taide Arkistot - Page 3 of 3 - Suomen Kulttuurirahasto

Mitä taiteilijoiden taivaat kertovat?

23.5.2017

Meteorologi Seija Paasonen valmistelee ainutlaatuista tietokirjaa, joka vie lukijan meteorologiselle löytöretkelle maalausten maisemiin. Paasonen ei halua tehdä taidehistoriallisia johtopäätöksiä. Hän analysoi sitä, mitä ilmatieteilijänä maalauksissa näkee: sääilmiöitä.

– Ajatus meteorologin taidekirjasta syntyi jo 1981, ensimmäisen meteorologian opiskeluvuoden pilvikurssilla. Olin kiinnostunut kuvataiteista, harrastin piirustusta ja kuvanveistoa. Impulssin tutkimustyöhön sain kolme vuotta sitten, kun minut kutsuttiin Järvenpään taidemuseoon luennoimaan Eero Järnefeltin pilvistä, Seija Paasonen kertoo.

Luxembourgin puistossa asemoin itseni täsmälleen siihen paikkaan, jossa Albert Edelfelt maalasi.

– Kuulijoiden innostus kannusti jatkamaan. Aloin tutkia Suomen taidemuseoiden maisemamaalauksia. Seurasin Järnefeltin jalanjälkiä Kolille, ja keräsin aineistoa Euroopan taidemuseoista ja taiteilijoiden kotiseuduilta. Katsoin maalauksia kuin turisti maisemia. Kuljin Pariisissa, Lontoossa, Pietarissa ja Tukholmassa, valokuvasin ja kirjoitin matkapäiväkirjaa. Aistin ateljeiden tunnelmia. Luxembourgin puistossa asemoin itseni täsmälleen siihen paikkaan, jossa Albert Edelfelt maalasi.

Analysoitavaksi kertyi 1863 maalausta eri aikakausilta. Niistä 870 on suomalaisten taiteilijoiden töitä. Vanhin, Filippino Lippin maalaama Kristus-lapsen palvonta, on 1480-luvulta. Pääosa 535 taiteilijan teoksista on 1800-luvulta. Taivas oli silloin tärkeä osa maisemamaalausta, ja säätilat haluttiin kuvata todenmukaisesti.

– Järnefelt maalasi kauniita iltataivaita ja auringonlaskuja. Suvirannan edestä näkyykin länsitaivas. Myös Fanny Churberg tarkkaili luontoa. Hän maalasi korkeita taivaita ja pilvikerroksia, meteorologin unelmamaalauksia.

Paasonen on luetteloinut maalaukset Excel-ohjelmaan ja taulukoinut 80 sarakkeeseen muun muassa maalauksien pilviluokat ja liikesuunnat, sateet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä jää- ja lumipeitteet. Hän analysoi myös tuulen voimakkuutta, lämpötiloja ja säätilojen muutoksia. Vaikeaa oli muun muassa määritellä vuodenajat Etelä-Euroopassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa maalatuista teoksista.

Pääosa 535 taiteilijan teoksista on 1800-luvulta. Taivas oli silloin tärkeä osa maisemamaalausta, ja säätilat haluttiin kuvata todenmukaisesti.

Uskonnollinen maalaus kuvaa kalastajia Genesaretinjärvellä. Mihin vuorokaudenaikaan he lähtivät kalaan? Vastaus löytyi Raamatusta. Tietokirjallisuudesta Paasonen tarkentaa tietojaan historiallisten aiheiden tapahtumapaikoista ja ajankohdista. Google Maps ja Street View vievät nykytutkijan samoihin maisemiin.

Kirjan raakatekstiä on jo 400 sivua. Seija Paasonen työstää sitä puolen vuoden virkavapaansa ajan.

– Kirjoitustyö on ollut tauolla viime syyskuusta lähtien. Ehkä saan aineistosta vielä uusia oivalluksia ja näkökulmia.

Teksti: Mariitta Hämäläinen
Kuvat: Heikki Tuuli

Inhon magneettisuus

20.4.2017

Huoneliha, Haisuli ja Hodor-meemit ovat Susanne Ylöselle esimerkkejä esteettisestä härmistämisestä eli abstraktin tai pelottavan asian alentamisesta konkretian keinoin. Huoneliha on uudissana, joka kuvailee kokouksissa pelkän edustamisen vuoksi istuvaa ihmistä.

– Ilmaus pilkkaa ja rienaa. Siitä syntyy ällöttävä mielikuva, että ihminen on aivotonta lihaa. Silti ilmaus on niin osuva, että kutsuu käyttämään itseään; sen synnyttämässä inhossa on jotain magneettista, taidekasvatuksen tutkijatohtori Susanne Ylönen Jyväskylän yliopistosta sanoo.

Huoneliha on esimerkki Ylösen uudesta tutkimuskohteesta esteettisestä härmistämisestä eli pelottavan tai abstraktin asian alentamisesta konkretian avulla.

Näin toimii lastenrallatus “tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan, siellä hampaat revitään, ikenet vain jätetään” tai Ylösen Saksan-mummon lausuma “kohta sinulla on kivan lämmin” krematorioon menevälle miesvainajalleen.

– Härmistämiseen liittyy usein huumori, mutta ei aina. Ystävänpäiväkortti, johon on painettu kuva sydämestä lihallisena elimenä, synnyttää konkretisoivan inhoefektin, eikä siinä ole mitään hauskaa, Ylönen kertoo.

Gradussaan ja väitöskirjassaan Ylönen tutki kauhun estetiikkaa lastenkirjallisuudessa. Jöröjukka imee äidin kielloista huolimatta peukaloitaan, kunnes ovesta loikkii sisään räätäli ballerinan askelin, liioitellun suuret sakset käsissään, ja leikkaa Jöröjukan peukalot irti.

– Se on viihdyttävää. Juuri härmistävät koukut tekevät Jöröjukasta ajattoman ja vetovoimaisen.

Nyttemmin lastenkulttuurin kauhu on siistitympää ja söpöilevämpää: zombit ja vampyyrit pelottavat, mutta eivät liikaa.

Zombie ystävänpäiväkortti — Zombi-ystävänpäiväkortissa härmistämisen kohteina ovat rakkaus ja ystävyys sekä niiden oletettu kauneus, sanoo Ylönen.

– Muumeissa Haisuli on härmistävä hahmo kakkaisuudessaan ja riiviömäisyydessään. Mörkö on jo astetta filosofisempi ja psykologisempi kauhuelementti.

Ylönen lainasi härmistämisen käsitteen taidefilosofi Carolyn Korsmeyerilta, joka lainasi sen luonnontieteistä. Fysiikassa härmistyminen tarkoittaa kaasumaisen aineen muuttumista suoraan kiinteäksi aineeksi: pakkasaamuna vesihöyry härmistyy kuuraksi nurmikolle ja tuulilaseihin.

– Foneettisesti se assosioituu heti härskiyteen ja konkreettisuuteen.

Samojen merkitysten tanhuvilla häälyvät groteski, makaaberi, karnevalisointi, rienaus, camp ja kitsch. Tarvitaanko uutta käsitettä?

– Esteettinen härmistäminen kattaa laajemman alan ja on tavallaan näiden yläkäsite. Se korostaa konkreettisen kautta alentamisen toiminnallista luonnetta.

Esimerkiksi Ylönen mainitsee Hodor-meemit. Suositussa Game of Thrones -televisiosarjassa yksinkertainen Hodor-hahmo kuoli pitäessään ovea kiinni niin, että muut pääsivät pakoon. Pian katsojat ympäri maailmaa alkoivat jakaa somessa kuvia ovikiiloista, joissa oli Hodorin nimi tai kuva.

– Tällainen toiminta liikkuu suremisen ja halventamisen välimaastossa tavalla, jota aiemmat käsitteet eivät tavoita.

Teksti: Antti Kivimäki

Kuvat: Zombi-ystävänpäiväkortti ja Blogin kansikuva kirjasta “A Brain is for Eating zombi”, kirjoittanut Dan ja Amelia Jacobs, kuvittanut Scott Brundage (Chattanooga: Pale Dot Voyage, 2013). http://abrainisforeating.com/

Tyllin hurmaa

7.3.2017

Metreittäin tylliä ja koristenauhoja, silkkiä, pitsiä ja lakanakangasta. Balettipuvut, tutut, sisältävät paljon yksityiskohtia, joiden tekijältä vaaditaan niin ompelutaitoa kuin ymmärrystä tanssin vaatimuksistakin.

Lappeenrannan Tanssiopiston edeltäjän, Balettikoulu Sonja Tammelan, perustaja Sonja Tammela muistelee, kuinka hän aikoinaan sekä ompeli pukuja että kiersi ympäri Suomea hankkimassa niihin kankaita ja koristeita. Jopa pukujen peseminen kuului koulun perustajan töihin. Toimiessaan Kansallisbaletissa 1950- ja 60-luvuilla Tammela sai Suomeen tärkeitä oppeja pukujen tekoon. Siinä auttoivat kuuluisat ballerinaystävät.

– Margot Fonteynilta opin, että tyllikerrosten väliin kannattaa kiinnittää kevyt vanne. Tämän tiedon puolestaan Maja Plisetskaja vei meiltä Venäjälle, Tammela kertoo.

Nyt Lappeenrantaan halutaan saada ammattimaista, erityisesti tanssimiseen sopivien asujen vaatimuksiin perehtynyttä osaamista. Tarkoituksena on kouluttaa kaksi paikallista ompelijaa, jotta nämä tekisivät jatkossa tutuja paitsi Tanssiopiston, mahdollisesti myös muiden suomalaisten tanssikoulujen käyttöön. Lisäksi osaavat ompelijat mahdollistaisivat sen, että Lappeenrannasta voitaisiin lainata pukuja muualle.

– Emmehän me voi lainata niitä, jos meillä ei ole ketään joka osaisi korjata pukuja tarvittaessa.

Koulutettavat ompelijat ovat ammattilaisia ja saattaneet tehdä pukuja Tanssiopistonkin käyttöön, mutta nyt heidän on tarkoitus perehtyä monimutkaisten tutujen tekoon.

Hankkeesta vastaa Balettiyhdistys Attitydi, jonka toiminta-ajatuksena on tukea ja edistää tanssitaiteen, erityisesti baletin, tuntemusta, harrastusta, opetusta ja esitystoimintaa. Attitydi on aiemminkin kustantanut pukuja Lappeenrannan Tanssiopistolle.

– Minä olen ollut tässä toiminnassa ihailijan roolissa. Paljossa voi kuitenkin auttaa, kertoo Eeva-Liisa Tarvainen Attitydistä.

Yksityiskohtia ja kikkoja

Tutujen teossa riittää työtä, sillä puvut ovat täynnä yksityiskohtia, ja niiden tulee olla kauniita niistäkin kohdista, jotka eivät jatkuvasti näy. Tyllikerroksetkin alkavat jo housuosasssa. Lisäksi pukujen pitää toimia fyysisesti vaikeissa tanssiesityksissä, kestää kulutusta ja pysyä napakasti tanssijan päällä. Se vaatii monenlaisia kikkoja.

– Esimerkiksi jos tanssiin sisältyy nostoja, yläosassa ei saa olla sellaisia koristuksia, jotka rikkoisivat pojan kädet, Sonja Tammela kertoo.

Pukuja käytetään vuosien mittaan monissa esityksissä. Niitä muokataan, lisätään koristuksia tai esimerkiksi eriväristä kangasta ja annetaan vanhoille puvuille uutta elämää.

Puvut ja lavastus ovat osa tanssin visuaalisuutta eikä niistä haluta tinkiä.

– Kun oppilailta vaaditaan parasta osaamista ja sitoutumista, pitää kaiken muunkin olla kunnolla tehtyä, Tarvainen sanoo.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Arttu Muukkonen

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2017

28.2.2017

Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen

Vuonna 2006 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Anna Paavilainen kiinnitettiin Kansallisteatterin näyttelijäksi 2008. Siellä hän esitti muun muassa keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desmedonaa, Ihmisvihaajan Cèlineä ja Villsorsan Hedvigiä.

Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa työllään kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin.

Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.

Palkinto myönnettiin rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista.

Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala

Veikko Rantala on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.

Rantala suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina.

Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan Rantala on pohtinut käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin.

Palkinto myönnettiin ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.

Arkkitehti Jenni Reuter

Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Hän on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla ja toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.

Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia. Suomeen Reuter on suunnitellut muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä.

Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.

Palkinto myönnettiin kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.

Unelmia kulttuurien kohtaamisesta

5.12.2016

– Siirtolaisuus ei ole mikään uusi asia, vaan ihmiset ovat aina muuttaneet maasta ja maanosasta toiseen. Ehkä nyt kun mielenosoitukset tuntuvat päättyvän tappeluihin, taide voisi olla keino joka auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja heidän lähtökohtiaan, taiteilija Sepideh Rahaa pohtii.

Rahaan taidenäyttely A Dream That Came True on esillä Myymälä Galleriassa Helsingissä 11.12. saakka. Näyttely koostuu videoista, joilla kaksi Suomeen vuosia sitten muuttanutta naista pohtii unelmiaan, tavoitteitaan, elämäänsä Suomessa sekä uuteen kulttuuriin sopeutumista.

Teoksissa esiintyvät naiset, Fouzieh Feizi ja Hengameh R, ovat molemmat asuneet Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Haastattelujen lisäksi videoilla kuullaan musiikkia ja runoja. Muusikkoina toimivat Juho Laitinen ja Aman Askarizad.

Rahaalle oli tärkeää, että haastatellut saivat puhua videoilla itse valitsemistaan aiheista. Kahden erilaisista taustoista lähtöisin olevan naisen kertomuksissa on kuitenkin myös paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat halusivat olla avoimia ja kertoa suoraan omista kokemuksistaan.

– Eivät vain siirtolaiset tunne itseään vieraiksi tai ulkopuolisiksi, vaan myös monet muut, vaikkapa vähemmistöihin kuuluvat ihmiset tai poliittista oppositiota edustavat, Rahaa muistuttaa.

Maalauksellinen Suomi

Rahaan oma tausta on maalaustaiteessa, ja se näkyy videoillakin.

– Suomalaiset maisemat ovat kuin maalauksia. Ne ovat minulle tärkeitä, ja maisemissa näkyy myös oma läsnäoloni videoilla.

Teheranin yliopistossa työskennellyt Rahaa muutti Suomeen opiskelemaan neljä vuotta sitten. Aiemmissa töissään Rahaa on tutkinut enemmänkin itseään ja omaa identiteettiään, joten huomion kohdistaminen toisiin oli hänelle uusi aluevaltaus.

– Olen huomannut, että monella on joku tietty kuva iranilaisesta naisesta, enkä minä vastaa sitä, koska en ole mikään alistuva ja hiljainen hissukka. Pakolaiskriisi vahvistaa stereotypioita entisestaan.

Rahaa toivoisikin, että näyttely saisi ihmiset pysähtymään ja kuuntelemaan, mitä videoilla esiintyvillä naisilla on sanottavanaan.
– Keskustelun synnyttäminen on minulle aina tärkeää, ja toivon, että sen kautta syntyisi myös kulttuurillista vaihtoa, jossa kaikki osapuolet voisivat saada toisiltaan hyviä vaikutteita.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Sepideh Rahaa

Väriä kaupunkiin muraalien muodossa

5.10.2016

Muraaleita eli seinämaalauksia ilmestyy tällä hetkellä katukuvaan ympäri Suomen. Yksi niiden puolestapuhujista on Yhteismaa ry, joka pyrkii Lisää katutaidetta Helsinkiin -hankkeessaan paitsi tuomaan Helsingin kaupunkikuvaan väriä, myös tekemään muraaleiden maalaamisesta entistä helpompaa.

– Monissa muissa maissa maalauksia saa tehdä vapaammin, mutta Suomessa pohditaan paljon esimerkiksi liikenteen häiriintymistä ja säiden vaikutusta kun mietitään, millaisia maalauksia saa tehdä, Yhteismaan Jaakko Blomberg kertoo.

Hanke alkoi keväällä kilpailulla, jossa kerättiin ehdotuksia töiden sijoituspaikoiksi. Kilpailun tuloksena Helsinkiin toteutetaan syksyn 2016 ja kesän 2017 aikana kolme muraalia. Syyskuussa 2016 ehtivät jo valmistua teokset Kannelmäkeen ja Roihuvuoreen.

Roihuvuoren muraali — Roihuvuoren muraaleja

Malli kaikkien käyttöön

Tavoitteena on luoda malli katutaiteen tekijöille esimerkiksi lupien hakemiseen.

– Haluamme saada aikaan selkeän sopimusmallin, jota kaikki halukkaat voivat hyödyntää.

Tarkoituksena on luoda ohjeet kahdelle erilaiselle toimintatavalle: tilaustyönä toteutettavaan ja itse tehtävään maalaukseen.

– Yksi iso asia on omistajuus: kuka omistaa muraalin, kenen vastuulla on huolehtia siitä ja kuka saa päättää maalauksen kohtalosta kymmenen vuoden päästä?

Blomberg on huomannut myös ajatuksen töiden väliaikaisuudesta herättävän hämmennystä Suomessa. Huolta aiheuttaa esimerkiksi maalausten haalistuminen ja mahdolliset töhryt. Blomberg ei kuitenkaan näistä murehtisi.

– Usein esitetty kysymys on, että mitä maalaukselle tapahtuu vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Ajatellaan, että töiden pitäisi olla ikuisia, mutta jos teos alkaa haalistua, niin sittenhän siihen voi maalata jotain uutta päälle.

Blomberg ei myöskään pidä vakavana ongelmana sitä, jos työ ei miellyttäisikään.

– On vaikea nähdä, että vaikkapa Itä-Pasilassa asukkaat haluaisivat ehdottomasti pitää kaikki seinät harmaina. Ja voihan sen seinän aina maalata takaisin harmaaksi, jos kuva ei miellytä.

Klaneettitien muraaleja — Klaneettitien muraalitaidetta

Hienot työt voittavat epäilijät puolelleen

Yhteismaan toimijat haluavat myös muuttaa katutaiteen mainetta vaihtoehtokulttuurina.

– Aiheet voivat olla mitä tahansa ja pintoja voi käyttää monella tapaa, jolloin kuvista tulee osa ympäristöä.

Blombergilta löytyy kuitenkin myös ymmärrystä epäilijöille.

– Suuri osa suomalaisista ei ole nähnyt yhtään hyvää seinämaalausta.

Yhteismaan teettämien töiden tavoitteena onkin näyttää, miten hienoa ja monipuolista katutaide voi olla. Hän uskoo hienojen toteutettujen maalausten olevan paras tapa voittaa epäilyt ja saada useamman näkemään, millaisia mahdollisuuksia katutaiteella on.

– Tämä on vasta päänavaus. Esimerkiksi Buenos Airesissa muutama taiteilija maalasi muraalin, ja sitten niitä alettiin haluta ympäri kaupunkia. Ehkä niin voisi käydä Suomessakin.

Kuvissa Yhteismaa ry:n hankkeessa Kannelmäkeen ja Roihuvuoreen toteutetut työt.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Harri Tahvanainen

Hymyilevän miehen tarina hurmasi ohjaajan

23.8.2016

– Elokuvantekijälle taiteellinen vapaus on kaikki kaikessa. Ehkä nyt sitä on helpompi pyytää, kun voi osoittaa että on aiemminkin ollut luottamuksen arvoinen, pohtii ohjaaja Juho Kuosmanen. Hänen elokuvansa Hymyilevä mies voitti toukokuussa Cannesin elokuvajuhlilla Un Certain Regard -palkinnon ja sen jälkeen elokuvalle ja sen ohjaajalle on povattu suurta menestystä.

Cannesissa saadun huomion vaikutus kokonaisuudessaan selvinnee vasta myöhemmin, mutta Kuosmanen sanoo, että ainakin yhteistyökumppanit toki pitävät huomiosta. Hymyilevä mies vaikuttaa Kuosmasen mukaan myyvän hyvin ulkomaillakin ja ohjaaja iloitsee myös siitä, jos sen myötä muutkin suomalaiset tekijät saavat huomiota.

– Kun jostain maasta yksi tekijä huomataan, se kääntää katseet siihen maahan muutenkin.

Hymyilevän miehen tarina hurmasi ohjaajan

Poikkeuksellinen mies, poikkeuksellinen elokuva

Idea Hymyilevään mieheen tuli vuonna 2011. Kuosmanen koetti kirjoittaa pariakin käsikirjoitusta, mutta ne eivät millään tuntuneet sujuvan. Kuosmasen lopputyönään ohjaama Taulukauppiaat oli voittanut Cannesin parhaan opiskelijaelokuvan palkinnon. Se merkitsi, että Kuosmasen ensimmäinen pitkä elokuva esitettäisiin myös festivaaleilla, mikä toi lisää painetta työhön. Sitten Kuosmanen törmäsi nyrkkeilijä Olli Mäen tarinaan.

– Ajattelin, että sen kautta voisin käsitellä samoja tunteita, eli paineita ja menestystä, sitä mitä se kenellekin tarkoittaa.

Hymyilevä mies kuvaa Olli Mäen valmistautumista maailmanmestaruusotteluun. Samaan aikaan Mäki huomaa rakastuneensa.

Kuosmasta kiinnosti, miten Mäestä ennen ottelua rakennettiin kansakunnan sankarihahmoa, vaikka nyrkkeilijä itse koki, ettei tulossa ollut sankaritarinaa.

– Olli Mäki oli hyvä nyrkkeilijä, mutta hänen kiltti luonteensa oli ristiriidassa lajin kovuuden kanssa. Poikkeuksellisesta nyrkkeilijästä piti tehdä poikkeuksellinen nyrkkeilijäelokuva.

Mykkäelokuvista virkistystä

Nyt Kuosmasella on työn alla kaksi käsikirjoitusta ja talven aikana hän kuvaa mykkäelokuvaa Loud Silents -festivaaleille. Luvassa on uusi versio Suomen vanhimmasta elokuvasta, Salaviinanpolttajista vuodelta 1907.

Kuosmasella on mykkäelokuvan tekemisestä kokemusta jo vuodelta 2012, jolloin hän teki elokuvan Romu-Mattila ja Kaunis Nainen. Sitä esitetään taas Pariisin elokuva-arkistossa Hymyilevän miehen ensi-illan yhteydessä.

– Välit elokuvien välillä ovat pitkiä ja prosessit kestävät kauan, varsinkin kun haluaa olla kaikessa mukana. Siksi on hyvä, että on välissä lyhyempiä töitä, että hommassa pysyy mukana tekeminen ja leikkisyys. Mykkäelokuvat ovat virkistäviä projekteja ja tuovat myös ideoita.

Hymyilevä mies teattereissa 2.9.2016

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat Hymyilevä mies -elokuvan kuvauksista.

Kiertävä kesäteatteri tuo häätunnelman Saimaalle

14.6.2016

– Kesäteatterikin voi käsitellä tärkeitä asioita, mutta olla silti viihdyttävää, Saimaan Teatterin ohjaaja Riikka Oksanen sanoo.

Saimaan Teatteri kiertää Saimaan rantojen paikkakunnilla nyt kolmatta kertaa. Tänä vuonna näytelmänä on Häät, tarina Ainon ja Mustafan häistä, joita sukulaiset kokoontuvat juhlimaan.

Esityksessään Saimaan Teatteri haluaa kunnioittaa kesäteatteriperinnettä, johon kuuluu hassuttelu.

– Mutta hassutellaan niin, että se on kiinnostavaa, Oksanen sanoo.

Tekijät uskovat näytelmän sopivan hyvin esityspaikkoihin, vanhoihin seurantaloihin, joista monissa järjestetään oikeitakin hääjuhlia.

– Toiveena on, että saamme katsojatkin pohtimaan, millaisia asenteita ja odotuksia meillä kaikilla on liittyen esimerkiksi sukupuolirooleihin ja avioliittoon.

Kesäteatterissa maaseudulla on tekijöiden mukaan erilainen tunnelma kuin helsinkiläisteatterissa, ja yleisö on vaihtelevampaa. Paikalla on niin paikallisia kuin mökkiläisiäkin, ja aktiivisten teatterinkävijöiden lisäksi niitä, joille kesäteatterikäynti on ehkä vuoden ainoa teatterikokemus.

– Kesäteatteriin tullaan viihtymään, ei arvostelemaan. Siksi esityksissä on lämmin energia ja näytelmää on kiva esittää, Oksanen sanoo.

Saimaan aalloilla

Idea Saimaalla kiertävään teatteriin tuli vuodesta 1969 toimineesta Skärgårdsteaternista, jossa näyttelijä Wilhelm Grotenfelt oli mukana. Koska Grotenfelt itse on alunperin kotoisin Juvalta, Saimaalla kiertäminen oli luontevaa.

Saimaan teatterin tekijöille on tärkeää viedä näytelmä sinne, missä ei muuten ole ammattilaisteatteria.

– Pienimmillä paikkakunnilla yleisöä on usein eniten ja vastaanotto on hyvä, Grotenfelt sanoo.

– Alussa mietimme, onko mitään järkeä liikkua laivalla, kun kaikkialle pääsisi autollakin. Se tuo kuitenkin oman lisänsä tunnelmaan. Toki laivalla liikkuminen lisää myös työtä, kun tavaroita pitää roudata laivasta ja laivaan jokaisella paikkakunnalla, Grotenfelt kertoo.

Kun esityspaikka vaihtuu, esitystä myös harjoitellaan koko ajan, sovitetaan uusiin paikkoihin ja vaihteleviin tiloihin.

– On harvinaista, että työryhmän huomio on näin tiiviisti teoksessa koko esityskauden ajan ja esimerkiksi päivällispöydässäkin puhutaan teoksesta. Siksi on erityisen tärkeää, että aiheessa riittää pureskeltavaa koko kesäksi, pohtii Oksanen.

Saimaan teatterin Häät-esitys kiertää 23.6.-19.7.2016 Helsingissä ja Saimaan rannoilla.

Lisätietoa esityksestä ja kiertueen aikataulu Saimaan Teatterin sivuilla.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Saimaan Teatteri

Muovinen kauneus

7.4.2015

Vanha sanonta siitä, että toisen roska on toisen aarre pitää todellakin paikkansa korutaiteilija Wiebke Pandikowin kohdalla. Pandikowin taiteen materiaalina ovat kierrätetyt muovipussit, joista hän muokkaa taidekoruja.

– Olen aina vihannut muovia. Se on hirveää, sitä on kaikkialla ja se tukkii koko luonnon. Nyt rakastan muovia, sehän taipuu mihin vaan, Pandikow sanoo.

Korujen aines on varsin arkinen ja niin on valmistustapakin: ne syntyvät silitysraudan avulla. Lehtien muotoilussa Pandikow käyttää myös kolvia. Kuumalla käsiteltäessä muovi muuttaa hitaasti muotoaan ja siitä tulee arkisten pussien sijaan jotain aivan muuta. Lämpötilasta riippuen se voi alkaa muistuttaa enemmän herkkää kasvia tai kulunutta luuta. Muovin hyvä puoli on sen kestävyys. Ohuet ja kepeätkin osat kestävät, eikä niitä tarvitse juuri varoa.

Puolitoista vuotta sitten hän alkoi kokeilla, mitä pusseista voisi saada ja huomasi niiden taipuvan varsin moneen muotoon. Muoviin Pandikow yhdistelee esimerkiksi luuta tai puunpalasia. — Perfoliata

Inspiraatio meren rannalta

Pandikow keksi alkaa tehdä koruja muovipusseista luettuaan pusseista tehdystä sadetakista. Puolitoista vuotta sitten hän alkoi kokeilla, mitä pusseista voisi saada ja huomasi niiden taipuvan varsin moneen muotoon. Muoviin Pandikow yhdistelee esimerkiksi luuta tai puunpalasia.

Ensimmäinen Pandikowin myymä muovikoru päätyi yhdysvaltalaisen keräilijän kokoelmaan. Osa koruista on puhtaasti taideteoksia, mutta moni varsin käyttökelpoinen kestävyytensä ansiosta.

Inspiraatio meren rannalta Pandikow keksi alkaa tehdä koruja muovipusseista luettuaan pusseista tehdystä sadetakista. Puolitoista vuotta sitten hän alkoi kokeilla, mitä pusseista voisi saada ja huomasi niiden taipuvan varsin moneen muotoon. Muoviin Pandikow yhdistelee esimerkiksi luuta tai puunpalasia. Ensimmäinen Pandikowin myymä muovikoru päätyi yhdysvaltalaisen keräilijän kokoelmaan. Osa koruista on puhtaasti taideteoksia, mutta moni varsin käyttökelpoinen kestävyytensä ansiosta. — Perfoliata

Aiheensa Pandikow saa yleensä luonnosta ja osa materiaalistakin löytyy meren rannalla kävellessä.

– Olen kotoisin paikasta jossa on 20 asukasta, siksi luontoaiheet ovat läheisiä, Suomeen yhdeksän vuotta sitten Saksasta muuttanut taiteilija kertoo.

Luonto antaa inspiraatiota ja tavallaan myös materiaali kannustaa luontoaiheisiin: se on ihmisen tekemää ja tuo väistämättä mieleen ihmisen vaikutuksen luontoon.

Pandikowin internetsivu
Facebook-sivu

Kuvat ja video: Harri Tahvanainen
Kuva teoksesta Past: Wiebke Pandikow

Tehdassaari tuo tapahtumat keskelle Nokiaa

24.3.2015

Vanhan nokialaisen tehdasrakennuksen suojissa tapahtuu paljon. Tehdassaaressa järjestetään koko perheen tapahtumia, taidenäyttelyitä, juhlia ja työpajoja. Lisäksi Tehdas 108 antaa työtilat kymmenkunnalle eri alojen ammattilaiselle. Vanhan tehdaskiinteistön käyttöönsä ottanut Tehdassaaren Osuuskunta on työskennellyt vuodesta 2012 kehittääkseen talosta yhteisöllisen kulttuurikeskuksen ja työtilan.

Pirkanmaan rahasto myönsi vuonna 2014 Tehdassaaren Osuuskunnalle apurahan teollisuustilan muuntaminen taiteen työ- esiintymis- ja harrastustiloiksi sekä yhteisötaideprojektin toteuttamiseen.

Toiminnassa alusta asti mukana ollut osuuskunnan jäsen Sanna-Kaisa Salonen kertoo kulttuurikeskuksen saaneen paikkakunnalla paljon huomiota ja se tunnetaan jo melko laajasti. Odotuksiakin on, niin paikkakuntalaisilla kuin tehdassaarelaisillakin.

– Suuria suunnitelmia riittää, Salonen nauraa.

Talossa toimii eri alojen ammattilaisia graafikosta eri alojen taiteilijoihin, joten toiminnan kirjo on suuri.

– Onneksi tila mahdollistaa monenlaista, Salonen sanoo. Lähitulevaisuudessa luvassa onkin esimerkiksi taidesuunnistusta ja valokuvanäyttely.

Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto myönsi vuonna 2014 Tehdassaarelle apurahan muun muassa tanssisalin rakentamiseen ja Kotona-yhteisötaidehankkeen toteutukseen. Viime syksynä toteutettu projekti sai osallistuneilta ja yleisöltä hyvää palautetta. Kaikille avoimessa hankkeessa eri-ikäiset osallistujat toteuttivat tanssillisen esityksen ja tekivät taidetta.

Projektin vetänyt tanssitaiteilija Noora Nenonen toivoo, että vastaavia projekteja voitaisiin järjestää jatkossakin.
– Apurahat mahdollistivat sen, että osallistuminen oli ilmaista, mikä on minulle tärkeää. Kulttuuri ei saa olla vain paremman väen oikeus.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Lisätietoa Tehdassaaresta: www.tehdas108.fi

Teksti: Mariitta Hämäläinen Kuvat: Heikki Tuuli