Unelmia kulttuurien kohtaamisesta

– Siirtolaisuus ei ole mikään uusi asia, vaan ihmiset ovat aina muuttaneet maasta ja maanosasta toiseen. Ehkä nyt kun mielenosoitukset tuntuvat päättyvän tappeluihin, taide voisi olla keino joka auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja heidän lähtökohtiaan, taiteilija Sepideh Rahaa pohtii.

Rahaan taidenäyttely A Dream That Came True on esillä Myymälä Galleriassa Helsingissä 11.12. saakka. Näyttely koostuu videoista, joilla kaksi Suomeen vuosia sitten muuttanutta naista pohtii unelmiaan, tavoitteitaan, elämäänsä Suomessa sekä uuteen kulttuuriin sopeutumista.

Teoksissa esiintyvät naiset, Fouzieh Feizi ja Hengameh R, ovat molemmat asuneet Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Haastattelujen lisäksi videoilla kuullaan musiikkia ja runoja. Muusikkoina toimivat Juho Laitinen ja Aman Askarizad.

Rahaa, katse merelle

Rahaalle oli tärkeää, että haastatellut saivat puhua videoilla itse valitsemistaan aiheista. Kahden erilaisista taustoista lähtöisin olevan naisen kertomuksissa on kuitenkin myös paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat halusivat olla avoimia ja kertoa suoraan omista kokemuksistaan.

– Eivät vain siirtolaiset tunne itseään vieraiksi tai ulkopuolisiksi, vaan myös monet muut, vaikkapa vähemmistöihin kuuluvat ihmiset tai poliittista oppositiota edustavat, Rahaa muistuttaa.

Maalauksellinen Suomi

Rahaan oma tausta on maalaustaiteessa, ja se näkyy videoillakin.

– Suomalaiset maisemat ovat kuin maalauksia. Ne ovat minulle tärkeitä, ja maisemissa näkyy myös oma läsnäoloni videoilla.

Teheranin yliopistossa työskennellyt Rahaa muutti Suomeen opiskelemaan  neljä vuotta sitten. Aiemmissa töissään Rahaa on tutkinut enemmänkin itseään ja omaa identiteettiään, joten huomion kohdistaminen toisiin oli hänelle uusi aluevaltaus.

– Olen huomannut, että monella on joku tietty kuva iranilaisesta naisesta, enkä minä vastaa sitä, koska en ole mikään alistuva ja hiljainen hissukka. Pakolaiskriisi vahvistaa stereotypioita entisestaan.

Rahaa, maisema, videon pätkä

Rahaa toivoisikin, että näyttely saisi ihmiset pysähtymään ja kuuntelemaan, mitä videoilla esiintyvillä naisilla on sanottavanaan.
– Keskustelun synnyttäminen on minulle aina tärkeää, ja toivon, että sen kautta syntyisi myös kulttuurillista vaihtoa, jossa kaikki osapuolet voisivat saada toisiltaan hyviä vaikutteita.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Sepideh Rahaa

Post doc -poolista jaettiin apurahat 39 tohtorille

Säätiöiden post doc -pooliin kuuluvat säätiöt jakoivat 2.12.2016 kaikkiaan 39 tohtorille apurahoina yhteensä 1,73 miljoonaa euroa ulkomailla tehtävään tutkimustyöhön. Lisäksi varattiin aikaisempien päätösten nojalla toisen vuoden apurahoina neljälle tohtorille 195 000 euroa.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi post doc -poolin kautta 17 apurahaa, yhteensä 767 500 euroa.

Kulttuurirahastolta apurahan saivat:

Kristian Forbes
ekologia
42 500 €

Mariangela Garofalo
farmasia
42 000 €

Behnam Ghalamchi
kone- ja valmistustekniikka
34 500 €

Daria Gritsenko
valtiotieteet
35 500 €

Vili Heinonen
fysiikka
50 000 €

Matias Kivikangas
psykologia
44 500 €

Lauri Kokkinen
sosiaalitieteet
54 000 €

Paula Korhonen
neurotiede
68 000 €

Joni Lehto
kemia
43 000 €

Janne Mäkelä
lääketiet. tekniikka
11 000 € (jatkoapuraha)

Nelli Piattoeva
kasvatustiede
26 500 €

Jenni Prokkola
kehitysbiologia
47 000 € (1. vuosi)

Kalle Sipilä
biolääketiede
52 000 €

Matias Slavov
filosofia
70 000 €

Helena Taberman
biokemia
52 000 € (1. vuosi)

Henriette Undeutsch
biolääketiede
43 000 € (1. vuosi)

Lauri Vaahtera
kasvibiologia
52 000 € (1. vuosi)

Säätiöiden post doc -pooli perustettiin vuonna 2009. Siihen kuuluu kaudella 2016–2018 kaksitoista säätiötä, jotka ovat sijoittaneet pooliin yhteensä 3,2 miljoonaa euroa vuosittain. Mukana ovat Emil Aaltosen Säätiö, Alfred Kordelinin Säätiö, Liikesivistysrahasto, Paulon Säätiö, Suomalainen Tiedeakatemia, Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Lääketieteen Säätiö, Svenska Kulturfonden, Svenska litteratursällskapet, Tekniikan edistämissäätiö, Jenny ja Antti Wihurin Rahasto sekä Ulla Tuomisen Säätiö.

 

Lisätietoja: www.postdocpooli.fi

Vuoden 2016 soitinlainat myönnetty

Suomen Kulttuurirahaston hallitus on päättänyt myöntää jakovuorossa olevat soittimet uudelle lainakaudelle seuraavasti:

Viulut
Giovanni Battista Guadagnini I, Milano 1754: Tami Pohjola
Spiritus Sorsana, ”Liisa Huovinen”, n. 1700: Sara Etelävuori,
Franco Simeoni I, Treviso 1990: Joonas Pekonen
Andrea Robin-Frandsen, Angers 1996: Vilma Tumanoff
Antonio Capela, Lissabon 1981: Elina Päkkilä
Tuntematon, ”S.S. Utinensis 1741”: Amanda Ernesaks
                             
Alttoviulu
Felice Guadagnini, Torino 1856: Tiila Kangas

Sello
Claude Pierray, Pariisi 1714: Leonordo Chiodo

Myönnettyjen soittimien lainakausi alkaa joulukuusta 2016.

Suomen Kulttuurirahaston soitinkokoelma koostuu neljästäkymmenestäkuudesta jousisoittimesta. Kokoelma on lajissaan maamme arvokkain. Soitinkokoelman arvokkaimmat soittimet (14 kpl) on nimetty arvosoittimiksi.

Lainasopimusten tekeminen ja lisätiedot:
Erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio, 09 6128 1217, 040 5366580

Lisätietoa soitinlainoista ja Kulttuurirahaston soitinkokoelmasta.

Ruoka herättää tunteita

Vuonna 2013 alkanut Suomi syö ja juo on kerännyt suomalaisten ruokakuvia ja -muistoja, keskusteluttanut sosiaalisessa mediassa ja tuonut esiin museoiden ruokaan liittyviä kokoelmia. Se on nyt myös osa ELO-säätiön Syödään yhdessä -hanketta ja siten Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Juhlavuoteen on jo valmistauduttu Kansallisruoka-äänestyksellä, jonka perusteella valittiin syyskuussa 12 finalistia karjalanpaistista ja viilistä aina mustikkapiirakkaan ja pitsaan, jotka saavat kukin juhlavuonna nimikkokuukautensa. Finalisteista äänestetty voittaja julistetaan Helsingin Matkamessuilla tammikuussa 2017.

– Kansallisruoka herättää suuria tunteita, mikä kertoo siitä, miten tärkeää ruoka meille on. Se on identiteettimme ydintä, kertoo Susanna Haavisto, Suomi syo ja juo -hankkeen koordinaattori ELO-säätiöstä.

Kansallisruoasta puhuminen saa Haaviston mukaan monen kaivautumaan omaan perinnepoteroonsa, joissa on vain yksi ainoa oikea tyyli tehdä suomalaista ruokaa.

– Moni haluaa ajatella, että juuri se meidän mummon karjalanpaisti on se oikea – ja sille henkilölle varmasti onkin. Mutta laajemmin ajatellen perinteiden suhteen tarvitaan avarakatseisuutta: ne ovat eläviä kokonaisuuksia. On parempi että joku tekee karjalanpaistia ja laittaa siihen vaikka parsakaalia, kuin se että kukaan ei tekisi koko ruokalajia vain sen takia, että se olisi tehtävä tietyllä ohjeella.

– Sellainen ajattelu, että ennen oli kaikki paremmin ja että vanha ruokakulttuuri oli puhdasta ja täydellistä, tuntuu ikävältä. Nykyinen tilannehan on aivan huikea, meillä on enemmän valinnanvaraa kuin koskaan ennen. Voimme ottaa perinteiden hyvät puolet kuten säästäväisyyden, raaka-aineiden tuntemuksen ja huolellisuuden, ja yhdistää ne nykypäivän hyviin puoliin.

Hotelli Tornin joulupöytä vuonna 1956

Hotelli Tornin joulupöytä vuonna 1956

Aktiivista keskustelua sosiaalisessa mediassa

Suomi syö ja juo toimii aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Keskustelussa on mukana kokkeja, yritysten edustajia, ruokaharrastajia ja sekä sekalainen joukko kotiäitejä ja -isiä, autonkorjaajia eli ketä tahansa  kenellä sattuu olemaan jotain sanottavaa ruoasta.

Twitterissä kaikki ovat jossain mielessä tasa-arvoisia keskustelijoita. Ruoka aiheena koskettaa kaikkia, joten se on jo valmiiksi maaperää, johon on helppo kaikkien tarttua. Se on ollut Suomi syö ja juo -hankkeen sydän. Lähivuosina emme olekaan tehneet tallennuksia, vaan olemme avanneet museoiden kokoelmia ja halunneet antaa takaisin yleisölle ruoka-aiheisia kuvia.

Haaviston mielestä sosiaalinen media onkin museoille hyvä toimintakanava. Kuvat ja tarinat kiinnostavat, kun ne tuodaan esiin oikealla tavalla. Lisäksi ihmisillä on mahdollisuus tuoda lisätietoa omien kokemustensa ja tietämyksensä mukaan, ja näin myös tapahtuu.

– Esimerkiksi kun Satakunnan Museo julkaisi kuvasarjan nahkiaisenpyynnistä, eräs porilainen mies tuli museolle kertomaan tunnistaneensa niistä isoisänsä. Hän näytti kuvia äidilleen, joka tunnisti niistä lähes kaikki henkilöt ja kertoi vielä taustatietoa heistä sekä antoi lisäkuvan työmiehistä.

Toinen tärkeä hanke juhlavuonna on ELO-säätiön Syödään yhdessä, jonka osana myös Suomi syö ja juo nyt toimii. Sadan yhteistyökumppanin yhteinen tavoite on lisätä yhdessä syömistä ja siten kasvattaa yhteisöllisyyttä ja uudenlaista yhteistyötä. Suomalaiset syövät vähiten yhdessä muihin OECD -maihin verrattuna, vaikka yhteisen ruokahetken monet hyvinvointia edistävät tekijät on osoitettu myös tutkimuksissa. Haaviston mielestä suomalaisten kannattaisikin opetella taas syömään yhdessä.

– Se mahdollistaisi monta hyvää asiaa, sillä yhdessäolo lisää hyvinvointia monin eri tavoin. Yhteiset ruokahetket lisäävät myös ruoan arvostusta, kun ruoan ääreen todella rauhoitutaan nauttimaan.

Lisää aiheesta joulukuussa ilmestyvässä Tammenlastuja 4/2016 -lehdessä.

Teksti: Jenni Heikkinen
Kuvat: Suomi syö ja juo/ Keski-Suomen museo ja Hotelli- ja ravintolamuseo, julkaistu CC-BY 4.0 –lisenssillä.

Internet ja lasten sosiaaliset taidot

– Niin kuin muissakin ilmiössä, internetin käytöllä on hyvät ja huonot puolensa, terveystieteen maisteri ja väitöskirjatutkija Anne Riihilahti Tampereen yliopistosta sanoo.

Riihilahti tutkii, miten alakouluikäiset käyttävät internetiä ja miten se on yhteydessä heidän sosiaaliseen kompetenssiinsa sekä perheen vuorovaikutukseen. Lasten internetin käyttöä on tutkittu 2000-luvulla paljon, mutta sen yhteyttä sosiaaliseen kompetenssiin ei  juurikaan.
Väitöskirjansa ensimmäisen artikkelin aineiston Riihilahti keräsi kyselytutkimuksella jossa neljäs-, viides- ja kuudesluokkalaiset lapset saivat arvioida omaa internetin käyttöään ja sosiaalisia taitojaan. Viidessä peruskoulussa tehtyyn kyselyyn vastasi 312 lasta.

Tutkimustuloksena oli, että arkisin 5−7 tuntia tai enemmän internetissä aikaa viettävät lapset olivat impulsiivisempia kuin suosituksen mukaisen (1−2h) ajan internetissä viettävät. Lisäksi viikonloppuisin 1−2 tuntia päivässä internetissä aikaa viettävät lapset olivat yhteistyötaitoisempia, empatiakykyisempiä, vähemmän häiritseviä ja vähemmän impulsiivisia kuin 5−7 tuntia internetissä aikaa viettävät lapset.

– Eli jos käytti nettiä oikein ja suositusten mukaisen ajan, se toi esiin hyvää, kun taas mitä pidempään koneella oli, sitä enemmän tuli esiin häiritsevyys ja impulsiivisuus, Riihilahti tiivistää.

Toisessa artikkelissa, jota Riihilahti parhaillaan viimeistelee, tulee esiin vanhempien näkökulma: mitä vanhemmat tietävät lapsensa internetin käytöstä ja miten he arvioivat perheen keskinäistä vuorovaikutusta. Myöhemmissä artikkeleissa Riihilahti perehtyy muun muassa kouluterveydenhoitajien tietoihin ja siihen, mitä he tarvitsisivat lisää voidakseen paremmin tukea  lapsia ja perheitä netin käytössä.

Kultainen keskitie

Riihilahti kysyi lapsilta, miksi he viettävät aikaa internetissä.

– Tyttöjen mielestä netissä on helppo viettää aikaa, pojille se on totuttu tapa. Molemmilla nousi esiin se, että siellä tutustuu uusiin ihmisiin.

Riihilahden kyselyyn vastanneista kuudesluokkalaisista pojista neljäsosa ilmoitti pelaavansa usein myös ulkomaalaisten kavereiden kanssa. Se yllätti tutkijankin, mutta voi tuoda hyviä seurauksia, jos pelatessa kielitaito karttuu.

– Asioilla on puolensa, ja pitää löytää sieltä se kultainen keskitie, Riihilahti sanoo.

– Tarkoituksena ei ole leimata netin käyttöä huonoksi, vaan nostaa esiin niitä asioita, jotka voivat lapsen elämässä olla vuorovaikutusta hankaloittavia. Sosiaalinen kompetenssi on yksi lapsen tärkeimmistä kasvutekijöistä matkalla aikuisuuteen. Lapsella on oltava hyvä sosiaalinen kyvykkyys toisten lasten kanssa yhdessä toimimiseen, tuntea erilaisia tunteita ja tunnistaa niitä itsessään ja toisissa, jolloin hän osaa eläytyä muiden tunteisiin ja osaa toimia muiden kavereiden kanssa vuorovaikutuksessa.

– Olisi tärkeää, että sekä lapset että vanhemmat saisivat  riittävän medialukutaidon ja että netinkäyttö olisi turvallista.
Riihilahti toivoo, että lapsen ja perheen tukemiseen internetin käytössä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

– Kouluterveydenhuollon tarkastuksissa mediankäyttötaidoista puhutaan, mutta niissä on paljon muutakin käsiteltävää. Ehditäänkö näitä käsitellä riittävästi? Onko se edes terveydenhoitajan tehtävä? Uudessa opetussuunnitelmassa medialukutaito on oppiaineena, mutta kenelle esimerkiksi pelaaminen, ikärajat ja pelimerkinnät kuuluvat?

Kuva: Jussi Helttunen/Lehtikuva

Kymenlaakson rahaston hoitokuntaan uusia jäseniä

Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahastoon on nimitetty kolme uutta jäsentä. Luottamustehtävänsä hoitokunnassa aloittavat toimitusjohtaja Tomi Hautala Kouvolasta, koulutusjohtaja, yhteiskuntat. tohtori Marja-Liisa Neuvonen-Rauhala Kouvolasta sekä kirkkoherra, teol. tohtori Juha Tanska Haminasta. Hoitokunnan jatkavat yhteiskuntat. maisteri Siru Ahopelto (pj.), brändituottaja Seppo Laaksonen (vpj.), lehtori Riku Halinen, kuvataidesihteeri, fil. maisteri Mirkka Kallio, tanssinopettaja Riikka-Liisa Kuoppa, mus. lis. Pekka Lappalainen, asiamies Tuula Mäenpää ja dos., ylilääkäri Pasi Pöllänen. Kymenlaakson rahaston asiamiehenä toimii fil. tohtori Päivikki Eskelinen-Rönkä ja sihteerinä tradenomi Camilla Grönlund.

Kymenlaakson Kulttuurirahaston apurahojen hakuaika on 10.1.-10.2.2017. Jaossa on 454 000 euroa apurahoja kymenlaaksolaisille tieteen- ja taiteenharjoittajille sekä Kymenlaaksossa suoritettavaa tai siihen kohdistuvaa tieteellistä tai taiteellista työtä varten. Tavanomaista suurempaa rahoitusta vaativiin Kärkihankkeisiin myönnetään 40 000 euroa yhtenä tai kahtena apurahana. Lasten ja nuorten kulttuuritoimintaan jaetaan 20 000 euroa.

Kymenlaakson rahasto on yksi Suomen Kulttuurirahaston 17 maakuntarahastosta. Se perustettiin vuonna 1960. Rahasto jakaa apurahoja ja palkintoja kymenlaaksolaisille tieteen- ja taiteenharjoittajille sekä Kymenlaaksossa suoritettavaa tai Kymenlaaksoon kohdistuvaa tieteellistä tai taiteellista työtä varten. Rahaston toimialueeseen kuuluu 7 kuntaa.

Lisätietoja:
Asiamies Päivikki Eskelinen-Rönkä
etunimi.sukunimi@skr.fi
kymenlaakso@skr.fi

 

Kymenlaakson rahasto

Kulttuurirahasto tukee Karjala-tietokannan loppuunsaattamista

Suomen Kulttuurirahaston hallitus on myöntänyt 300 000 euroa Karjala-tietokannan digitaalisen tallennustyön loppuun saattamiseen. Tietokanta sisältää luovutetun Karjalan alueen vanhimpia ruotsin ja venäjän kielisiä kirkonkirjoja 1600-luvulta alkaen.

– Tietokannan kokoaminen on ollut työn alla jo pitkään ja pidämme sen valmistumista tärkeänä mm. historian- ja sukututkimuksen kannalta. Kulttuurirahastolla on useita karjalaistaustaisten lahjoittajien nimikkorahastoja. Tämän hankkeen kautta voimme osaltaan toteuttaa lahjoittajien tahtoa, toteaa Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava.

Tallennustyö tehdään kolmevuotisessa tutkimus- ja kehittämishankkeessa, jonka kokonaisarvo on 1,3 miljoonaa euroa. Suomen Kulttuurirahaston lisäksi hanketta rahoittavat Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö, Karjalan kulttuurirahasto, Suomen evankelisluterilainen kirkko sekä opetus- ja kulttuuriministeriö. Tietojen tallennuksesta vastaa Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Digitaalisen tiedonhallinnan tutkimus- ja kehittämiskeskus Digitalia Mikkelissä.

– Tarkoitus on samalla tehdä tutkimusyhteistyötä Kansallisarkiston kanssa ja kehittää automaattisia menetelmiä, joilla pystytään tunnistamaan määrämuotoista käsinkirjoitettua tekstiä. Tämä nopeuttaa tallennustyötä ja vapauttaa tallentajien aikaa vaikeimpien aineistojen tulkintaan, kehitysjohtaja Kalevi Niemi Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulusta kertoo.

Valmis tietokanta luovutetaan Kansallisarkistolle

Valmis tietokanta tulee sisältämään 11,5 miljoonaa henkilötietuetta, esimerkiksi tiedot henkilöiden syntymästä, ripille pääsystä ja solmituista avioliitoista. Kun Karjala-tietokanta on saatu valmiiksi, se luovutaan Kansallisarkistolle tieteellisen tutkimuksen, sukututkimuksen ja kansalaisten käyttöön. Tietokantaa voidaan hyödyntää historiantutkimuksen lisäksi esimerkiksi lääketieteellisessä genetiikassa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Se sopii esimerkiksi perherakenteen, muuttoliikkeen tai lapsikuolleisuuden selvittämiseen.

– Valmis tietokanta tulee olemaan tutkimuksellisesti erittäin arvokas, koska tutkimusaineisto on laaja ja monipuolinen ja koska tietokanta tarjoaa aineistoa hyvin monen tyyppiseen, eri tieteenaloja palvelevaan tutkimukseen, pääjohtaja Jussi Nuorteva Kansallisarkistosta sanoo.

Tiedoista on tällä hetkellä tallentamatta enää kymmenesosa, mutta tallennusprojektin jatko on ollut tänä vuonna vaakalaudalla rahoituksen päättymisen vuoksi. Tietokantaa ylläpitävä Karjala-tietokantasäätiö on hankkeen alkamisesta innoissaan.

– Olemme todella iloisia, että tallennustyö saadaan hallitusti loppuun. Ei ole itsestään selvyys, että meillä on alkuperäinen aineisto 1600-luvun alusta säilyneenä. Tutkimushankkeella se saadaan pian kokonaan digitaalisesti talteen ja käytettäväksi, Karjala-tietokantasäätiön puheenjohtaja Aki Kauranen sanoo.
 

Antrean seurakunnan rippikirja vuosilta 1790–1797, aukeamalla tietoja Pähkjärven kylästä. Kuva: Mikkelin maakunta-arkisto.

Aika pysähtyi Mankbyssä

-Ihan alussa paljastui fossiloitunut keskiaikainen kylä, jonka viimeisen vaiheen rakennuksista suuri osa oli jossain määrin havaittavissa paljaalla silmällä. Kaivamalla pääsimme käsiksi varhaisempiin vaiheisiin. Tämäntyyppisiä fossiloituneita kyliä ei Suomessa ole monia, ja uskallan jo sanoa, että tuskin mistään muualta Suomesta löytyy näin isoa ja hyvin säilynyttä keskiaikaista kylää, kertoo historiallisen arkeologian dosentti Georg Haggrén Mankbystä, nyky-Espoon alueella sijaitsevasta kylästä.

Vanhimmat Mankbystä löydetyt rakennukset ovat 1200-luvulta. Suomen mittakaavassa kylä on ollut suuri: siihen on kuulunut kahdeksan taloa, ja asukkaita on ollut viitisenkymmentä. Kaikki talot siirrettiin pois, kun Espoon kuninkaankartano perustettiin 1556. Osan veivät mukanaan talonpojat, osan kruunu käytti Kuninkaankartanon tarpeisiin.

– Meillä onkin siis Mankbyssä 500 vuoden takainen aikataso, johon aika on tavallaan pysähtynyt. Juuri myöhemmän maankäytön vähäisyys tekee Mankbystä uniikin kohteen, Haggrén kertoo.

Monipuolinen tutkimuskohde

Kylän niin sanotulla ala-alueella tehtyä kaivausta johti tutkija Tarja Knuutinen. Noin sataneliöiseen alueeseen kylän itäosassa sisältyy rakennusten paikkoja, muinaispeltoja ja tienpohjaa.

– Tutkin rakennusta, joka aloittaessamme näkyi vähän maan pinnalla. Kyseessä on kylän loppuvaiheeseen sijoittuva rakennus, joka on todennäköisesti purettu, kun kylä on hylätty. Lisäksi alueelta löytyy varhaisempia rakenteita 1300-luvulta saakka.

Knuutisen mukaan 1500-luvun alun rakennus on hyvin samankaltainen kuin myöhemmät savutuvat. Se kertoo rakennusperinteestä, joka on elänyt vielä hyvin lähellä meidän aikaamme.

Ala-alueella näkyy kylän kehittyminen: sitä on ensin käytetty yhteen tarkoitukseen, tässä tapauksessa viljelyyn, ja sitten sille on rakennettu.

– Fossiloituneet pellot on nyt ajoitettu 1300-luvulle, ja mahdollisesti viljely on jatkunut vielä 1400-luvun alussa. Ne ovat tutkimuksen kannalta hyvin mielenkiintoinen kokonaisuus, sillä vastaavia näin keskellä kylää olevia peltoja ei kovin paljon löydy. Mankbyssä olemme päässeet käsiksi peltosysteemiin ojineen ja pohjustuksineen.

Rikas esineistö

Mankbystä löydetty esineistö on monipuolista ja kertoo vilkkaasta kaupankäynnistä, joka toi talonpoikienkin käyttöön esineitä kaukaa Keski-Euroopasta. Kylästä löytyi muun muassa punasavesta valmistettujen kolmijalkapatojen sekä kivisavisten kannujen ja lasipikareiden sirpaleita, hevostarvikkeiden, kuten jalustimien, osia sekä solkia ja muita vaatetukseen liittyviä esineitä ja koruja.

– Huomiota on alusta alkaen kiinnittänyt se, että löysimme erittäin paljon veitsiä: arkipäiväisessä työskentelyssä ja aterioinnissa käytettyjä puukkoja, mutta myös hienoja pöytäveitsiä, jotka levisivät keskieurooppalaisesta ruokakulttuurista 1400- ja 1500-luvuilla Suomeen. Selvästi tuo kulttuuri oli omaksuttu myös Mankbyssä, kertoo Mankbyn esineistön tutkimuksesta vastannut Elina Terävä.

– Esineistö on aika fiiniä. Alueelta löytyi yllättävän paljon tuontitavaraa, mikä kertoo siitä, että kauppaa on käyty. Koristeelliset pienet esineet viittaavat siihen, että elämässä on ollut muutakin kuin välttämättömyys. On haluttu samoja esineitä, joita esimerkiksi Keski-Euroopassa on käytetty, pientä luksusta elämään.

Teksti: Jenni Heikkinen

Talvi kaupungissa

Postmodernin yhteiskunnan kaupunki-ihanteet tulevat Etelä-Euroopasta. Rakennukset ja elinympäristö piazzoineen, kävelykatuineen ja ulkoilmakahviloineen suunnitellaan ikuiseen kesään. Vihreää on helppo hallita, mutta vaihtuvalle säälle ja pohjoisen vuodenajoille ei voi asettaa täsmällistä paikkaa.

Essi Oikarinen Oulun yliopistosta tutkii väitöskirjatyössään pohjoisen ilmaston ja sääolosuhteiden huomioimista ja hyödyntämistä yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelussa.

– Pohjoisessa on vihreää vain neljäsosan vuodesta. Haluan tietää, miten myös sininen, valkoinen ja jopa harmaa otetaan suunnittelussa huomioon. Miten säätä ja harmautta voidaan hallita tai miten eri vuodenajoista saadaan niiden parhaat puolet irti. ”Pohjoinen kaupunki” on käsitteenä ja suunnitteluteemana yhä täysin standardoitumaton, Oikarinen kertoo.

Pohjoinen elinympäristö hakee vielä identiteettiään erityistapauksena kaupungistuneiden elämäntapojen joukossa. Talvi on kaupunkisuunnittelussa mukana lähinnä teknisenä asiana, ei niinkään ihmisten toiminnallisena aisti- ja merkitysympäristönä. Teknisen ja sosiaalisen infrastruktuurin yhtäaikaiseen pohtimiseen ei ole kiinnitetty kovin paljon huomiota.

– Vuodenajat ja lumi loistavat poissaolollaan. Jos talvi ylipäätään on mukana, niin yleensä vain materiaalivalintojen ja teknisten mitoitusten kautta. Pohjoisen vuodenaikoja ei ajatella kokonaisvaltaisena kaupunkikokemuksena. Esimerkiksi talvimaisemien ja talvisten näkymien hyvinvointivaikutuksia urbaanissa kontekstissa ei pohdita tarpeeksi.

Ikuisen kesän ideologia

Tekniikka on ottanut lähtökohdakseen ikuisen kesän ideologian – mitä tapahtuisi, jos talvinen kunnossapito ei toimisi, katuja ei aurattaisi ja jalkakäytäviä ei hiekoitettaisi. Myös muut lähtökohdat on kuitenkin hyvä tunnistaa ja tunnustaa. Elämäntapaa, kulttuurisen omaleimaisuuden eri puolia sekä luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluita eri vuodenaikoina voidaan ottaa enemmän tarkasteluun mukaan.

– Ikuinen kesä osataan jo aika hyvin. Vihreä on ollut ”in”, koska ekosysteemipalvelut ovat ”in”. Vihreän lisäksi haluan tutkia valkoisen vaikutusta, sitä millainen on hyvä arjen elinympäristö erityisesti talvella. Vaikka harmaus lisääntyisi maisemassa, arjen harmauden ei tarvitse lisääntyä. Pohjoisessa talvi on arkea, Oikarinen selittää.

Nykyaikaisessa kaupunkisuunnittelussa on pyrkimyksenä altistaa suotuisille ja suojata haitallisilta ilmastotekijöiltä ja sääolosuhteilta. Pohjoisissa oloissa tärkeää on pohtia asukkaiden kokeman toiminnallisuuden, kaupunkitilojen ja -rakenteen sekä kausiluontoisuuden ja vuodenaikojen välisiä riippuvuussuhteita.

– Lähestyn tutkimusaihetta tila, paikka ja käyttäjät edellä. Kaupunkiympäristöjen fyysisiä piirteitä ja käyttäjämielikuvia on todella mielenkiintoista verrata keskenään.

Teksti ja kuvat: Sauli Herva

Työskentelyapurahat O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssiin

Suomen Kulttuurirahaston hallitus on myöntänyt neljä työskentelyapurahaa O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssiin Portugaliin. Apurahat olivat haettavina ensimmäistä kertaa elo-syyskuussa 2016. Hakemuksia vastaanotettiin yhteensä 50 kappaletta.

Espaço do Tempo toimii vanhassa dominikaaniluostarissa Montemor-o-Novon kaupungissa, Portugalissa, taiteellisena johtajanaan tanssija-koreografi Rui Horta. Apurahat sisältävät työskentelyapurahan sekä majoituksen ja täysihoidon residenssissä työskentelyjakson ajan.

Myönnetyt apurahat

Sari Palmgren ja Lame Tamer
20.6.–9.7.2017, 7500 €

Elena Pirinen ja työryhmä
24.4.–11.5.2017, 7500 €

Janina Rajakangas Project
10.5.–24.5.2017, 5000 €

Taneli Törmä ja Sound of Dance
20.6.–9.7.2017, 7500 €

Samassa haussa oli haettavana myös työskentelyapurahoja Tokyo Wondersiten ja SeMA Nanjin residensseihin sekä Hôtel Chevillonin taiteilijataloon. Aasian-residenssien taiteilijat julkistetaan myöhemmin.

Lisätietoja:

Suomen Kulttuurirahasto, erityisasiantuntija Johanna Ruohonen, etunimi.sukunimi@skr.fi.

O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssi sijaitsee kukkulalla Montemor-o-novon  kaupungissa Portugalissa.

O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssin kotisivu

Hôtel Chevilloniin myönnetyt apurahat