Heli ja Ville Blåfield kiertävät maakuntia taltioimassa, miten nyky-Suomi saunoo.

Ovi avataan usein pyyhe päällä, kun Heli ja Ville Blåfield tulevat tekemään kuvareportaasia.
 ”Olemme sattuneet saapumaan aina juuri, kun sauna on alkamassa. Kätellään ja hypätään lauteille”, valokuvaaja Heli Blåfield sanoo.

Viimeisten kymmenen kuukauden aikana hän ja toimittaja Ville Blåfield ovat kiertäneet maakuntia selvittämässä, millainen on arkisauna nyky-Suomessa. Sisaruksilta ilmestyy aiheesta kirja Teoksen kustantamana vuonna 2019. Yksittäisiä juttuja voi jo lukea verkkopalvelu Rapportissa.

Metodi ”vaatteet pois ja saunaan” vaatii tekijöiltä herkkyyttä ja tilannetajua. Vaikka paikalle olisi ajettu kiireellä, lauteilla ei voi hötkyillä ja suorittaa, sanoo Heli.

”Olen huomannut, että tilanteen jännitystä laukaisee se, että osaa olla mahdollisimman läsnä, kuunnella kuvattavia ja kunkin saunan tunnelmaa.”

Blåfieldejä kiinnostaa nimenomaan arkisauna, eivät erikoiset saunat tai ”rustiikkinen wanhan ajan sauna”, kuten Ville muotoilee.

Projekti on vienyt sisarukset muun muassa perheen taloyhtiön saunavuoroon Riihimäelle, divarifutisjengin kuphallisaunaan Senäjoelle, opiskelijakylän unisex-viikkosaunaan Jyväskylään ja lastentarhanopettajien mökkisaunaan Kouvolaan.

He ovat huomanneet, että vaikka miljöö olisi tuiki tavallinen taloyhtiön sauna ritilämuovimattoineen ja kaakeliseinineen, saunahetki kohoaa arjen yläpuolelle. Esimerkiksi riihimäkeläisperheelle viikoittaisesta saunavuorosta oli muodostunut tärkeä rituaali.

”Perheen kolme lasta olivat aika vilkkaita, joten isä oli tehnyt tunnin mittaisen rauhoittavan musiikin soittolistan lempikappaleistaan. Hän oli ostanut Clas Ohlsonilta vedenkestävän kaiuttimen, jonka viritti suihkuhuoneeseen joka kerta”, Ville kertoo.

Perhesauna muistutti Blåfieldejä heidän omasta lapsuudestaan Helsingin Töölössä. Taloyhtiön saunaan hipsittiin sisäpihan kautta kylpytakit päällä, pakkasellakin.

”Monet vahvat lapsuusmuistoni liittyvät saunaan”, kertoo Heli. Häntä kiehtoo saunojen kuvaamisessa juuri aiheen tuttuus. ”On tärkeää kuvata myös arkisia asioita, eikä aina etsiä sitä kummallisinta.”

Vaikka vasta on toisten mielestä vihta, suomalaisessa saunakulttuurissa on Blåfieldien havaintojen mukaan enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

”Saatan tuntea toiseutta inarilaisessa baarissa helsinkiläisenä, mutta saunassa ollaan jotenkin samassa koodistossa. Ei ole titteleitä eikä statuksia”, sanoo Ville.

Heli on samaa mieltä. ”Kun olen selannut kuvia läpi, minulle on tullut tunne, että suomalaiset eivät olekaan niin kaukana toisistaan.”

Yhteiskuntat. maisteri Heli Blåfield sai 9 500 euron apurahan 27.2.2018 kuvajournalistisen Sauna-Suomi-projektin kuluihin.

Olen ollut Disney-tuotantojen ja käsintehdyn, perinteisen piirrosanimaation ystävä jo pienestä pitäen. Disney-elokuvat edesauttoivat sitä, että minusta tuli jo nuorella iällä animaatioharrastaja sekä -keräilijä. Opin myös lukemaan Aku Ankka -sarjakuvalehden avulla.

Vuonna 2014 opiskelin Kentin yliopistossa Englannissa Master of Arts -tutkintoa ja tein lopputyöni nuorille tytöille suunnatuista hevosanimaatioista. Hämmästelin gradussani sitä, kuinka ratsastaminen ja hevosten kanssa työskentely oli vielä 1900-luvun taitteessa ensisijaisesti miesten karski harrastus. Alle sata vuotta myöhemmin valitsemissani piirretyissä ”hevostelu” esitettiin pehmeiden arvojen kautta feminiinisenä, hyväntahtoisena pikku puuhasteluna. Kuinka ollakaan, tänä päivänä ratsastus mielletään yhä useammin ensisijaisesti naisten ajanvietteeksi.

Tutkimani piirretyt olivat varsin pieniä tuotantoja, ja työni saikin minut pohtimaan, mitä ideologisia viestejä piileskelisi suuremman mittakaavan animaatiotuotannoissa, joilla todistettavasti olisi miljoonia katsojia. On kiusallisen helppoa ajatella, ettei lastenelokuvilla ole vaikutusvaltaa, eikä niihin siksi tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Mutta entäs sitten, kun elokuvien levikkialue kattaa globaalisti koko maailman?

Hallitseva ja vaikutusvaltainen Disney-isä

Lastenviihde on kasvavan tärkeässä asemassa, kun lähdetään pohtimaan, mistä aikuisiän käsitykset elämästä kumpuavat. Lastenviihde voi luoda, ylläpitää ja vahvistaa mitä moninaisempia olettamuksia, koskien esimerkiksi sukupuolirooleja.  Keväällä 2016 aloin kypsytellä ajatusta tohtorintutkinnosta ja suuntasin katseeni rohkeasti suoraan Disney-elokuviin. Luin animaatioiden alkuperäistekstejä, katsoin elokuvia, etsiskelin yhteistä nimittäjää. Yllättäen silmiinpistävä elementti löytyi nopeasti: isähahmot.

Disney-isä on usein näkyvä ja merkittävä, hallitseva ja vaikutusvaltainen. Tuntui hurjalta, ettei isän hahmosta oltu päästetty irti edes 2000-lukua lähestyttäessä: sen sijaan isästä oli tullut ikään kuin itsestään selvä osa narratiivia. Pocahontasin isä Powhatan valitsee tälle puolison (1995). Soturineito Mulan pelastaa Kiinan, mutta ei osaa iloita saavutuksestaan, ennen kuin on saanut isänsä hyväksynnän (1998). Vuonna 2010 julkaistussa Liisa ihmemaassa -elokuvassa Liisa onnistuu vapauttamaan itsensä epämieluisan pakkoavioliiton ikeestä ainoastaan loikkaamalla isänsä saappaisiin ja jatkamalla tämän liiketoimintaa: ojasta allikkoon.

Tiettyyn pisteeseen asti isän merkitystä voi yrittää perustella historiakontekstilla, mutta se tuntuu häiritsevän ontuvalta fantasiamaailman pyörteissä, sillä Disney-elokuviin on kirjoitettu isähahmo usein silloinkin, kun se esiteoksesta sattuu puuttumaan. Näin on esimerkiksi Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -kirjan kohdalla. Ryhdyin puntaroimaan, mistä ilmiö johtui. Tutkimuskirjallisuudessa tyydyttiin usein toteamaan, että Disney-elokuvien perhemalli on joko ’stereotyyppinen’, ’konservatiivinen’, ’viktoriaaninen’ tai ’patriarkaalinen’. Pidin luonnehdintaa yksinkertaistettuna ja riittämättömänä, sillä se ei antanut vastausta kysymyksiini.

Tutkimusta löytyi huomattavan paljon Disney-naisista, Disney-markkinoinnista sekä esimerkiksi Disney-luonnosta. Sen sijaan Disney-miehet loistivat poissaolollaan, vaikka useimmiten elokuvat kertoivat juuri heistä. Halusin löytää selityksen Disney-isälle: tahdoin tietää, miten ja miksi niin useassa elokuvassa ympäröivää yhteiskuntaa käsitellään isän hahmon kautta. Miksi isä on edelleen perheen määrittävä ja yhdessä pitävä voimavara? Mikä on isähahmon merkitys näille elokuville, puhumattakaan sitten brändistä itsessään?

Pois valmiiksi lokeroiduista karsinoista

Tällä hetkellä olen edennyt tutkimuksessani noin puoleen väliin, keskittyen yrityksen vuosikymmeniin ennen Walt Disneyn poismenoa vuonna 1966. Pyrin hahmottamaan sitä, miten studion elokuvien mieskuva on lähtökohtaisesti muodostunut, ja missä määrin voidaan katsoa tämän näkemyksen säilyneen tai muuttuneen nykytuotannoissa.

Se, että elokuva on visuaalisesti miellyttävä, tai että sen tarina on vetävä, ei tarkoita, etteikö sen sanoma voisi silti olla falski ja kehityskelpoinen. Universaaliuteen ja iättömyyteen tahtoisi yhdistää jotain muutakin, kuin valmiiksi lokeroidut karsinat miehille ja naisille. Tutkijana koen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun pystyn sijoittamaan kysymyksen laajempaan perspektiiviin ja selittämään vaikuttimia tuotantoprosessin takaa. Ajattelen, että tämä on myös työni perimmäinen tarkoitus. Toivon, että englanninkielinen väitöskirjani lisää tietoisuutta näitä elokuvia kohtaan, ja sitä kautta edistää niiden monimuotoisuutta. Mitä useampi ihminen tulee kriittiseksi katsomaansa kohtaan ja lausuu ääneen haluavansa parempaa katsottavaa, sitä voimakkaampi ääni on.

En itse nauttinut lapsena Disneyn ”prinsessaelokuvien” katselusta, mutta en osannut silloin pukea sanoiksi, miksi. Vasta varttuneempana oivalsin, etten löytänyt elokuvista juurikaan samaistumisen kohteita. Suurin osa klassikkokaanonin prinsessoista siivoaa, laittaa kotia, ryhtyy nukkumaan tai muuten vain yrittää kuluttaa aikaansa odotellessa, että prinssi ilmestyisi jostain. Sittemmin jopa Disneyn kaltainen suuryhtiö on lähtenyt painokkaasti kehittämään naiskuvaansa ja etsimään uusia teemoja, koska tänä päivänä näistä samoista prinsessoista on saatu aikaan paljon julkista porua. En todennäköisesti ole yksin, kun väitän, että miehillekin samankaltainen, pieni kasvojenkohotus tekisi terää. Onhan tämän päivän miehisyyskin vastaavasti paljon muutakin, kuin henkistä lujuutta ja fyysistä voimaa.

Teksti: Aino Isojärvi
Kuvat: Malin Axtell

”Useita elokuva-alalla tapahtuneita ahdistelutapauksia nousi päivänvaloon syksyllä 2017 kautta maailman. On ollut järkyttävää lukea, kuinka moni naispuolinen alan ammattilainen on joutunut miespuolisen kollegansa tai esimiehensä seksuaalisen ahdistelun kohteeksi,” kauhistelee Girls Film! -lyhytelokuvatyöpajan tuottaja Riitta Ryhtä. ”Ahdistelusyytteet tekevät alasta jopa naisia vahvasti sortavan ja alistavan. Näin ei missään nimessä saisi olla!”

Euphoria Borealis ry järjesti kesäkuussa 2017 viisipäiväisen, 14–18-vuotiaille tytöille suunnatun lyhytelokuvatyöpajan, johon osallistui 22 tyttöä. Pajan tarkoituksena oli auttaa tyttöjä löytämään omia vahvuuksiaan ja ymmärtämään, että nainen ei ole altavastaaja miesvaltaisella elokuva-alalla. Girls Film! -työpajan periaatteena oli, että kaikki syrjintä, arvostelu ja rasismi jätettiin pajan ulkopuolelle.

4.–8.6.2018 Nuorten toimintakeskus Hapen tiloissa Sörnäisissä järjestetään uusi työpaja, jossa tytöt pääsevät opettelemaan elokuvantekoa. Työpajassa harjoitellaan elokuvakäsikirjoittamisen perusteita ja saadaan ammattilaisten opastusta kameroiden, äänityskaluston ja editointiohjelmien käyttöön. Luentojen ja käytännönläheisen opetuksen avulla tytöt tekevät lyhytelokuvan ideointivaiheesta valmiiksi elokuvaksi. Työpajassa syntyneet elokuvat esitetään 8.6. elokuvateatteri Orionissa, tai jossain muussa Helsingin elokuvateatterissa.

Tavoitteena korjata vääristyneitä näkemyksiä

Girls Film! -työpajan tavoitteena on luoda nuorille turvallinen ympäristö, jossa jokainen voi olla oma itsensä ja jossa jokaisen ideoita ja ajatuksia arvostetaan. Työpajaan haetaan avoimella haulla 25 elokuvanteosta kiinnostunutta pääkaupunkiseutulaista nuorta, jotka ovat fyysisestä sukupuolesta riippumatta tyttöjä.

Vuoden 2017 ilmoittautumisen yhteydessä tytöt kirjoittivat lyhyet perustelut sille, miksi haluaisivat osallistua työpajaan. Eräs 17-vuotias hakija mainitsi perusteluissaan muun muassa, että hän ei ole uskaltanut hakeutua koulunsa AV-tiimiin, koska siellä on ainoastaan poikia.

Työpajan edetessä kävi myös ilmi, että monessa yhteydessä tytöistä välittyy vääristynyt naiskuva. He eivät välttämättä itse tiedostaneet sitä, vaan ovat omaksuneet sen olennaisena osana ilmaisuaan.

”On jo todistettu, että virheettömien kauneusihanteiden ihannointi ja tavoittelu vääristävät minäkuvaa ja edesauttavat monenlaisten ongelmien, kuten syömishäiriöiden syntymistä. Yksi Girls Film! -työpajan tavoitteista onkin korjata näitä näkemyksiä”, Ryhtä toteaa. ”On myös tärkeää tehdä työtä sen eteen, että alalle pääsisi tekijöiksi enemmän naisia. Mitä enemmän käsikirjoittajina, ohjaajina tai muissa rooleissa kameran takana on naisia, sitä enemmän myös valkokankaalla näkyy naisrooleja.”

Ryhmäytyminen ja pelkojen kartoittaminen tärkeää

Vuoden 2017 pajan alussa kartoitettiin harjoituksen avulla osallistujien ajatuksia, toiveita ja pelkoja tulevasta viikosta. Useampi tytöistä mainitsi, että pelottavinta olivat tutustuminen ja kavereiden saaminen; entä jos kavereita ei saisikaan. Ryhmäläiset keskustelivat peloistaan, ja yhdessä sovittiin, että toisten huomioonottamiseen täytyy panostaa. Työpajan aikana tytöt olivatkin hyvin solidaarisia toisiaan kohtaan. Myös tulevassa työpajassa huomiota kiinnitetään erityisesti siihen, ettei kenellekään tule ulkopuolisuuden tunnetta, vaan kaikki otetaan mukaan tekemiseen.

Mikä työpajassa sitten oli parasta? Palautteen perusteella tyttöjen suurin pelko ainakin lienee osoittautunut turhaksi, sillä parasta olivat ”ystävät ja elokuvanteko”, ”ystävät ja kuvaaminen” sekä ”ystävät ja näytteleminen”. Oli myös hienoa ”saada tehdä itselle mielenkiintoista ja rakasta asiaa mahtavien uusien ihmisten kanssa”.

Annetaan siis tytöille ystäviä ympärille ja kamera käteen, niin kyllä tytötkin kuvaavat!

Teksti: Anna Bui
Kuvat: Riitta Ryhtä

Euphoria Borealis ry sai 14 000 euron apurahan 27.2.2018 Girls Film! -elokuvatyöpajan järjestämiseen.