Hoitokunta myönsi kaksi kärkihankeapurahaa. Kalajoen kehitysvammaisten tuki ry sai 20 000 euroa erityistä tukea tarvitsevien toteuttaman musiikkiteatteriesityksen tuottamiseen. Pertti Hyttinen ja Lauri Pulakka saivat niin ikään 20 000 euroa Chydenius ja musiikki -esityksen toteuttamiseen.
Apurahoja jaettiin laajasti eri taiteen- ja tieteenaloille. Taidetta hoitolaitoksiin -apuraha myönnettiin mm. Marika Markkion ja työryhmän hankkeelle, jossa toteutetaan taideprojekti ensi- ja turvakodissa. Robert Hagnäs puolestaan käynnistää apurahan turvin Kulttuurikorjaamon toimintaa. Anna Pulakka ja työryhmä saivat apurahan Aaro Kentalan Morsiustaivas -oopperan esittämiseen.
Apurahahakemuksia tuli tänä vuonna yhteensä 252 (vuonna 2018 yhteensä 193). Hoitokunnan tavoitteena oli jakaa tuntuvia, toteutuksen ja työskentelyn turvaavia apurahoja ja pitää samanaikaisesti huolta moniarvoisesta kulttuurin edistämisestä. Apurahojen keskisuuruus oli 9600 euroa. Hakemuksista hyväksyttiin 18 %. Tieteen osuus myönnetyistä apurahoista oli 19 %. Taiteissa apurahoja myönnettiin tällä kertaa eniten visuaalisiin taiteisiin, noin 27 % kaikista apurahoista.
Useita kokovuotisia työskentelyapurahoja
Kokovuotisia työskentelyapurahoja myönnettiin tänä vuonna viisi. Visuaalisissa taiteissa apurahan saivat kuvanveistäjä Riku Riippa taiteelliseen työskentelyyn kolmivuotisen apurahan toisen vuoden apurahana sekä kuvataiteilija Maria Forsblom. Säveltaiteessa kokovuotisen apurahan sai Musiikin tohtori Antti Paalanen. Tieteessä väitöksen jälkeiseen, kestävää kehitystä ja työttömyyspolitiikkaa käsittelevään tutkimukseen kokovuotisen apurahan sai fil. tohtori Ingo Stamm. Väitöskirjatyöhönsä 12 kuukauden apurahan sai Jari Luomala.
Puolen vuoden apurahoin tuetaan Sanna Ahvenjärven, Mari Isopahkalan, Seppo Kalliokosken ja Kai-Eerik Känsälän taiteellista työskentelyä sekä Johanna Kutunivan väitöskirjatyötä. Kahdeksan kuukauden apuraha myönnettiin Misha HyttiselleVeikko Salkion elämäkerran kirjoittamiseen.
Lisäksi rahasto myönsi useita lyhyempiä työskentelyapurahoja taiteen ja tieteen harjoittamiseen sekä kuluapurahoja kulttuurihankkeiden toteuttamiseen.
Vuosijuhlassa esiintyivät apurahan saajat
Vuosijuhlan kuultiin Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri esittämänä mm. otteita Chydenius ja musiikki -hankkeesta. Hoitokunnan puheenjohtaja Tanja Risikon avauspuheenvuoron ja Kokkolan kulttuuritoimenjohtaja Sampo Purontauksen tervehdyksen jälkeen kuultiin kalajokisen Mätke-bändin musiikillinen tervehdys. Juhlapuheen piti fil. tohtori, kulttuurihistorioitsija Pauliina Littorin. Taidesijoittamiseen ja taiderikollisuuteen erikoistunut Littorin puhui otsikolla ”Ammattina rakastettu legenda”.
Kyösti Kallio -mitalin toimittaja ja tietokirjailija Helena Petäistölle ojensivat hoitokunnan puheenjohtaja Tanja Risikko ja hoitokunnan jäsen Tuula Puoskari. Keski-Pohjanmaan rahaston apurahat jakoivat rahaston hoitokunnan puheenjohtaja Tanja Risikko ja asiamies Mika Virkkala sihteeri Piia Hietasen avustamana. Keski-Pohjanmaan rahaston myöntämät apurahat ovat kokonaisuudessaan erillisessä liitteessä.
Åkerlund tutkii vanhoja materiaaleja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.
Muusikko, musiikin maisteri Anette Åkerlund istuu työpöydän ääressä Suomalaisen Kirjallisuuden seuran arkistossa ja kuuntelee kelanauhurilla Venäjän romanikielistä musiikkia. Laulusta huokuu tunne ja mielikuvat vievät jonnekin itään, ehkä eksotiikkaa huokuvaan Intiaan. Kappale on kuitenkin äänitetty Virossa 1970-luvulla ja kyseessä on intialaisen mantran sijaan perinteinen Venäjän romanien lauluperinne.
– Mustalaislaulu on aika hyvä sana näille perinteisille romanien lauluille. Kun puhutaan Suomen mustalaisten perinteestä tai flamencosta, voidaan puhua myös kaaleen-lauluista. Se on kansainvälinen romaninkielinen sana, joka tarkoittaa myös väriä, mustaa, Åkerlund kertoo.
– Suomen mustalaislaulut pohjaavat pitkälti tunteisiin ja niiden kuvaamiseen. Niissä lauletaan paljon yksinäisyydestä ja rakkaudesta, mutta mukana on myös tarinoita siitä, miten joku on esimerkiksi vaihdellut hevosia ja elättänyt itsensä sillä. Niissä kappaleissa esitellään jo konkreettisemmin jonkun ihmisen oikeaa elämää.
Åkerlundin rakkaus musiikkiin syntyi jo nuorena, kun hän esiintyi perheensä kanssa laulaen perinteistä Suomen mustalaismusiikkia. Laulaja-tanssijan isä on multi-instrumentalisti, laulaja ja säveltäjä, joten musiikki on siirtynyt verenperintönä myös tyttärelle.
– Perhe on todella tärkeä minulle, ja lauloimmekin paljon myös isovanhempieni kanssa kun olin pieni. 13–14-vuotiaana ihastuin perinteiseen mustalaismusiikkiin ja ymmärsin, että se on hyvinkin elävä perinne. Myös nuoret tykkäsivät laulaa esimerkiksi Horto Kaalon esittämiä hittejä. Muistan kun ukkini totesi, että romanilaulut ovat ajattomia lauluja ja aina uuden oloisia. Tämä lause on jäänyt elämään mieleeni, ja jotkut isovanhempieni minulle opettamat kappaleet tuntuvat taas siltä, kuin olisin vasta kuullut ja oppinut ne. Niissä lauluissa on tiettyä raikkautta, joka kestää vuosien kulumisen.
Åkerlundin tausta pohjaa vahvasti flamencoon, sillä hän on opiskellut sekä flamencolaulua, -tanssia että sävellystä. Hän asui kolmen vuoden ajan Espanjan Sevillassa ja puolen vuoden ajan Barcelonassa flamenco-opettajien ohjauksessa. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin opinnoissa hän syventyi flamencon lisäksi Suomen mustalaismusiikkiin.
– Suomalaiset mustalaislaulut ovat todella arvostettuja Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmässä. Muun muassa mestarilaulaja Hilja Grönfors on pitänyt siellä kursseja, Åkerlund toteaa.
Romanilaulun tunnusmaisimpana piirteenä voidaan pitää vibratoa. Åkerlund puhuu myös liu’uista ja kiekauksista, jotka molemmat ovat tyypillisiä sekä flamenco- että mustalaismusiikille.
– On arveltu, että mustalaiset ovat lähteneet Intiasta tuhat vuotta sitten. Runsas vibraton käyttö ja monet muut äänenkäytön tyylipiirteet lienevät lähtöisin sieltä, muusikko arvelee.
– On ollut hirveän vaikeaa löytää erilaisia sanoja, millä voisi kuvata eri tyylipiirteitä. Tein kirjallisen lopputyöni flamencolaulun äänenkäytöstä, ja loppujen lopuksi kuvailin sitä kiekaus-tyylipiirrettä espanjankielisellä sanalla ”quejío dentro”. Se viittaa sanatarkasti valittavaan äänenkäytön tapaan, jota käytetään sekä flamenco- että mustalaislaulussa.
”Romanilaulannan runsas vibraton käyttö lienee lähtöisin Intiasta, josta mustalaiset lähtivät liikkeelle noin tuhat vuotta sitten.”
Åkerlund sai työhönsä Suomen Kulttuurirahaston puolivuotisen apurahan. Sen lisäksi hän sai jatkoapurahan Taikelta, joten seuraavan vuoden ajan muusikolla on vapaus keskittyä luovaan työhön ja musiikin tekemiseen.
– Tarkoitukseni on nyt ensin perehtyä ja analysoida muun muassa SKS:n arkistomateriaalia. Menen myös käymään Tarton kirjallisessa museossa, jonka kokoelmissa on Viron romanilauluja sekä muita perinnelauluja. Haen tällä innoitusta laulujen sävellyksiin ja sanoituksiin. Toiveenani ja tavoitteenani on tehdä levy, joka koostuu uusista romanikielellä kirjoitetuista mustalaislauluista. Koska taustani on niin vahvasti flamencossa, on vaikea kuvitella etteivätkö uudet lauluni saisi vaikutteita sieltä. Flamencosävelmään voisi esimerkiksi sanoituksen kautta hakea Suomen mustalaislaulutyyliä, kertoo Åkerlund innostuneena.
Musiikin moniosaajalla on jatkuvasti monta rautaa tulessa, kun hän säveltää, sanoittaa, tanssii, laulaa, soittaa pianoa ja tekee tuottajan työtä erilaisissa projekteissa. Se olisikin laulaja-lauluntekijän seuraava askel ja suuri haave.
– Tuottajan työhön menee ihan hirveästi aikaa ja siinä on omat haasteensa. Olen miettinyt, että olenko henkilö, joka haluaa tehdä sellaista työtä. Musiikin tekemisen ohella tunnen kuitenkin koko ajan vahvemmin, että se on se mun juttu! Nyt nuotinnan ja analysoin vanhoja kappaleita, sitten alan kirjoittamaan lauluja ja sen jälkeen onkin levyn tekemisen vuoro. Siinä vaiheessa pääsen taas tuottajan hommiin, Åkerlund iloitsee tulevaisuuden visiot selkeinä mielessään.
Musiikin maisteri Anette Åkerlund sai 12 000 euron apurahan romanilaulujen kirjoittamiseen vuonna 2019.
Ana Gutieszca, Anna Ting Möller, Alejandro Montero Bravo, Polat Ghasemloo sekä Nayab Ikram ja Ramina Habibollah
Uutuusnäyttelyssä nykytaide nivoutuu osaksi Kirpilän kokoelmaa sekä sen lämmintä, kodinomaista tunnelmaa. Näyttelyyn kutsutut pohjoismaiset taiteilijat Ana Gutieszca, Anna Ting Möller, Alejandro Montero Bravo ja Polat Ghasemloo rakentavat teoksillaan uudelleen kotia tunteiden ja muistojen kautta. Välineinä ovat sekä ääni, video, veistokset, installaatiot että maalaukset.
Nayab Ikram (s. 1992, Maarianhamina) ja Ramina Habibollah (s. 1992, Teheran) muodostavat suomalais-aasialaisen kuraattorikaksikon, joka pyrkii luomaan vuoropuhelua suomalaisen ja pohjoismaisen taidekentän välille työskentelemällä erityisesti PoC-taiteilijoiden (people of colour) kanssa.
”Lähtökohtamme on intersektionaalinen feminismi, mistä käsin haastamme suomalaisen kulttuuripolitiikan normeja ja pyrimme kohti yhdenvertaisuutta ja edustavuutta. Käytännössä tämä tapahtuu järjestämällä näyttelyitä, joissa PoC-taiteilijat ovat sekä näyttelyn keskiössä että vastuussa sen toteutuksesta”, Ikram ja Habibollah toteavat.
Vuonna 2017 Ikram ja Habibollah kuratoivat FemF Art -näyttelyn osana Feministisen Foorumin vuosittaista ohjelmaa ja he jatkavat FemF Art -näyttelyn parissa yhteistyössä Titanik-gallerian kanssa Turussa syksyllä 2019. Heidän kuratoimansa The Winds of -näyttely on parhaillaan nähtävänä osana Poliittisen valokuvan festivaalia Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä.
Taidekoti Kirpilä on lääkäri Juhani Kirpilän (1931–1988) testamenttilahjoituksesta syntynyt Suomen Kulttuurirahaston ylläpitämä taidemuseo, jossa on pysyvästi esillä lahjoittajan keräämä suomalaisen taiteen kokoelma. Nykytaidenäyttelyiden järjestäminen aloitettiin Taidekoti Kirpilässä vuonna 2017, jolloin Taidekodissa nähtiin Jenna Sutelan kuratoima, kansainvälisen taiteilijajoukon toteuttama Kohtauksia pöydillä -näyttely.
”Kodinomainen esityspaikka mahdollistaa intiimit kohtaamiset taiteen kanssa, ja nykytaiteen tuominen Kirpilän hienon kokoelman rinnalle tarjoaa kävijöille uusia, ilahduttavia ja hätkähdyttäviäkin elämyksiä”, museonjohtaja Johanna Ruohonen kuvailee.
”Runollisesti nimetty ‘Odottamassa kätkettyjen puutarhojen kutsuvan meitä – lähemmäs’ tukee pyrkimyksiämme olla kaikille avoin ja yhdenvertaisuutta tuottava taiteen tila”, Ruohonen iloitsee.
‘Waiting for the hidden gardens to draw us – closer’ Taidekoti Kirpilässä 7.4.−21.8.2019. Näyttely on avoinna keskiviikkoisin klo 14−18 ja sunnuntaisin klo 12−16 sekä ryhmille tilauksesta. Näyttelyn aikana järjestetään maksuttomia yleisöopastuksia suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.
Polat Ghasemloon uudet työt ja Kirpilän omat teokset sulassa sovussa uudessa näyttelyssä. Kuva: Nayab Ikram
Taidekoti Kirpilä on lääkäri Juhani Kirpilän (1931−1988) Suomen Kulttuurirahastolle lahjoittama koti, jossa on esillä hänen keräämänsä suomalaisen taiteen kokoelma. Pohjoisella Hesperiankadulla sijaitseva taidekoti on avoinna yleisölle maksutta keskiviikkoisin klo 14−18 ja sunnuntaisin 12−16. Ryhmille järjestetään maksullisia kierroksia myös muina aikoina. Opastuksia voi tilata osoitteesta taidekoti(at)skr.fi tai puhelinnumerosta 09 494 436 ma–ke klo 9–15.30.
Mestarit ja kisällit -hankkeessa lapset, nuoret ja eläkeikäiset kohtaavat kotiseutunsa kulttuurin ja perinnön äärellä. Kotiseutu- ja kaupunginosayhdistysten järjestämissä ryhmissä toimitaan yhdessä, keskustellaan ja tullaan osallisiksi omasta kotiseudusta ja sen ilmiöistä. Tietoja ja taitoja jakamalla eri sukupolvet oppivat vastavuoroisesti toinen toisiltaan. Yhdessä luodut sisällöt avaavat kotiseututyötä uusille ihmisille ja kehittävät uusia paikallisia toimintamuotoja.
Kotiseuturyhmien osallistujat suunnittelevat toiminnan näköisekseen ja toteuttavat sitä kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Ryhmän toimintapaikkana voi olla kaupunki, kaupunginosa tai kylä, kulttuuriperintökohde tai jokin vapaan kansalaistoiminnan tila – mikä vaan, missä ihminen ja kulttuuri kohtaavat.
”Vaikka maailma pienenee ja on verkon kautta kaikkien ulottuvilla, on oma kotiseutu parhaimmillaan lapsille ja nuorille kiinnekohta ja voimavara, jossa rakennetaan vahvat juuret ja kasvetaan osaksi yhteisöä.” – Johtokunnan puheenjohtaja Asko Peltola.
Syksyllä 2018 pilottivaiheella Sodankylässä ja Turussa alkanut toiminta tutustutti eri-ikäiset osallistujat muun muassa entisaikojen ja tämän päivän ostokulttuuriin, kylätalotoimintaan, videoiden tekemiseen ja koulukäsitöiden evoluutioon. Toiminnan laajentuessa valtakunnalliseksi mukaan kutsutaan nyt kaikki sukupolvien välisestä kohtaamisesta syttyvät kotiseututoimijat.
”Pidämme Kulttuurirahastossa arvokkaana sitä, että lapset ja nuoret tunnistavat ja arvostavat omaa kulttuuriaan ja sen perinteitä. Vaikka maailma tavallaan pienenee ja on vähintään verkon kautta kaikkien ulottuvilla, on oma kotiseutu parhaimmillaan lapsille ja nuorille kiinnekohta ja voimavara, jossa rakennetaan vahvat juuret ja kasvetaan osaksi yhteisöä”, toteaa johtokunnan puheenjohtaja Asko Peltola Kulttuurirahastosta.
Irja ja Mikko poronluupelin tiimellyksessä Sodankylässä. Kuva: Hertta Alajärvi
Kaksivuotisen hankkeen aikana innostetaan toteuttamaan uudenlaista kotiseututyötä eri-ikäisten kanssa. Hanke tähtää vakiintuneeseen toimintamuotoon kautta maan.
”Uskon, että Mestarit ja kisällit -hankkeessa saamme yhdessä syntymään uusien sukupolvien kotiseututyön malleja, joka tuo lapset ja nuoret mukaan itse toimimaan, tutkimaan ja ottamaan kantaa siihen, mikä on hyvää ja arvokasta omassa asuinympäristössä ja sen kulttuurissa. Tämä on se johtava ajatus, joka intohimoisesti ohjaa kehitystyötämme”, Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja Riitta Vanhatalo kertoo.
Suomen Kotiseutuliiton 70-vuotisjuhlavuoden päähankkeella halutaan nostaa erityisesti nuoret sukupolvet toiminnan kohteesta tasa-arvoisiksi kotiseututyön tekijöiksi – omien kotiseutujensa mestareiksi.
Hankkeen toteuttajat
Suomen Kotiseutuliitto on kotiseututyön keskusjärjestö ja yksi maamme suurimmista kansalaisjärjestöistä. Liiton keskustoimisto, 15 aluejärjestöä ja noin 750 jäsenyhdistystä ympäri Suomen tarjoavat yli 150 000 paikallistoimijalle näköalapaikan paikalliskulttuuriin sekä vaikuttamisen ja osallistumisen mahdollisuuksia. Liiton jäsenistöön kuuluu myös 100 kuntaa ja kaikki maakuntien liitot, mikä takaa paitsi alueellisen kattavuuden myös joustavan tiedonkulun ja lukuisat yhteistyömahdollisuudet hallinnon ja ruohonjuuritason toimijoiden välillä. Lisätiedot osoitteesta: www.kotiseutuliitto.fi.
Suomen Kulttuurirahasto on yksityinen säätiö. Se tukee maamme kulttuurielämää myöntämällä apurahoja keskusrahastosta ja 17 maakuntarahastosta tieteen, taiteen ja kulttuurielämän eri aloilla toimiville henkilöille ja yhteisöille. Kulttuurirahastolla on myös omaa kulttuuritoimintaa. Lisätiedot osoitteestawww.skr.fi/hankkeet
Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen jättihanke 101 kaikkien puolesta julkaistaan verkossa lähes kokonaisuudessaan 25.3.2019 osoitteessa www.satayksi.fi. Suomen Kulttuurirahasto tuki teoksen laajaa mediahuomiota saanutta ensiesitystä Helsingin Taidehallissa 2015, ja teki aloitteen teoksen siirtämiseksi verkkoon 2019.
101 kaikkien puolesta on vuorovaikutteinen teos, joka sisältää 1900 henkilökohtaista tarinaa mielipiteiden takana. Kertojina on sata ihmistä, jotka muodostavat tilastollisen poikkileikkauksen Suomen väestöstä sukupuolensa, ikänsä, maakuntansa, koulutus- ja tulotasonsa, taustamaansa ja äidinkielensä perusteella.* Teokseen on poimittu julkisesta keskustelusta 30 mielipiteitä jakavaa väitettä.
Osallistujat kertovat pariminuuttisissa videoklipeissä millaisia kokemuksia, vaikutteita ja tarinoita löytyy heidän mielipiteidensä takaa liittyen esimerkiksi mielialalääkitykseen, soteen, perustuloon tai maahanmuuttoon – ja rakkauden ja taiteen rooliin elämässä. Mukana on tietenkin myös klassikkokysymys siitä, onko voi vai margariini terveellisempää. Intiimin teoksen kautta pääsee syvälle kansalaisten kokemuksiin, ja siihen, miten poliittiset päätökset näyttäytyvät ihmisten elämässä.
Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen tekivät haastattelut osallistujien kodeissa edellisten eduskuntavaalien alla.
Jopa 92 sadasta osallistujasta suostui Suomen Kulttuurirahaston ehdotukseen käyttää heidän vastauksiaan myös teoksen verkkoversiossa. Teoksen kuvausten jälkeen on tapahtunut paljon, ja kenties osallistujien mielipiteet ovat ehtineet jo muuttua joidenkin aiheiden kohdalla. Mekanismi mielipiteiden muodostumiseen lienee kuitenkin muuttumaton ja teos kutsuukin tutkimaan tapaamme luoda käsityksiä. Toisaalta teos haastaa pohtimaan suuria poliittisia välineitä – tilastoja ja mielipidekyselyitä. Mitä yksi rasti janalla oikeastaan kertoo, ja millaisia yllätyksiä rastin takaa voi löytyä – jos ottaa aikaa kuuntelemiselle?
Teoksen installaatioversio on parhaillaan esillä Kielin Stadtgaleriessa Saksassa. Verkkoteokseen tullaan lähitulevaisuudessa liittämään englanninkieliset tekstitykset.
Alkuperäistä teosta ja näyttelyä rahoittivat Suomen Kulttuurirahasto, Koneen säätiö, AVEK, Oskar Öflundin säätiö ja Taiteen edistämiskeskus. Verkkoversiota on rahoittanut Suomen Kulttuurirahasto.
Teoksen väitteet:
1. Kerjääminen pitäisi kieltää lailla 2. Voi on terveellisempää kuin margariini 3. Alle 14-vuotiaille suunnattu mainonta pitäisi kieltää 4. Eutanasian tulisi olla laillista 5. Mielialalääkkeitä määrätään Suomessa liian helposti 6. Marihuana pitäisi laillistaa 7. Kaikki hoitomuodot, jotka eivät perustu länsimaiseen tieteeseen, tulisi kieltää potilasturvallisuuden nimissä 8. Suomessa demokratia toimii käytännön tasolla hyvin 9. Suomessa esiintyy enemmän korruptiota kuin mitä meille annetaan ymmärtää 10. Aseen omistamista ja käyttöä tulisi rajoittaa nykyistä enemmän 11. Suuri osa tämän ajan työtehtävistä siirtyy roboteille seuraavan 30 vuoden aikana 12. Kuilua matalimpien ja korkeimpien palkkojen välillä tulisi rajoittaa jollakin tavalla 13. Homo- ja lesbopareilla tulisi olla oikeus adoptiolapsen hankkimiseen 14. Kunnallisten sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistäminen on hyvä kehityssuunta 15. Suomalainen media on luotettava tiedonlähde 16. Suomessa tulisi siirtyä perustuloon 17. Kapitalistinen talousjärjestelmä ei ole paras yhteiskunnan perusta 18. Minä voin muuttaa maailmaa: valinnoillani voin vaikuttaa myös globaalilla tasolla 19. Suomen tulisi ottaa vastaan nykyistä paljon enemmän maahanmuuttajia 20. Tulevaisuudessa geenimanipuloitu ruoka on välttämätön, jotta kaikki saisivat tarpeeksi ruokaa 21. Suomen tulisi hankkiutua kokonaan eroon ydinvoimasta seuraavan 25 vuoden aikana 22. Suomen pitää olla mukana Venäjän vastaisissa pakotteissa, vaikka se haittaisi talouttamme 23. Suomessa on liikaa susia 24. Saunomisen maailmanmestaruuskilpailu ilmentää hyvin suomalaista sisua 25. Urheilulle annetaan liikaa tilaa mediassa 26. Taiteella on ollut suuri vaikutus elämääni 27. Elämässä tärkeintä on rakkaus 28. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan 29. Kuoleman jälkeen on elämää 30. Maailma ilman sotia on mahdollinen
* Tilastokeskuksen vuoden 2014 tilaston mukaan
Huom: Teos ei toimi Internet Explorer -verkkoselaimella.
”Suomen Kulttuurirahasto tukee lasten ja nuorten lukemista kolmen valtakunnallisen hankkeen kautta yhteensä yli 3,5 miljoonalla eurolla. Lukuklaanin kirjalahjoitus vahvistaa konkreettisella tavalla yläkoulujen mahdollisuuksia tarjota nuoria innostavaa lukemista ja kirjapakettien monipuoliset kirjat kannustavat kirjojen ja lukuharrastuksen pariin”, sanoo Kulttuurirahaston puheenjohtaja Jari Sokka.
Suomenkieliset koulut pääsevät valitsemaan neljästä erilaisesta pakettivaihtoehdosta, joista jokainen sisältää yhden luokkakirjasarjan, kirjoja lukupiirikäyttöön sekä lisäksi yksittäisiä teoksia. Jokaista pakettia on tarjolla yhtä suuri määrä. Ruotsin- ja saamenkieliset koulut saavat omat, räätälöidyt kirjapakettinsa.
Kirjalahjoitus on suomalaisille yläkouluille merkittävä tuki nuorten lukemisen ja lukuinnon edistämisessä.
”Lukuklaani-hanke kuulosti ensin uskomattomalta: kouluun saataisiin sata uutta nuortenkirjaa ilmaiseksi. Jo vuosia äidinkielen opettajat ovat haalineet kirjoja koulukirjastoihin vähän sieltä ja täältä, eikä uutuuksiin ole ollut rahaa. Samaan aikaan olemme seuranneet aitiopaikalta tilannetta, jossa nuorten lukuharrastus hiipuu ja lukutaito heikkenee. Tarvittaisiin kirjoja nuorten käsiin, ja niitä tarvittaisiin pian.
Lukutaito on paitsi työväline uuden oppimiseen myös ilo, joka antaa ajatuksille siivet. Niitä siipiä nuoret tarvitsevat kasvaakseen. Tarvitaan mielikuvitusta, loogista päättelykykyä ja myötäelämisen taitoa. Tarvitaan tarinoita ja ihmisyyttä, joita kirjallisuus meille ojentaa malliksi”, kuvailee äidinkielen opettaja Elina Mäntylammi.
”Odotan, että pääsen vielä 9. luokalla lukemaan kirjapaketin kirjoja, Veera 9. lk.”
Myös nuoret odottavat Lukuklaani-kirjoja innolla. ”Rakastan lukemista, jos vaan kirja on hyvä. Luen mieluiten fantasiaa. Koulun kirjastoon tarvitaan uusia, nuorista kertovia ja nuorille sopivia kirjoja”, sanoo kahdeksasluokkalainen Ruu. Samaa mieltä on myös kahdeksasluokkalainen Veera: ”Vihdoinkin koulun kirjastoon saadaan uusia kirjoja. Odotan, että pääsen vielä 9. luokalla lukemaan kirjapaketin kirjoja.”
Lukuklaanin kirjoissa painottuu kotimainen kirjallisuus ja lahjoitus onkin merkittävä myös suomalaisille kirjailijoille ja kustantajille. Kirjailija J.S. Meresmaan teos Naakkamestari on mukana Lukuklaanin kirjapaketissa. Hän kannustaa nuoria lukemaan, vaikka se ei aina tuntuisikaan helpolta.
”Rakastan lukemista. On ihmeellistä, miten rajatulla määrällä kirjaimia ja sanoja voi luoda loputtoman määrän maailmoita. Jos olen surullinen tai levoton, kirjan lukeminen on pakoreitti johonkin parempaan. Kirjojen henkilöhahmoista tulee ystäviä ja peilejä sille, kuka minä olen. Lukeminen ei aina ole helppoa, mutta luulen, että juuri siksi kirjojen vaikutus on parhaimmillaan niin järisyttävä”, sanoo Meresmaa.
Jokaiselle Suomen yläkoululle on varattu paketti. Saadakseen paketin tulee koulun tilata se osoitteesta lukuklaani.fi/ylakoulu/kirjapaketit. Kirjojen lisäksi koulut saavat materiaalipaketin, joka sisältää erilaisia kirjapakettien kirjojen pohjalta toteutettuja tehtäviä opetuksen tueksi. Kirjapaketit toimitetaan kouluille syyslukukauden 2019 alussa.
Valokuvaaja Uwa Iduozee ja kirjoittaja Maryan Abdulkarim. Kuva: Anna Bui
Teksti: Antti Kivimäki
Valokuvassa vihtiläinen hautausurakoitsija Sunny Odum kelluu vedessä silmät kiinni. Kuvan keskellä näkyy hänen kasvonsa, veden kalvon alla aavistuksenomaisesti tummanruskean vartalon ääriviivaa. Muuten kuvassa on pelkkää joen kalvoa ja sen väreitä.
– Kuva voisi olla mistä tahansa…, valokuvaaja Uwa Iduozee kertoo.
– Vaikkapa Vantaanjoesta, kirjoittaja Maryan Abdulkarim heittää väliin.
– …mutta se on Nigerjoesta, Iduozee sanoo.
Kuva on esillä Poliittisen valokuvan festivaaleilla Suomen valokuvataiteen museossa mutta laajemmin se liittyy Iduozeen ja Abdulkarimin kirjaprojektiin, jossa he kertovat sanoin ja kuvin kahdeksan Suomeen saapuneen ensimmäisen polven mustan maahanmuuttajan tarinan.
Nämä ovat tulleet Suomeen 1950–90-luvuilla Yhdysvalloista, Englannista, Somaliasta, Sudanista, Etiopiasta ja Nigeriasta ja edustavat kolmikymppisten Iduozeen ja Abdulkarimin vanhempien ikäpolvea. Kirjan alkuperäinen työnimi oli This is not how I imagined my life.
– Usein maahanmuuttotarinat alkavat siitä, kun ihminen saapuu Suomeen. Me halusimme tehdä toisin. Valitsimme tarkoituksella ihmisiä, jotka muuttivat vasta aikuisina. Niinpä heillä ehti olla monenlaisia unelmia ennen kuin he tulivat Suomeen esimerkiksi sisällissotaa karkuun, rakkauden perässä, töihin, opiskelemaan tai muista syistä, Abdulkarim kertoo.
Koneen Säätiön tukemassa kirjaprojektissaan Abdulkarim kyseli maahanmuuttajilta heidän koko elämänhistoriaansa ja Iduozee kuvasi heitä suomalaisissa ympyröissä. Tekijöistä alkoi kuitenkin tuntua, että on hassua dokumentoida ihmisten tarinaa vain Suomesta käsin.
”Ihmiset ovat alastomampia ympäristössä, jossa on läsnä historia ja asiat, jotka saattavat olla heille vaikeita käsitellä.”
Lisäksi kaikkien elämä ei siirtynyt veitsellä leikaten vain Suomeen vaan monet vierailevat säännöllisesti kotimaissaan. Esimerkiksi Odum pyörittää kotikaupungissaan hotellia.
Niinpä Abdulkarim ja Iduozee viime vuoden maaliskuussa matkasivat Suomen Kulttuurirahaston myöntämän 5000 euron liikkuvuusapurahan turvin kahdeksi viikoksi Nigeriaan dokumentoimaan Odumin elämää Nigerin rannalla melko liki suistoa sijaitsevassa Asaban kaupungissa ja eläkkeellä olevan Ike Chimen elämää Enugussa, joka sijaitsee reilut sata kilometriä Asabasta itään.
– Ihmiset ovat alastomampia ympäristössä, jossa on läsnä historia ja asiat, jotka saattavat olla heille vaikeita käsitellä. Heissä aisti aluksi tiettyä varauksellisuutta, kun saimme nähdä heidän elämästään tämän puolen ja esimerkiksi perheenjäseniä, joiden elämäntilanne ei välttämättä herätä ylpeyttä. Tämä kuitenkin lähensi suhdettamme dokumenttimme kohteisiin, Iduozee sanoo.
Iduozee ja Abdulkarim kulkivat miesten matkassa katsellen vanhoja paikkoja ja taloja. Maisemat kirvoittivat miehissä muistoja, joita ei Suomessa olisi välttämättä syntynyt.
Iduozee asetti tavoitteekseen, ettei uusi ympäristö viettelisi häntä sivuraiteille dokumentoimaan hänelle eksoottisia maisemia.
– Halusin pelkistää visuaalisuuden samoin kuin tekisin Suomessa. Kuva Odumista Nigerjoessa kellumassa on juuri tällainen. Se ei nojaa ympäristöön vaan tunteeseen, Iduozee sanoo.
Chimestä Iduozee sai Enugussa vastaavan kuvan, kun tämä nuuhki kukkia vanhan kotitalonsa pihalla ja upposi hetkeksi omaan nostalgiaansa.
”Kerran matkalaiset joutuivat istumaan bussissa kaksi tuntia odottamassa, että se tuli täyteen.”
Ike Chime nuuhkii kukkia vanhan kotitalonsa pihalla Enugussa. Kuva: Uwa Iduozee
Suurin siivu 5000 euron matka-apurahasta kului lentoihin Suomesta Nigeriaan ja takaisin. Kirjantekijat yllättyivät siitä, että Nigerian sisällä matkustaminen oli hitaampaa ja kalliimpaa kuin he olivat ajatelleet.
Kaupungissa mopotakseilla pääsi paikasta toiseen parilla eurolla, mutta paikallislennot maksoivat jo parisataa euroa. Pitkänmatkanbussit olivat edullisia, tosin kerran matkalaiset joutuivat istumaan bussissa kaksi tuntia odottamassa, että se tuli täyteen. Vasta sitten se lähti liikkeelle.
Ulkomaalainen ei saa Nigeriassa vuokrata yksin autoa, vaan mukaan pitää vuokrata paikallinen kuski.
Matkalaiset kiinnittivät huomion siihen, että poliiseja oli paljon liikenteessä ja he myös pysäyttelivät autoja säännöllisesti papereita kysellen. Aiemmin Nigerian liikenteessä on ollut paljon ryöstöjä, mutta poliisien näkyvyys on vähentänyt niitä.
– Minä en ollut huolissani turvallisuudestani missään vaiheessa. Tosin menen kyllä melko hyvin paikallisesta niin kauan kuin pysyn hiljaa, Abdulkarim sanoo.
Uwa Iduozeen valokuvia kirjaprojektista oli nähtävillä 8.3.–26.5.2019 Poliittisen valokuvan festivaaleilla Suomen valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla.
Shoji Koto (ylin kuva), Pia Sirén, Le Hien Minh, Anna-Kaisa Ant-Wuorinen, Timo Heino ja Riikka Purolan teos Eau de Sculpture
Ainutlaatuinen Sculpture Expanded- näyttely tuo kuvanveistotaiteen uudella tavalla osaksi katuelämää ja ihmisten arkea. ”Meidän tietääksemme tällaista näyttelyä ei ole tehty aiemmin missään”, sanoo Suomen Kuvanveistäjäliiton toiminnanjohtaja Tiina Veräjänkorva.
Teoksia voi katsella ja eläytyä niihin vaikkapa Ravintola Töölönrannassa, Allas Sea Poolilla, Tuomiokirkon portailla, Paasitornissa, Mauno Koiviston aukiolla Kampissa, Aurinkolahden rannalla ja Tapulikaupungissa. 30 eri paikkaa valittiin yhteistyössä taiteilijoiden ja Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimialan arkkitehtien kanssa.
Ohikulkijat saattavat nähdä jonkun teoksen viikkoja, joku taas ilmestyy vain hetkeksi ympäristöön. Kun teosta siirretään paikasta toiseen, samalla voi syntyä myös sosiaalinen tapahtuma, johon kaupunginosan asukkaat voivat ottaa osaa ja tavata taiteilijan.
”Haluamme tuoda teoksia kaikkien ulottuville, erityisesti niille, joilla ei ole tapana käydä gallerioissa. Samalla näyttelyn erilaiset teokset laajentavat käsitystä siitä, mitä nykykuvanveisto on. Lisäksi haluamme häivyttää eri taidealojen välisiä rajoja”, Veräjänkorva kertoo.
Kokeilun mahdollisti Suomen Kulttuurirahaston myöntämä 170 000 euron Taide toiseen -apuraha, jonka liitto sai vuonna 2017. Kumppani Helsingin kaupunki myönsi hankkeelle 30 000 euroa.
”Erityisen tärkeää on, että teoksia saadaan lähiöihin. Uudenlainen näyttely nostaa myös Helsingin mainetta kuvataidekaupunkina”, kiittelee HAM Helsingin taidemuseon julkisen taiteen päällikkö Taru Tappola.
”Erityisen tärkeää on, että teoksia saadaan lähiöihin. Uudenlainen näyttely nostaa myös Helsingin mainetta kuvataidekaupunkina.”
Hanke innosti kuvanveistäjiä, ja liitto sai peräti 140 hakemusta, joista nelisenkymmentä kansainvälisiltä taiteilijoilta tai ryhmiltä. Mukaan pääsi kymmenen teosta.
Ehkä huimimman teoksen on ideoinut Helsingissä asuva japanilainen Shoji Kato. Kuvataideakatemiassa opiskellut taiteilija kuvailee teostaan ”Adrenaliini +graniitti”. Tämä paljastaa, että häntä kiinnostavat graniittirakennukset kuten Kansallismuseo. ”Sen enempää emme vielä halua paljastaa”, Veräjänkorva sanoo.
Se taas tiedetään, että Pia Sirén kokoaa Malmikartanon aukiolle suuria tilateoksia rakennustyömaiden materiaaleista, kuten telineistä, huomioaidoista, vanerista, pressuista ja muovista. Teoksista syntyy tilapäisiä fragmentteja metsästä, jopa vuoristosta, keinotekoista kasvillisuutta ja luontoa.
”Haluamme tuoda teoksia kaikkien ulottuville, erityisesti niille, joilla ei ole tapana käydä gallerioissa. Samalla näyttelyn erilaiset teokset laajentavat käsitystä siitä, mitä nykykuvanveisto on. Lisäksi haluamme häivyttää eri taidealojen välisiä rajoja”
Vietnamilainen Le Hien Minh toteuttaa Kannelmäen aseman ylikulkusillan katolle suuren installaation, joka pohjaa vietnamilaiseen kansanperinteeseen liittyvään feminiinisen ikonografiaan. Malminkartanon huipulle syntyy Pagan-ryhmän lisätyn todellisuuden installaatio ”Chrysalis”. Teos paljastaa juuri löydetyn suuren alkukantaisen koteloituneen organismin, joka kasvaa Helsingin alla. Muuttuvaa organismia voidaan tarkastella puhelimen tai tabletin avulla.
Anna-Kaisa Ant-Wuorisen teos ”Autokulta” kurvailee kauppakeskus Kaaren parkkipaikalta ympäri kaupunkia. Teos on häivähdys autosta, mutta pitsimäinen ilmiasu luo siitä hauraan oloisen kuvan.
Timo Heinon tapahtumallinen teos ”Sokea lauma” on veistosten ryhmä. Sen lähtökohtana on urbaaniin ympäristöön ilmestyneestä myyttisestä kulkueesta, edesmenneiden eläinten laumasta, joka kummittelee kaupunkitilassa.
Kehollisuus ja tuoksut ovat aina olleet osa kuvanveistoa. Riikka Purosen teos ”Eau de Sculpture” perustuu vanhaan legendaan, jossa pronssiesine voidaan patinoida sata vuotta vanhaksi kaivamalla se maahan sitruunoiden kanssa. Ensi kesänä testataan tarinan todenpitävyyttä kolmessa eri paikassa.
Vanhojen totuuksien tuulettaja, ujojen rohkea puolustaja Liisa Keltikangas-Järvinen. Kuva: Heikki Tuuli
Liisa Keltikangas-Järvinen väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1977 ja on toiminut vuodesta 1992 lähtien Helsingin yliopistossa psykologian professorina. Keltikangas-Järvisen tutkimusryhmä on tutkinut synnynnäisiä temperamenttieroja monitieteisen, vuosikymmeniä kattavan pitkittäistutkimusaineiston avulla ja yhdistänyt saatuja tuloksia mm. varhaiskasvatukseen ja koulupedagogiikkaan.
Psykologisiin tutkimuksiin pohjaten Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut yli 20 tietokirjaa itsetunnosta, sosiaalisuudesta ja temperamentista ja näiden vaikutuksista muun muassa ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen ja elämänhallintaan. Teokset ovat olleet tärkeitä keskustelunavauksia esimerkiksi pienen lapsen sosiaalisesta kehityksestä ja laadukkaan päivähoidon reunaehdoista, temperamenttierojen vaikutuksista kouluarviointiin sekä ujojen ja introverttien vahvuuksista työelämässä.
Keltikangas-Järvisen työn tavoitteena on ollut lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen, erilaisuuden ymmärtäminen sekä syrjäytymisen ehkäiseminen. Hän on tuonut lohtua monille osoittamalla että ujous ei ole poikkeavuus ja että myös huonon itsetunnon kanssa voi tulla toimeen. Toisaalta Keltikangas-Järvisen teokset osoittavat, että omien juurien ja oman kulttuurin tunteminen on avain oman itsensä ymmärtämiseen ja sitä kautta valintoihin, jotka johtavat myös parempaan elämänhallintaan.
Keltikangas-Järvinen on saanut työstään ja tietokirjoistaan useita tunnustuksia. Professoriliitto valitsi hänet Vuoden professoriksi vuonna 2008.
Palkinto myönnetään vanhojen totuuksien tuulettamisesta, ujojen rohkeasta puolustamisesta
Kuvataiteilija, kirjailija Mauri Kunnas
Klassikoiden koirantaja, kuvan ja tarinan mestari Mauri Kunnas. Kuva: Niclas Mäkelä
Mauri Kunnas syntyi ja kävi koulunsa Vammalassa. Hän opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa ja valmistui graafikoksi vuonna 1975. Hän työskenteli lyhyen aikaa mainostoimistossa, vuosina 1976–83 Turun Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä ja sen jälkeen vuoden verran Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä, kunnes totesi, ettei aika riitä sekä lastenkirjojen tekemiseen että pilapiirtäjän työhön.
Kirjailijana ja kuvittajana Mauri Kunnas on näyttänyt jo useille sukupolville, millainen Suomi oli ennen meidän aikaamme. Koiramäki-kirjoillaan Kunnas on tuonut maamme historiaa lasten eteen tavalla, josta se on helppo omaksua ja sisäistää, ahmia. Kunnaksen humoristisia yksityiskohtia pursuava tyyli antaa uutta oivallettavaa luku- ja katselukerrasta toiseen. Hän on Suomen vastine Hieronymus Boschille. Mauri Kunnas paitsi tuo historian lähelle myös herättää elävää kiinnostusta sitä kohtaan.
Mauri Kunnas on uudelleenkirjoittanut kirjallisuuden klassikoita. Kunnaksen käsittelyyn ovat päässeet Kuningas Arthurin ritarit, Kalevala ja Robin Hood sekä vampyyrit, viikingit ja kotimaiset kansantarinat näkistä ja kummituksista. Alakouluissa Seitsemän koiraveljestä on tunnetumpi teos kuin Aleksis Kiven samasta aiheesta kirjoittama romaani.
Esikoiskuvakirjastaan Suomalainen tonttukirja (1979) alkaen Mauri Kunnas on hurmannut kotimaiset lukijat sukupolvi toisensa perään ja vaikuttanut myös kansainvälisen yleisön käsitykseen Joulupukista ja muista Korvatunturin asukkaista. Kunnaksen kirjoja on ilmestynyt lähes 40 kielellä.
Palkinto myönnetään klassikoiden koirantajalle, kuvan ja tarinan mestarille
Oikeushammaslääkäri Helena Ranta
Totuuden selvittäjä, kärsimyksen todistaja Helena Ranta. Kuva: Heikki Tuuli
Helena Ranta syntyi Kajaanissa ja opiskeli hammaslääketiedettä Helsingin yliopistossa. Hän on kertonut valinneensa hammaslääkärin opinnot, koska ajatteli sen olevan helppo ammatti, jossa on lyhyet työpäivät. Väiteltyään hammaslääketieteen tohtoriksi vuonna 1978 Ranta työskenteli tutkijana mm. Helsingin yliopistossa ja Oslossa sekä Vankeinhoitolaitoksen ylihammaslääkärinä. Vuonna 1989 hän siirtyi oikeusministeriön ylihammaslääkäriksi ja siitä Suomen ensimmäiseksi oikeushammaslääkäriksi.
Vuonna 1994 hän osallistui Estonian laivaturman uhrien tunnistamiseen, mikä antoi pohjan myöhemmälle työlle kansainvälisten oikeuslääketieteellisten tutkijaryhmien jäsenenä, johtajana ja kouluttajana. Hän on ollut näissä tehtävissä mm. Balkanilla, Irakissa, Tšetšeniassa ja Kaakkois-Aasian hyökyaalto-onnettomuuden selvittelyissä. Ranta on työskennellyt lähes kaikilla mantereilla ja nähnyt omien sanojensa mukaan yli kymmenentuhatta ruumista: onnettomuuksien, rikosten ja sotien uhreja.
1990-luvun lopulla Helena Ranta johti tutkimusryhmää, joka selvitti EU:n toimeksiannosta Kosovon Racakista löytyneiden ruumiiden kuolinsyytä. Tutkimustulokset olivat todistusaineistona Jugoslavian entisen presidentin vastaisessa oikeudenkäynnissä.
Edelleen Helena Rantaa pyydetään asiantuntijaksi kansainvälisen politiikan ja oikeuden ajankohtaisiin, vaikeisiin kysymyksiin. Hänellä on myös ollut lukuisia luottamustehtäviä esimerkiksi Plan Suomi Säätiössä, Naisjärjestöjen keskusliitossa sekä Suomen Akateemisten Naisten Liitossa, jonka kautta hän on edistänyt maahanmuuttajanaisten kielikoulutusta ja kotouttamista.
Palkinto myönnetään totuuden selvittäjälle, kärsimyksen todistajalle
Kuoronjohtaja, musiikkineuvos Marjukka Riihimäki
Kkuorokulttuurin uudistaja, aikuisten ja lasten laulattaja Marjukka Riihimäki. Kuva: Heikki Tuuli
Marjukka Riihimäki syntyi Heinolaan asettuneeseen Karjalan evakkoperheeseen, joka muutti varhain isän työn perässä Helsinkiin. Perheen musikaalisista tyttäristä vanhempi lähti opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan ja pikkusisarenkin unelmaksi tuli musiikinopettajan ammatti. Ylioppilaaksi päästyään hän aloitti musiikkikasvatuksen opinnot Sibelius-Akatemiassa ja rahoitti opiskelujaan muun muassa keikkailemalla kaupunginteatterissa, liittymällä Radion sinfoniakuoroon ja laulamalla taustoja iskelmätähtien levyille. Jotkin Irwinin, Katri-Helenan, Dannyn ja Markku Aron hitit menevät edelleen ulkoa.
Valmistumisen jälkeen opettajan työt veivät Rekolan ja Töölön yhteiskoulujen kautta Sibelius-lukioon vuonna 1982. Siellä Marjukka Riihimäki opetti yli 30 vuotta. Rekolan koulun Tiernapoikien ravintolakeikkojen ohjauksesta lähti liikkeelle huikeaksi kasvanut ura lauluyhtyeiden ja kuorojen parissa, eikä työlle ole näkyvissä loppua vieläkään.
Vuonna 1984 perustettiin naiskuoro Philomela ja pari vuotta myöhemmin Marjukka Riihimäki sai johdettavakseen Klemetti-opiston naiskuoron. Sibelius-lukion kamarikuoro irtosi opinahjosta Grex Musicus -kuoroksi 1992. Samanaikaisesti Marjukka Riihimäki ohjasi ja kannusti oppilaitaan yhtyetoimintaan ja johti koulun kuoroja. Mm. lauluyhtye Rajattoman juuret ovat Sibelius-lukiossa ja Grex Musicuksessa ja sen kantavat voimat ovatkin todenneet Marjukka Riihimäen ohjauksen ja kannustuksen olleen käänteentekevää koko laulajauralleen. Musiikinopettajan työstä eläkkeelle jäätyään Marjukka Riihimäki on jatkanut kuorojensa johtamista ja laajentanut työkenttäänsä asumispalvelukeskus Wilhelmiinan Muistaakseni laulan ja Laulusta Voimaa! -kuoroihin ja ohjannut myös Wilhelmiinan muistisairaiden yksikön laulutoimintaa.
Marjukka Riihimäen kuorot ovat niittäneet mainetta lukemattomissa kilpailuissa Suomessa ja ulkomailla. Hän on ainoa kuoronjohtaja, joka on voittanut kansainvälisen Tampereen Sävel -kuorokatselmuksen Grand Prix -palkinnon kaksi kertaa, vuonna 2001 Philomelan ja vuonna 2005 Grex Musicuksen kanssa. Hän on alati innostava opettaja, suosittu luennoitsija myös kansainvälisillä kuorofestivaaleilla, sekä kysytty kuoro- ja sävellyskilpailujen tuomari.
Tasavallan presidentti myönsi Marjukka Riihimäelle musiikkineuvoksen arvon vuonna 2009. Hänet valittiin Vuoden kuoronjohtajaksi vuonna 2006, minkä lisäksi hänelle on myönnetty mm. Kalevalaseuran Kekrinpäivän tunnustuspalkinto (2005) sekä Klemetti-palkinto.
