutojien  töitä, eli nypläys tuo yhä sivutuloja kyläläisille.

Kuvat:
1. Heinämaalainen äiti tyttärineen nyplää.
2. Heinämaan pitsejä Pitsituvalla 2010-luvun alussa.
3. Suomen ensimmäisessä kotiteollisuusnäyttelyssä vuonna 1875 oli esillä heinämaalaisen Henrika Kivistön pitsejä.
4. Orimattilan Villatehtaan johtaja Sven Fahlgren sai vuonna 1965 lahjaksi Varma Ritalan nypläämän ison pellavaliinan.

Maakuntarahastojen apurahat ovat haettavina 10.1.-10.2.2017. Lisätietoa täällä.

Internet ja lasten sosiaaliset taidot

– Niin kuin muissakin ilmiössä, internetin käytöllä on hyvät ja huonot puolensa, terveystieteen maisteri ja väitöskirjatutkija Anne Riihilahti Tampereen yliopistosta sanoo.

Riihilahti tutkii, miten alakouluikäiset käyttävät internetiä ja miten se on yhteydessä heidän sosiaaliseen kompetenssiinsa sekä perheen vuorovaikutukseen. Lasten internetin käyttöä on tutkittu 2000-luvulla paljon, mutta sen yhteyttä sosiaaliseen kompetenssiin ei  juurikaan.
Väitöskirjansa ensimmäisen artikkelin aineiston Riihilahti keräsi kyselytutkimuksella jossa neljäs-, viides- ja kuudesluokkalaiset lapset saivat arvioida omaa internetin käyttöään ja sosiaalisia taitojaan. Viidessä peruskoulussa tehtyyn kyselyyn vastasi 312 lasta.

Tutkimustuloksena oli, että arkisin 5−7 tuntia tai enemmän internetissä aikaa viettävät lapset olivat impulsiivisempia kuin suosituksen mukaisen (1−2h) ajan internetissä viettävät. Lisäksi viikonloppuisin 1−2 tuntia päivässä internetissä aikaa viettävät lapset olivat yhteistyötaitoisempia, empatiakykyisempiä, vähemmän häiritseviä ja vähemmän impulsiivisia kuin 5−7 tuntia internetissä aikaa viettävät lapset.

– Eli jos käytti nettiä oikein ja suositusten mukaisen ajan, se toi esiin hyvää, kun taas mitä pidempään koneella oli, sitä enemmän tuli esiin häiritsevyys ja impulsiivisuus, Riihilahti tiivistää.

Toisessa artikkelissa, jota Riihilahti parhaillaan viimeistelee, tulee esiin vanhempien näkökulma: mitä vanhemmat tietävät lapsensa internetin käytöstä ja miten he arvioivat perheen keskinäistä vuorovaikutusta. Myöhemmissä artikkeleissa Riihilahti perehtyy muun muassa kouluterveydenhoitajien tietoihin ja siihen, mitä he tarvitsisivat lisää voidakseen paremmin tukea  lapsia ja perheitä netin käytössä.

Kultainen keskitie

Riihilahti kysyi lapsilta, miksi he viettävät aikaa internetissä.

– Tyttöjen mielestä netissä on helppo viettää aikaa, pojille se on totuttu tapa. Molemmilla nousi esiin se, että siellä tutustuu uusiin ihmisiin.

Riihilahden kyselyyn vastanneista kuudesluokkalaisista pojista neljäsosa ilmoitti pelaavansa usein myös ulkomaalaisten kavereiden kanssa. Se yllätti tutkijankin, mutta voi tuoda hyviä seurauksia, jos pelatessa kielitaito karttuu.

– Asioilla on puolensa, ja pitää löytää sieltä se kultainen keskitie, Riihilahti sanoo.

– Tarkoituksena ei ole leimata netin käyttöä huonoksi, vaan nostaa esiin niitä asioita, jotka voivat lapsen elämässä olla vuorovaikutusta hankaloittavia. Sosiaalinen kompetenssi on yksi lapsen tärkeimmistä kasvutekijöistä matkalla aikuisuuteen. Lapsella on oltava hyvä sosiaalinen kyvykkyys toisten lasten kanssa yhdessä toimimiseen, tuntea erilaisia tunteita ja tunnistaa niitä itsessään ja toisissa, jolloin hän osaa eläytyä muiden tunteisiin ja osaa toimia muiden kavereiden kanssa vuorovaikutuksessa.

– Olisi tärkeää, että sekä lapset että vanhemmat saisivat  riittävän medialukutaidon ja että netinkäyttö olisi turvallista.
Riihilahti toivoo, että lapsen ja perheen tukemiseen internetin käytössä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

– Kouluterveydenhuollon tarkastuksissa mediankäyttötaidoista puhutaan, mutta niissä on paljon muutakin käsiteltävää. Ehditäänkö näitä käsitellä riittävästi? Onko se edes terveydenhoitajan tehtävä? Uudessa opetussuunnitelmassa medialukutaito on oppiaineena, mutta kenelle esimerkiksi pelaaminen, ikärajat ja pelimerkinnät kuuluvat?

Kuva: Jussi Helttunen/Lehtikuva

Aika pysähtyi Mankbyssä

-Ihan alussa paljastui fossiloitunut keskiaikainen kylä, jonka viimeisen vaiheen rakennuksista suuri osa oli jossain määrin havaittavissa paljaalla silmällä. Kaivamalla pääsimme käsiksi varhaisempiin vaiheisiin. Tämäntyyppisiä fossiloituneita kyliä ei Suomessa ole monia, ja uskallan jo sanoa, että tuskin mistään muualta Suomesta löytyy näin isoa ja hyvin säilynyttä keskiaikaista kylää, kertoo historiallisen arkeologian dosentti Georg Haggrén Mankbystä, nyky-Espoon alueella sijaitsevasta kylästä.

Vanhimmat Mankbystä löydetyt rakennukset ovat 1200-luvulta. Suomen mittakaavassa kylä on ollut suuri: siihen on kuulunut kahdeksan taloa, ja asukkaita on ollut viitisenkymmentä. Kaikki talot siirrettiin pois, kun Espoon kuninkaankartano perustettiin 1556. Osan veivät mukanaan talonpojat, osan kruunu käytti Kuninkaankartanon tarpeisiin.

– Meillä onkin siis Mankbyssä 500 vuoden takainen aikataso, johon aika on tavallaan pysähtynyt. Juuri myöhemmän maankäytön vähäisyys tekee Mankbystä uniikin kohteen, Haggrén kertoo.

Monipuolinen tutkimuskohde

Kylän niin sanotulla ala-alueella tehtyä kaivausta johti tutkija Tarja Knuutinen. Noin sataneliöiseen alueeseen kylän itäosassa sisältyy rakennusten paikkoja, muinaispeltoja ja tienpohjaa.

– Tutkin rakennusta, joka aloittaessamme näkyi vähän maan pinnalla. Kyseessä on kylän loppuvaiheeseen sijoittuva rakennus, joka on todennäköisesti purettu, kun kylä on hylätty. Lisäksi alueelta löytyy varhaisempia rakenteita 1300-luvulta saakka.

Knuutisen mukaan 1500-luvun alun rakennus on hyvin samankaltainen kuin myöhemmät savutuvat. Se kertoo rakennusperinteestä, joka on elänyt vielä hyvin lähellä meidän aikaamme.

Ala-alueella näkyy kylän kehittyminen: sitä on ensin käytetty yhteen tarkoitukseen, tässä tapauksessa viljelyyn, ja sitten sille on rakennettu.

– Fossiloituneet pellot on nyt ajoitettu 1300-luvulle, ja mahdollisesti viljely on jatkunut vielä 1400-luvun alussa. Ne ovat tutkimuksen kannalta hyvin mielenkiintoinen kokonaisuus, sillä vastaavia näin keskellä kylää olevia peltoja ei kovin paljon löydy. Mankbyssä olemme päässeet käsiksi peltosysteemiin ojineen ja pohjustuksineen.

Rikas esineistö

Mankbystä löydetty esineistö on monipuolista ja kertoo vilkkaasta kaupankäynnistä, joka toi talonpoikienkin käyttöön esineitä kaukaa Keski-Euroopasta. Kylästä löytyi muun muassa punasavesta valmistettujen kolmijalkapatojen sekä kivisavisten kannujen ja lasipikareiden sirpaleita, hevostarvikkeiden, kuten jalustimien, osia sekä solkia ja muita vaatetukseen liittyviä esineitä ja koruja.

– Huomiota on alusta alkaen kiinnittänyt se, että löysimme erittäin paljon veitsiä: arkipäiväisessä työskentelyssä ja aterioinnissa käytettyjä puukkoja, mutta myös hienoja pöytäveitsiä, jotka levisivät keskieurooppalaisesta ruokakulttuurista 1400- ja 1500-luvuilla Suomeen. Selvästi tuo kulttuuri oli omaksuttu myös Mankbyssä, kertoo Mankbyn esineistön tutkimuksesta vastannut Elina Terävä.

– Esineistö on aika fiiniä. Alueelta löytyi yllättävän paljon tuontitavaraa, mikä kertoo siitä, että kauppaa on käyty. Koristeelliset pienet esineet viittaavat siihen, että elämässä on ollut muutakin kuin välttämättömyys. On haluttu samoja esineitä, joita esimerkiksi Keski-Euroopassa on käytetty, pientä luksusta elämään.

Teksti: Jenni Heikkinen

Talvi kaupungissa

Postmodernin yhteiskunnan kaupunki-ihanteet tulevat Etelä-Euroopasta. Rakennukset ja elinympäristö piazzoineen, kävelykatuineen ja ulkoilmakahviloineen suunnitellaan ikuiseen kesään. Vihreää on helppo hallita, mutta vaihtuvalle säälle ja pohjoisen vuodenajoille ei voi asettaa täsmällistä paikkaa.

Essi Oikarinen Oulun yliopistosta tutkii väitöskirjatyössään pohjoisen ilmaston ja sääolosuhteiden huomioimista ja hyödyntämistä yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelussa.

– Pohjoisessa on vihreää vain neljäsosan vuodesta. Haluan tietää, miten myös sininen, valkoinen ja jopa harmaa otetaan suunnittelussa huomioon. Miten säätä ja harmautta voidaan hallita tai miten eri vuodenajoista saadaan niiden parhaat puolet irti. ”Pohjoinen kaupunki” on käsitteenä ja suunnitteluteemana yhä täysin standardoitumaton, Oikarinen kertoo.

Pohjoinen elinympäristö hakee vielä identiteettiään erityistapauksena kaupungistuneiden elämäntapojen joukossa. Talvi on kaupunkisuunnittelussa mukana lähinnä teknisenä asiana, ei niinkään ihmisten toiminnallisena aisti- ja merkitysympäristönä. Teknisen ja sosiaalisen infrastruktuurin yhtäaikaiseen pohtimiseen ei ole kiinnitetty kovin paljon huomiota.

– Vuodenajat ja lumi loistavat poissaolollaan. Jos talvi ylipäätään on mukana, niin yleensä vain materiaalivalintojen ja teknisten mitoitusten kautta. Pohjoisen vuodenaikoja ei ajatella kokonaisvaltaisena kaupunkikokemuksena. Esimerkiksi talvimaisemien ja talvisten näkymien hyvinvointivaikutuksia urbaanissa kontekstissa ei pohdita tarpeeksi.

Ikuisen kesän ideologia

Tekniikka on ottanut lähtökohdakseen ikuisen kesän ideologian – mitä tapahtuisi, jos talvinen kunnossapito ei toimisi, katuja ei aurattaisi ja jalkakäytäviä ei hiekoitettaisi. Myös muut lähtökohdat on kuitenkin hyvä tunnistaa ja tunnustaa. Elämäntapaa, kulttuurisen omaleimaisuuden eri puolia sekä luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluita eri vuodenaikoina voidaan ottaa enemmän tarkasteluun mukaan.

– Ikuinen kesä osataan jo aika hyvin. Vihreä on ollut ”in”, koska ekosysteemipalvelut ovat ”in”. Vihreän lisäksi haluan tutkia valkoisen vaikutusta, sitä millainen on hyvä arjen elinympäristö erityisesti talvella. Vaikka harmaus lisääntyisi maisemassa, arjen harmauden ei tarvitse lisääntyä. Pohjoisessa talvi on arkea, Oikarinen selittää.

Nykyaikaisessa kaupunkisuunnittelussa on pyrkimyksenä altistaa suotuisille ja suojata haitallisilta ilmastotekijöiltä ja sääolosuhteilta. Pohjoisissa oloissa tärkeää on pohtia asukkaiden kokeman toiminnallisuuden, kaupunkitilojen ja -rakenteen sekä kausiluontoisuuden ja vuodenaikojen välisiä riippuvuussuhteita.

– Lähestyn tutkimusaihetta tila, paikka ja käyttäjät edellä. Kaupunkiympäristöjen fyysisiä piirteitä ja käyttäjämielikuvia on todella mielenkiintoista verrata keskenään.

Teksti ja kuvat: Sauli Herva

Hiljaiset suomalaiset – totta vai stereotypiaa?

Suomalaisten hiljaisuus on paljon toisteltu stereotypia, joka on jatkuvasti esillä. Samalla suomalaiset tulevat kuin automaattisesti verratuksi muihin kansoihin.

Filosofian tohtori Anna Vatanen

Filosofian tohtori Anna Vatanen

– Ei kuitenkaan ole varsinaisesti tutkittu, että mitä se oikeastaan tarkoittaa. Missä tilanteissa suomalaiset ovat hiljaisia, ja keneen verrattuna? tutkijatohtori Anna Vatanen Helsingin yliopistosta kertoo. Siksi Vatanen päätti itse tarttua aiheeseen.

Tutkimuksessaan Vatanen tarkastelee toisilleen tuttuja ihmisiä luonnollisissa keskustelutilanteissa ja selvittää, miten nämä reagoivat keskustelussa syntyviin hiljaisiin hetkiin ja luovat niitä toiminnallaan: miten ne alkavat, mihin loppuvat ja mitä siinä välissä tapahtuu – onko tilanne luonteva vai vaivautunut, pitääkö hiljaiseksi hetkeksi keksiä jotain muuta tekemistä. Aineistona on videoituja keskusteluja.

Vatanen etsii keskusteluista taukohetkiä ja niissä toistuvia piirteitä, pyrkii löytämään yleisiä toimintatapoja ja suhteuttaa niitä siihen, mitä suomalaisten hiljaisuudesta on sanottu ja millaisia seikkoja muunkielisessä tutkimuksessa on löydetty.

Vaitonaiset hetket

Vatasen tutkimus on vasta alussa, mutta jo nyt hän arvelee, että jotain erityistä suomalaisten suhtautumisessa hiljaisuuteen on. Aiemmassa tutkimuksessa oli havaittu, että englanninkielisetkin kyllä pitävät taukoja keskustelussa, mutta näissä tilanteissa keskustelukumppanit tyypillisesti keskittyvät hetkeksi muuhun, silittävät vaikka koiraa tai hakevat kirjan hyllystä. Suomalaisten keskusteluissa on havaittavissa tilanteita, joissa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään.

– Siinä vain ollaan, ja tilanteet vaikuttavat ihan rennoilta, Vatanen kuvaa.

– Kiinnostavinta ei välttämättä ole, miten pitkään ollaan hiljaa, vaan mitä silloin tapahtuu.

Vatasen aineistona on keskusteluja esimerkiksi aamiaiselta, automatkalta, kaveriporukan lautapeli-illasta ja ystävän vierailulta. Jotkut hiljaisuudet toki johtuvat siitä, että keskustelijan pitää tehdä jotain muuta, vaikkapa suunnitella seuraavaa siirtoaan lautapelissä. Vatanen huomauttaa, etteivät nämä tilanteet silti aina vaatisi kaikkia läsnäolijoita olemaan hiljaa.

– Jo parikin sekuntia kestävä hiljaisuus voi olla pitkä. Jos sellaisia on usein, eivätkä ne vaikuta epämiellyttäviltä, se kertonee, että hiljainen hetki on keskustelijoiden mielestä ihan ok.

Mitä on hiljaisuus?

– Käsite hiljaisuus nostaa esiin vain sen, että tilanteessa ei ole puhetta, mutta onhan muutakin vuorovaikutusta kuin puhe, vaikkapa nyökyttely tai katse.  Hiljaisuus voi siksi olla vähän harhaanjohtava termi, Vatanen sanoo.

Kyse on myös siitä, millä keinoin osoitetaan, että ollaan yhdessä. Aina siihen ei tarvita sanoja, vaan pelkkä oleminen voi riittää.

– Suomen puhujille on ehkä ominaista toimia niin, ettei sanota mitään, se voi olla yksi tavallinen yhdessäolon tapa. Toisaalta vaikka suomalaiset suhtautuisivat hiljaisuuteen eri tavoin kuin jotkut muut kansalaisuudet, se ei vielä tarkoita että suomalaiset olisivat aina tai ylipäätään ”hiljaisia”. Ei voida myöskään olettaa, että ”suomalaiset” olisivat jokin yhtenäinen ryhmä, jonka jäsenten toiminta olisi aina samanlaista.

Keväällä Vatanen matkustaa Australiaan tekemään yhteistyötä sikäläisten tutkijoiden kanssa. Hän odottaakin innolla, miten he näkevät tutkittavan ilmiön ja pitävätkö he sitä jotenkin poikkeavana tai kummallisena.

– En varmaankaan pysty selvittämään, mistä ajatukset suomalaisten hiljaisuudesta ovat peräisin, mutta toivon ja uskon voivani paljastaa jotain todellisuudesta stereotypian takana.

Teksti: Jenni Heikkinen