Teksti: Reeta Holma

Antti Arjava jäi eläkkeelle toukokuun lopussa toimittuaan Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehenä kaksikymmentä vuotta. Arjava tunnetaan lintuharrastuksestaan, ja eläkkeellä hän suunnitteleekin käyttävänsä aikaa lintujen tutkimiseen. Eläkepäiviin kuuluu myös lukemista ja kirjoittamista, joille ei ole töissä ollessa ollut tarpeeksi aikaa. ”Katsotaan syntyykö lisää kirjoja – ainakin pitää yrittää.”

Arjava on monesti kutsunut Kulttuurirahastoa Suomen parhaaksi työpaikaksi, joten ilman haikeutta ei siirtymä uuteen elämänvaiheeseen varmastikaan toteudu. Mikä säätiön johtamisessa on ollut parasta? ”Muualla tiede- ja taidemaailmassa rahan hankkimisen miettiminen on keskeinen osa työtä. Meidän taas ei tarvitse miettiä koko ajan sitä, mistä saisi lisää rahaa, vaan voimme keskittyä siihen, mitä hyvää rahalla voisi tehdä. Se on todella kiinnostavaa työtä”, hän sanoo.

Organisaation sisälläkään ei tarvitse riidellä rahan käyttämisestä. Edunvalvonta-ajattelu puuttuu, mikä on Arjavalle säätiömaailman sympaattisimpia puolia.

Arjava kuvailee olleensa hands-on-johtaja. Kulttuurirahasto on juuri ja juuri sen kokoinen organisaatio, että se on ollut mahdollista. Hänen mukaansa johtaminen vaatii tietynlaista joustavuutta. ”Meillä täytyy olla prosesseja, jotka muodostavat toiminnan rungon, mutta monesti asiat on ratkaistava tapauskohtaisesti. Meillä on tiedettä ja taidetta ja erilaisia ihmisiä, kaikkia ei voi mitata samalla mittarilla.”

Kahdenkymmenen vuoden aikana isoimpia muutoksia Kulttuurirahastossa on ollut keskusrahaston ja maakuntarahastojen yhä tiiviimpi yhteenhitsautuminen. Koronapandemia vauhditti jo aiemmin alkanutta lähentymistä. Nyt Kulttuurirahastossa on jo useita maakuntien yhteisiä työntekijöitä, kun muutama vuosikymmen sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että asiamies tai sihteeri olisi asunut muualla kuin maakunnassa.

Muutoksia on tapahtunut myös digitalisaation myötä. Historiaan ovat jääneet esimerkiksi ”kopsukat” eli apurahanhakijoiden hakemuksia sisältävät salkut, joita kuljeteltiin arvioijalta toiselle. ”Kun tulin taloon, toimistossa syötettiin jokaisen hakemuksen perustiedot käsin järjestelmiin. Seuraava edistysaskel oli, että hakijat itse syöttivät tietonsa, mutta hakemukset liikkuivat edelleen paperilla. Nyt kaikki kulkee digitaalisesti”, Arjava sanoo. Muutokset tarkoittavat, että kahdenkymmenen vuoden aikana valtavasti kasvanut hakijamäärä pystytään hoitamaan lähes samalla henkilöstömäärällä kuin aiemmin. Toiminnan muuttuminen, esimerkiksi hanketoiminnan lisääntyminen, on toki tarkoittanut uudenlaisen ammattitaidon hankkimista talon sisälle.

Myös luottamushenkilöiden rooli on vuosien varrella hiljalleen muuttunut. Arjavan mukaan luottamushenkilöt käyttävät edelleen paljon aikaa ja energiaa tieteen ja taiteen hyväksi, mutta aiempaa kiivastahtisempi työelämä vaikuttaa heidänkin ajankäyttöönsä. Säätiön toiminnan laajentuessa suuriinkin hankkeisiin on ollut selvää, että luottamushenkilöiden voimin niitä ei ole mahdollista hoitaa.

Ennen Arjavan yliasiamieskautta Kulttuurirahaston itse käynnistämät hankkeet olivat pieniä ja harvassa. Ensimmäisiä isoja hankkeita oli Kirjatalkoot vuonna 2007. Tavoitteena oli kannustaa kaikkia Suomen kuntia lisäämään kirjastojen kirjahankintojen määrärahoja. Säätiö tuki hankintoja, kunhan kunnat itse budjetoivat niihin enemmän rahaa. Kirjatalkoiden jälkeen hankkeita on käynnistetty lukuisia. Usein niitä on edeltänyt havainto ongelmasta, jonka ratkaisemista mikään muu taho ei riittävästi edistä.

”Koen, että vasta viime vuosina olemme oppineet, miten saadaan liikkeelle sellaisia isoja hankkeita, joissa todella lähdetään aivan uudella tavalla ajamaan asioita”, sanoo Arjava. Hankkeita käynnistäessä ja edistäessä on Kulttuurirahastossa myös opittu paljon. ”Pitkään pyrimme siihen, että saisimme julkisen vallan ottamaan käynnistämämme hankkeet osaksi omaa toimintaansa. Olimme sitkeitä, mutta lopulta jouduimme myöntämään, että useimmissa tapauksissa sen varaan ei voi laskea”, Arjava sanoo. Poikkeus on viime vuonna perustettu Uudet klassikot -rahasto, jonka perustivat yhdessä valtio ja neljä säätiötä. Sen puitteissa valtion ja säätiöiden intressit kohtasivat sopivalla tavalla.

Muisteleeko yliasiamies joitakin hankkeita erityisellä lämmöllä?

Kirjatalkoiden lisäksi Arjava mainitsee sukukielten tukemisen Lapissa ja Venäjällä vuosina 2006–2016. Se oli poikkeuksellisen pitkä ponnistus, jossa oli erilaisia moduuleja ja moninaisia yhteistyökumppaneita, tärkeimpinä Inarinsaamen kielen yhdistys, Suomi-Venäjä-seura sekä M. A. Castrénin seura. ”Voidaan todella sanoa, että hankkeen ansiosta inarinsaame pelastettiin yhden sukupolven ajaksi”, toteaa Arjava.
 
Hänen sydäntään lähellä ovat myös viime vuosien suuret aloitteet: Taidetestaajat, Uudet klassikot sekä ja valmistelussa oleva Suomi100-tietovarantohanke. ”Koen, että niissä on saatu jotakin merkittävää aikaan. Tavoitteet on asetettu kunnianhimoisiksi ja uskallettu lähteä tekemään asioita uudella tavalla."

Onko Kulttuurirahasto sitten onnistunut tukemaan tiedettä ja taidetta hyvin vai huonosti, on visainen kysymys, jota Arjava pohtii kriittisesti.

”Hakemuksia ja myöntöjä on valtava määrä, ja apurahojen jako on hajautettu niin, ettei kukaan yksin päätä niistä. Kukaan ei siis voi hallita kokonaisuutta eikä valvoa sitä ulkopuolelta. Siksi sisäinen motivaatio ja etiikka ovat tärkeitä. Se, että haluaa hoitaa homman hyvin.”

Myös hankkeiden vaikutuksen mittaaminen on äärettömän vaikeata.

”Esimerkiksi Kirjatalkoissa saatiin kyllä tieto rahankäytöstä ja kirjahankinnoista, mutta miten pitäisi mitata hankkeen lopullista tarkoitusta – sitä, että ihmiset lukisivat enemmän ja sivistyisivät? Tavoitteiden miettiminen tarkkaan on äärimmäisen tärkeää, mutta mittaamiseen ei kuitenkaan pidä jämähtää. Niin monet asiat vaikuttavat kokonaisuuteen”, hän sanoo.

Kotimaiset säätiöt ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään etenkin sijoituspuolella. Myös muunlainen yhteistyö on Arjavan kaudella lisääntynyt. Esimerkiksi post doc -pooli ja jo toimintansa lopettanut professoripooli ovat syntyneet Kulttuurirahaston aloitteesta. ”Poolit ovat tärkeitä, koska ne yksinkertaistavat hakijoiden elämää”, sanoo Arjava. Hän ei kuitenkaan pidä yhdessä tekemistä itseisarvona. ”Mitä useampi yhteistyökumppani, sen monimutkaisempaa on päätöksenteko. Kulttuurirahasto on sen verran iso säätiö, että rahankaan takia ei ole pakko tehdä yhteistyötä. Yhteistyöt ovat enemmänkin periaatteellisia, kun halutaan edetä yhtenä rintamana”, sanoo Arjava.

Säätiöiden kansainvälisessä yhteistyössä Arjava on ollut keskeisissä rooleissa. Hän on ollut Philean eli säätiöiden eurooppalaisen järjestön edeltäjän EFC:n hallituksen jäsen. Euroopan suurimpien säätiöiden johtajien yhdistyksessä Haagin klubissa hän on toiminut sihteerinä ja myöhemmin puheenjohtajana. Kansainvälinen säätiöyhteistyö on ollut enemmänkin yhteydenpitoa ja ajatustenvaihtoa kuin toimintaa, vaikka siitäkin on esimerkkejä. Paraikaa käynnissä on pohjoismaisten säätiöiden 10,5 miljoonalla eurolla rahoittama seitsenvuotinen Tulevaisuuden haasteet Pohjolassa -tutkimusohjelma, joka rahoittaa humanistista ja yhteiskunnallista tutkimusta Pohjoismaiden kansalaisia koskettavista haasteista.

Antti Arjavan kahdenkymmenen vuoden työsuhde Kulttuurirahastossa ei ole pituudeltaan ainoa laatuaan. Mikä saa ihmiset pysymään talossa?

”Toivon tietysti sen kertovan siitä, että täällä on kiva olla ja hyvä henki. Ihmiset kokevat mielekkääksi olla mukana tukemassa tiedettä ja taidetta. Varmasti vaikuttaa myös se, että kulttuurialalla ei monia näin hyviä ja varmoja työpaikkoja ole.”

Arjavaa viehättää Kulttuurirahastossa tietynlainen asiallisuus, arvokkuus ja kohteliaisuus, ilman että kuitenkaan oltaisiin jäykkiä. ”Meidän ei tarvitse lähteä mukaan nykymaailman huippupuheeseen ja kaiken keventämiseen. Tätä asennetta olen yrittänyt pitää yllä – uskallusta olla erilainen kuin muut.”

Yläkuvassa  vas. Suomen Kulttuurirahaston perustaminen valittiin Kulttuurigaalassa 2017 Vuosisadan kulttuuriteoksi. Palkinnon otti vastaan Antti Arjavan kanssa johtokunnan puheenjohtaja Asko Peltola. Kuva Adam Oszaczky. (Keskellä) Kyyttöjen kanssa laitumella Jokioisilla 2008. Kulttuurirahasto tuki 300 000 euron apurahalla vuonna 2009 suomenkarjaan liittyvää tutkimusta. Kuva: Marika Aspila. Oik. vuosijuhlatunnelmissa Finlandia-talossa 2006. Kuva: Heikki Tuuli