Tulevaisuusajattelu vaatii luovuutta, mutta vaatiiko luovuus tulevaisuusajattelua? Kysymys on ollut filosofian tohtori Riikka Hiltusen mielessä useamman vuoden ajan, kun hän on selvittänyt suomalaisten musiikintekijöiden luovaa työskentelyä ja tulevaisuussuuntautuneisuutta väitöskirjassaan.
Hiltunen väitteli tohtoriksi kesällä 2021 ja viimeistään siihen mennessä vastaus oli selvä.
“Tulevaisuusajattelu on yksi luovuuden keskeisistä osa-alueista. Esimerkiksi popmusiikkia tehdään pienissä raameissa, jota voisi kutsua mahdollisuuksien tilaksi. Tulevaisuusajattelulla ajattelua pyritään avaamaan, jolloin tuota tilaa voidaan laajentaa. Se, mikä tänä päivänä on mahdotonta, voi tulevaisuudessa olla mahdollista”, hän toteaa.
Hiltunen haastatteli ja havainnoi tutkimustaan varten neljäätoista suomalaista musiikintekijää, jotka ottivat osaa Music Finlandin järjestämille biisinkirjoitusleireille. Hän oletti, että kansainvälisillä markkinoilla työskentelevät musiikintekijät havainnoisivat trendejä ja ennakoisivat tulevaa tietoisesti. Yllättävää oli, ettei näin useinkaan ollut. Taustalla vaikuttivat omaan toimijuuteen liittyvät arvot ja uskomukset.
”Lisäämällä ymmärrystä voitaisiin vahvistaa uskoa siihen, että kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen.”
Musiikintekijät saattavat Hiltusen mukaan kokea, ettei valta ole heidän omissa käsissään vaan esimerkiksi levy-yhtiöllä tai yleisöllä. Myös suomalaisuus mainittiin rajoittavana tekijänä ja Hiltuselle jäi mielikuva, ettei kovinkaan moni siihen osallistunut uskonut mahdollisuuksiinsa käynnistää kansainvälisiä trendejä.
”Lisäämällä ymmärrystä voitaisiin vahvistaa uskoa siihen, että kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen, koska se ei ole ennalta määrätty. Tämä on musiikintekijöiden tärkeä tunnistaa.”
Koneet eivät korvaa luovaa ajattelua
Kaupalliset tavoitteet ovat yleensä popmusiikkialan keskeisiä pohdinnan aiheita, mutta Hiltusen mukaan tekeminen linkittyy myös laajempiin kysymyksiin kuten kulttuurisesti ja ekologisesti kestäviin, globaaleihin teemoihin. Tulevaisuusajattelussa on Hiltusen mukaan monia tasoja ja ne saattavat olla ristiriidassa keskenään.
Musiikintekijä voi esimerkiksi joutua punnitsemaan, kuinka yksittäiseen trendiin mukaan tempautuminen vaikuttaa omaan ammatilliseen tulevaisuuteen, tai kuinka koko maailman tulevaisuus heijastuu musiikkialaan. Luovuutta tarvitaan myös silloin kun mietitään, miten musiikista voi tulevaisuudessa saada elannon, tai viekö tekoäly musiikintekijöiden työt. Viimeksi mainittu on Hiltusen mukaan turha huoli.
”Luovat alat ovat tulevaisuuden aloja, koska koneet eivät voi korvata luovaa ajattelua.”
“Koneita voi kyllä opettaa tekemään hittibiisejä, mutta niiltä puuttuu inhimillinen ymmärrys siitä, mitä ne tekevät. Luovat alat ovat tulevaisuuden aloja, koska koneet eivät voi korvata luovaa ajattelua”, hän toteaa.
Hiltunen kävi väitöskirjaprojektiaan varten läpi runsaasti luovuuteen ja luovuustutkimukseen liittyvää kirjallisuutta. Hän huomasi, että musiikillista luovuutta käsittelevä tutkimus on hajanaista ja välillä vaikeasti tunnistettavissa, sillä luovuus-sanan käyttämistä saatetaan välttää. Tästä Hiltunen sai ajatuksen kerätä kaikki aiheeseen liittyvä materiaali yksien kansien väliin, ja tulevaisuusajattelun lisäksi lähestyä musiikillista luovuutta muun muassa suhteessa sukupuoleen.
Hiltunen päätti haastatella tulevaa tietokirjaansa varten musiikin ammattilaisia ja alan tutkijoita ja koota keskustelut yhteen muiden kuunneltaviksi. Viime vuoden lopulla käynnistynyt Puhu minulle luovuudesta -podcast-sarja on toteutettu yhdessä Voima-lehden kanssa.
“Tavoitteenani on avata uusia näkökulmia musiikilliseen luovuuteen, määritellä, mitä musiikillinen luovuus ylipäätään on ja purkaa aiheeseen liittyviä myyttejä. Monella alalla luovuustermi on arkipäiväistynyt, mutta musiikin puolella vallalla on edelleen jonkinlainen neromyyttiajattelu, mikä voi olla haitallista luovalle toiminnalle”, hän toteaa.
Ennakointi innostaa uuteen
Hiltunen kokee, että tulevaisuusajattelun perusteiden opettaminen hyödyttäisi musiikkialaa. Musiikin muutosdynamiikka noudattaa usein muodin mekanismeja, ja monet väitöskirjaan haastateltujen musiikintekijöiden osin tiedostamattomat ajatusmallit muistuttivat muotiennakoinnin menetelmiä.
Tekijät saattoivat esimerkiksi olettaa, että aiemmin havaitut kehityskulut jatkuvat tulevaisuuteen sellaisenaan, lineaarisesti tai syklisesti. Luovuudelle ja tulevaisuusajattelulle on yhteistä myös intuition ja järkeilyn yhdistäminen, ja myös tämä näkyi musiikintekijöiden ajattelumalleissa. Toisaalta Hiltusen mukaan on tärkeää tunnistaa tulevaisuuden avoimuus eikä esimerkiksi olettaa, että jos jokin on ollut aina suosittua, se tulee olemaan sitä myös jatkossa.
”Luovuus ja kaupallinen ajattelu eivät ole toisiaan pois sulkevia asioita.”
Myös musiikintekijöissä on edelläkävijöitä ja nopeita ja hitaita omaksujia, ja tekijöiden suhtautuminen musiikkitrendeihin on vaihtelevaa. Osa väitöskirjatutkimukseen osallistujista kertoi välttelevänsä trendien seuraamista.
“Kaikille tekijöille kaupallisuus ei ole kirosana. He näkevät asian samalla tavalla kuin minä; olen yrittänyt tuoda esiin, etteivät luovuus ja kaupallinen ajattelu ole toisiaan pois sulkevia asioita, päinvastoin. Ne voivat tukea toisiaan ja trendien seuraaminen ja ennakointi voivat inspiroida uuteen.”
FT Riikka Hiltunen sai keskusrahastosta 24 000 ja 26 000 euron apurahat (2018 ja 2020) väitöskirjatyötä varten. Hänelle myönnettiin Uudenmaan rahastosta puolivuotinen apuraha (2021) podcast-sarjaa ja tietokirjaa varten ja keskusrahastosta 18 000 euron apuraha (2022) musiikkitietokirjaa varten.
Reitun teos ”Katso, tule lähemmäs”. Kuva on vuodelta 2021 Pirkkolan hakkuualueella.
Kolin Luontokeskus Ukossa on esillä pieniä puuveistoksia, joita näkyy myös seinille ripustetuissa valokuvissa. Vaikka ollaan Pohjois-Karjalassa, teosten juuret ovat osaltaan helsinkiläisessä Pirkkolan metsässä. Muutama vuosi sitten Pirkkolan puistoon suunnitellusta monitoimihallista nousi kiivas keskustelu. Monet paikalliset vastustivat hallihanketta, jonka tieltä kaadettiin vanhaa metsää.
Kuvataiteilija Leena Reittu osallistui silloin osana maisteriopintojaan aktivismikurssille, jolla käytiin tutkimassa Pirkkolan hakkuuaukean herättämiä tunteita. Pirkkolassa hän alkoi kaivaa kantoja esiin lumesta ja sai idean performanssista, jossa kaivetaan kaikki hakkuuaukean kannot esiin ja ikään kuin annetaan kaarnan nähdä auringonvalo viimeisen kerran. Siitä lähtien hakkuuaukeat ovat olleet osa hänen taidettaan.
Reitun teoksia on esillä Luontokeskus Ukossa 28.12.2022 asti. Hän työskentelee itsekin Kolilla ja vaikuttaa Kolin kulttuuriseurassa, joka muun muassa pyörittää taiteilijaresidenssiä Kolin kylällä.
Kolilla esillä olevissa valokuvissa ja teoksissa näkyy hyvin Reitun työskentelyprosessi. Hän ottaa hakkuuaukeilta hakkuujätettä, tekee siitä veistoksen ja vie sen takaisin hakkuupaikalle, missä se jatkaa elämäänsä. Patsaiden muodot ottavat inspiraatiota jäkälien mikroskooppisista kaarista.
Hakkuuaukeilla sijaitsevia veistoksia ei ole merkitty tai kulkua niiden luo opastettu. Silti Reittu ajattelee, että ne ovat myös ihmisille. ”Mie tykkään yllätyksellisyydestä, että voi sattumanvaraisesti kävellä jonnekin ja sitten siellä on joku outo möykky.”
Yllätyksellisyyttä tuo myös luonto itse. ”Joku oli jossain vaiheessa yrittänyt siirtää yhtä veistosta ja se oli kastunut ja alkanut kasvaa lahottajaa, mikä oli tosi siistiä – kiitos vaan sille vandaalille”, nauraa Reittu.
Leena Reitun teos Pitele.
Puu on ollut opinnoista asti hänelle tärkeä materiaali. Valmistuttuaan Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2015 hän osti puunrungon ja teki siitä teossarjan. Nyt samasta rungosta on tullut jo neljä teossarjaa – joka kerta aina vähän pienempiä teoksia.
”Tällainen kierrättäminen tuntuu omalta jutulta”, sanoo Reittu. ”Haluan, että puulla on jokin muukin tarkoitus, se on kuitenkin elävää materiaalia. Olen lukenut paljon puista ja ottanut selvää niiden elämästä. Sen myötä suhtaudun puihin empaattisemmin kuin ennen. Yritän, etten työlläni ainakaan lisäisi kaikkea sitä sotkua, mitä maailmassa on.”
Reittu kuvailee, miten pääkaupunkiseudulla pieniäkin metsäplänttejä puolustetaan kiivaasti. Pohjois-Karjalassa on Reitun mukaan eri tilanne, vaikka sielläkin joistakin ihmisille tärkeistä paikoista syntyy meteliä. ”On surullista, missä mittakaavassa hakkuita täällä tehdään. Vaikuttamisen keinot ovat aika vähissä”, kuvailee Reittu.
Hän pitää taidettaan osaltaan aktivismina. ”Jollain tavalla on pakko yrittää käsitellä omaa turhautumistaan hakkuisiin. Hyviä keinoja vaikuttaa ei ole, mutta jotain tyydytystä voi saada siitä, että tekee edes jotakin. Kun olen taiteilija, miksen käyttäisi sitä kanavaa vaikuttamiseen.”
Leena Reittu on saanut vuosina 2019 ja 2022 puolen vuoden apurahan taiteelliseen työskentelyyn Pohjois-Karjalan rahastosta.
Teologian tohtori Tuija Laine tutkii suomalaisten lukumotivaatiota 1600-luvulta 1900-luvun alkupuolelle asti. Jo noilla vuosisadoilla jotkut ovat olleet lukemisesta motivoituneempia kuin toiset. “Minua kiinnostaa, minkälaiset tekijät siihen ovat vaikuttaneet”, kertoo Laine.
Hän hyödyntää tutkimuksessaan nykyaikaisen motivaatiotutkimuksen käsitteistöä. Miten kompetenssin, autonomian ja yhteenkuuluvuuden tarpeet on eri aikoina pystytty tyydyttämään lukemisen ja kirjoittamisen avulla ja mikä merkitys näillä on ollut henkilön motivoitumisessa lukemaan tai kirjoittamaan?
Rahvaankin on täytynyt osata lukea, sillä sitä on pidetty myös edellytyksenä avioliiton solmimiselle.
Tutkittavien joukossa on oppineitakin ihmisiä, mutta pääpaino on rahvaassa ja lapsissa. Rahvaankin on täytynyt osata lukea, sillä sitä on pidetty kansalaisvelvollisuutena ja myös edellytyksenä avioliiton solmimiselle.
Avioliiton solmimisen mahdollisuus on ollut vahva ulkoinen motivaatio lukemistaidolle, mutta lukemismotivaatioon ovat vaikuttaneet myös monet muut tekijät. Motivaatiota lisää, jos pystyy itse vaikuttamaan omaan lukemiseensa ja jos tuntee olevansa siihen kykenevä. Yhteisön tuki on myös tärkeää.
“Varhaisemmiltakin vuosisadoilta löytyy viitteitä esimerkiksi lukivaikeuksista, joita ei sellaisenaan ole tunnistettu mutta jotka aineistoni perusteella ovat saattaneet olla vaikuttamassa lukemishaluihin.”
Laine on taustaltaan kirkkohistorioitsija, jonka ominta alaa on kirjahistoria. Hän väitteli hartauskirjallisuuden reseptiosta ja käännöksistä, on tutkinut kirjakauppaa ja toiminut kirjahistorian professorina. Hän on myös ollut mukana kansallisbibliografiaprojektissa.
Rippikirjat kertovat lukemisen kulttuurista
Miten sitten on mahdollista saada tietoa historiallisista lukemisen tavoista, kun ihmisiä ei voi haastatella?
“Rippikirjat ovat tärkeä lähde. Niistä pystyy seuraamaan yksittäisten ihmisten tai heidän perheenjäsentensä lukutaidon kehittymistä ja hahmottamaan asioita, jotka olisivat mahdollisesti voineet toimia lukemista rohkaisevina tai hankaloittavina tekijöinä”, kertoo Laine.
Sosiaalinen tilanne, vaikkapa puolison kuolema, on voinut vaikuttaa voimakkaasti lukutaidon kehittymiseen.
Rippikirjoihin kirjattiin, kuka oli käynyt lukutaidon kuulusteluissa ja millaisella menestyksellä. Niistä on löydettävissä hyvin inhimillisiä, traagisiakin kohtaloita. Sosiaalinen tilanne, vaikkapa puolison kuolema, on voinut vaikuttaa voimakkaasti lukutaidon kehittymiseen.
Muitakin lähteitä Laineella on. Jotkut ovat olleet niin harjaantuneita lukemisessa ja kirjoittamisessa, että ovat pystyneet kirjoittamaan omaelämäkerrallisia tekstejä. Tietoa on myös siitä, millaisia lukutaitoon liittyviä käytäntöjä aiemmin on ollut: kinkerit ja kiertokoulut esimerkiksi. Oppikirjat ovat opastaneet, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos haluaa oppia lukemaan.
”Monia asioita, joita nyt pidetään lukemaan oppimisen kannalta järkevinä, on jo monta sataa vuotta pidetty sellaisina”, sanoo Laine. Kun niitä nykyaikana on tutkittu enemmän, käsitykset ovat vahvistuneet. Esimerkiksi musiikin hyödyllisyys lukemaan oppimisessa on ymmärretty jo keskiajalla, jolloin laulamisen avulla opeteltiin tekstejä ja lukemista. ”Myös ääneen lukemisen on pitkään tiedetty hyödyttävän lukemista ja ymmärtämistä.”
Historia avaa perspektiivejä myös nykyajan lukemismotivaatiota koskeviin keskusteluihin, vaikkapa huoleen poikien lukuhaluttomuudesta. ”Lukeminen ei ole kadonnut tästä maailmasta – täytyy vain löytää oikeat tavat ja keinot. Jos löytyy kiinnostava teksti ja kannustava sosiaalinen ympäristö, niin lukeminenkin luonnistuu”, sanoo Laine.
Teologian tohtori, dosentti Tuija Laine sai vuonna 2020 apurahan suomalaisten lukemismotivaatiota 1600–1900-luvuilla käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen Eija ja Yrjö Wirlan rahastosta.
Lapsuusiän varhaisilla stressikokemuksilla on iso merkitys aivojen hermoverkkojen myöhemmälle kehitykselle. Monen neuropsykiatrisen sairauden, kuten esimerkiksi aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön ADHD:n, alkujuuri näyttää olevan varhaislapsuudessa ja siinä, onko lapsi potenut silloin voimakasta stressiä.
Stressi ja negatiiviset tunnekokemukset vaikuttavat aivojen limbiseen järjestelmään ja etenkin mantelitumakkeeseen – eli niihin osiin aivoissa, jotka säätelevät tunteitamme, sosiaalista käyttäytymistä ja tunneperäistä oppimista.
”Voimakkaat stressikokemukset voivat altistaa oireilulle myöhemmällä iällä.”
”Voimakkaat stressikokemukset voivat jättää muistijäljen aivojen limbisten osien hermoverkkoihin ja altistaa oireilulle myöhemmällä iällä”, toteaa tutkimusjohtaja Sari Lauri Helsingin yliopistosta.
Varhainen stressi voi sairastuttaa
Varhaista ja voimakasta stressiä, kuten esimerkiksi perheväkivaltaa, kokeneilla nuorilla on todettu muun muassa masennusta, erilaisia pelkotiloja, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä sekä esimerkiksi ongelmia vihanhallinnassa.
Yksin lapsuusiän voimakas stressi ei Laurin mukaan oireilua ja sairastumista todennäköisesti aiheuta, mutta varhaiset negatiiviset kokemukset ovat riskitekijä niiden myöhemmälle ilmaantumiselle.
”Aivojen limbisen järjestelmän sekä mantelitumakkeen hermoverkkojen kehitys jatkuu syntymän jälkeen, lapsuusvuosina – aina nuoruusikään asti. Sen vuoksi juuri nämä aivoalueet ovat aivojen muita osia alttiimpia varhaisiän negatiivisille tunnekokemuksille.”
Jos varhaisessa lapsuudessa tapahtuu emotionaalisesti voimakkaita, kielteisiä kokemuksia, ne vaikuttavat lapsen aivojen hermoverkkojen kehitykseen.
”Myös tunnetaitojen kehitys, kuten sosiaalisten taitojen hallinta sekä kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa, voivat lapsella häiriintyä.”
Perustutkimuksesta avaimia ennaltaehkäisyyn ja hoitoon
Laurin tutkimusryhmä on keskittynyt tutkimaan etenkin aivojen mantelitumaketta eli amygdalaa sekä sitä, millä tavoin stressikokemukset varhaislapsuudessa muovaavat tumakkeen hermoverkkoja.
”Näyttää siltä, että stressivaikutus kohdistuu erityisesti GABA-välitteisiin hermovälisoluihin – ja erityisesti yhteen solutyyppiin näiden joukossa”, Lauri kertoo.
GABA eli gamma-aminovoihappo on yksi yleisimmistä aivojemme välittäjäaineista.
”Varhaiset negatiiviset kokemukset ovat riskitekijä oireiden ja sairastumisen myöhemmälle ilmaantumiselle.”
”On tärkeää selvittää, miten muutokset solujen toiminnassa vaikuttavat pitkäkestoisesti hermoverkkojen kehitykseen, ja miten ne ohjaavat käytöstä paitsi lapsuusaikana ja nuoruudessa, myös aikuisiällä. Vaikka altistuminen voimakkaalle stressille tapahtuisi varhain, oireet voivat kehittyä pitkälläkin viiveellä.”
Lauri uskoo, että sinnikkään perustutkimuksen ansiosta myös lasten ja nuorten neuropsykiatrisia sairauksia sekä masennusta ja ahdistusta pystytään tulevaisuudessa hoitamaan tehokkaammin – kenties jopa ehkäisemään ajoissa.
”Nyt tehtävä tutkimustyö niin meillä kuin muualla antaa toivottavasti valmiuksia sille, että oireita voidaan jatkossa hallita ja hoitaa esimerkiksi uusilla ja hermosoluihin täsmennetymmin vaikuttavilla lääkeaineilla, terapiaan yhdistettynä.”
Asiakeskeisesti pomon roolissa
Sari Lauri vetää seitsemän tutkijan ryhmää Helsingin yliopiston Neurotieteen tutkimuskeskuksessa.
”Minulle tutkimustyö on parhaimmillaan oivaltamista, uusien näkökulmien hakemista ja oppimista. On hienoa tutkia jotakin tieteellistä olettamaa eli hypoteesia, testata sitä ja katsoa, pitikö hypoteesi paikkansa. Sellainen innostaa aina eteenpäin”, hän sanoo.
Suomen Kulttuurirahaston apuraha tuli Laurin mukaan tärkeään paikkaan. Apurahan turvin on tuettu esimerkiksi vierailevien tutkijoiden työntekoa.
”Olen tutkimusjohtajana aika asiakeskeinen tyyppi, ja pyrin varmistamaan, että alaisillani on mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet. Siten me kaikki voimme keskittyä olennaiseen.”
Sari Laurin tutkimusryhmä sai 39 000 euron apurahan Lastenlinnan säätiön rahastosta varhaisiän stressiin liittyvien psykiatristen oireyhtymien neurobiologisia mekanismeja käsittelevään tutkimukseen.
Statiinit ovat kymmenilletuhansille suomalaisille tuttuja kolesterolilääkkeitä. Niiden ansiosta etenkin haitallisen kolesterolin määrä verenkierrossa vähenee, ja näin vältytään monelta sepelvaltimotautitapaukselta tai sydän- tai aivoinfarktilta.
Silti moni arkailee kolesterolilääkkeen aloittamista, sillä statiineilla on maine joskus hankalienkin sivuoireiden aiheuttajana.
”Statiinit ovat saaneet osin ansaitsemattoman leiman haitoistaan, joista lihas- ja nivelkivut ovat niitä tunnetuimpia. Jos haittoja ilmaantuu, moni potilas lopettaa statiinin käytön omin päin”, toteaa proviisori, väitöskirjatutkija Wilma Kiander Helsingin yliopiston farmasian tiedekunnasta.
Kiander muistuttaa, että statiinit ovat yleensä turvallisia käyttää. Pieni osa saa kuitenkin epätoivottuja sivuvaikutuksia.
”Statiinit ovat saaneet osin ansaitsemattoman leiman haitoistaan, yleensä ne ovat turvallisia käyttää.”
”Niinpä on tärkeää tutkia, miten statiinien haittoja voitaisiin vähentää”, hän painottaa.
Osa on perimänsä vuoksi haittariskissä
Kiander tutkii statiinien kulkua elimistössä tiettyjen kuljetinproteiinien avulla sekä sitä, miten perimä voi haitata lääkkeen kulkua heikentämällä näiden kuljetinproteiinien toimintaa. Kuljetinproteiinit pitävät huolen siitä, että statiinit päätyvät verenkierrosta lopulta maksaan, ja maksa poistaa ne elimistöstä.
Pieni osa suomalaisista on kuitenkin perinyt heikosti toimivan tai jopa toimimattoman version kuljetinproteiinista. Tällaisten harvinaisten kuljetinproteiinivarianttien vuoksi juuri tämä joukko on muita potilaita isommassa riskissä saada statiineista kiusallisia haittoja.
Kolesterolilääkkeiden, kuten rosuvastatiinin ja simvastatiinin, pitoisuudet verenkierrossa voivat Kianderin tutkimuksen mukaan nousta perinnöllisesti alttiilla henkilöillä jopa 60–200 prosenttia suuremmiksi kuin muilla statiinien käyttäjillä.
”Silloin myös kolesterolilääkkeiden haitat ilmaantuvat selkeämmin esiin. Mitä korkeampi pitoisuus on, sitä suurempi on myös todennäköisyys haittojen ilmaantumiselle.”
Kianderin mukaan on tärkeää selvittää, mikä on harvinaisten kuljetinproteiinivarianttien merkitys statiinihoidon onnistumisessa.
”Silloin voitaisiin noudattaa nykyistä ennakoidumpaa varovaisuutta statiineja määrättäessä.”
Monta tarinaa apteekin tiskiltä
Kiander on koulutukseltaan proviisori, ja työssään apteekin reseptitiskillä hän on nähnyt, että moni niistä asiakkaista, joille on määrätty jokin statiini, empii lääkkeen aloittamista. Moni, joka puolestaan on saanut statiinista lihas- tai niveloireita, on pohtinut lääkkeen lopettamista.
”Lääkkeen lopettamisessa on monesti isompi riski kuin siinä, että statiinista koituu vaikkapa lievähköä lihasarkuutta.”
”Olen kohdannut apteekissa statiineja käyttäviä asiakkaita, joille on kokeiltu yksi jos toinenkin kolesterolilääkevaihtoehto – eikä mikään ole sopinut. Usein sitoutuminen tällaiseen lääkehoitoon on vähäistä, ja lääke saatetaan jättää ottamatta.”
Kuitenkin lääkkeen lopettamisessa on Kianderin mukaan monesti isompi riski kuin siinä, että statiinista koituu vaikkapa lievähköä lihasarkuutta.
”On muistettava, että statiinit ovat monelle hengen pelastavia lääkkeitä.”
Yksilöllistetty lääkehoito tekee tuloaan
Kun Wilma Kianderin väitöstutkimus aikanaan hyväksytään, se liittyy osaksi tärkeää tutkimusperinnettä, jolla lääkehoidosta yritetään kehittää entistä siedetympää ja turvallisempaa meille kaikille.
Tulevaisuudessa – niin Kiander toivoo – pystytään lääkehoito räätälöimään jokaiselle henkilökohtaisesti.
”Jo nyt yksilöllistetty lääkehoito on arkea joillakin lääketieteen osa-alueilla, mutta laajemmassa mittakaavassa se on toki vielä lapsenkengissään. Jos löytyisi luotettava ja helppo tapa määrittää ihmisen perimä ja katsoa, onko siellä juuri kolesterolilääkkeeseen vaikuttavia heikentäviä tekijöitä, voitaisiin statiinikin valita nykyistä tarkemmin”, sanoo Kiander.
”Siten nostettaisiin toivottavasti potilaan luottoa siihen, että näin tärkeän lääkkeen käyttö kannattaa.”
Proviisori Wilma Kiander sai Elli Turusen rahastosta vuonna 2020 kaksivuotisen, 52 000 euron apurahan perinnöllisyyden vaikutusta kolesterolilääkkeiden turvallisuuteen käsittelevään väitöskirjatyöhön.
Isänmaallisia lauluja käytetään monissa vakiintuneissa tilanteissa, eikä käyttöä usein sen kummemmin pohdita, saati kyseenalaisteta. Kansallislaulu urheilukilpailuissa tai Jääkärimarssi Linnan juhlissa kuuluvat asiaan, mutta jos laulujen sanoja ja alkuperää miettii tarkemmin, saattaa yllättyä.
Isänmaalliset laulut kiinnostavat kulttuuriantropologi Aila Mustamoa, joka kirjoittaa aiheesta tietokirjaa. Mustamo tutkii, missä isänmaallisia lauluja on laulettu ja mitä ne ovat ihmisille merkinneet eri vaiheissa ja yhteyksissä.
Hän käsittelee lauluperinnettä alkaen jääkäriliikkeestä, Suomen itsenäistymisestä ja vuoden 1918 sisällissodasta aina kylmän sodan päättymiseen ja internetaikaan asti.
Paraikaa on käynnissä aineistonkeruuvaihe. Tulossa on muistitietokeruu syksyllä 2022 ja myös haastatteluja, joiden myötä Mustamo toivoo saavansa lisätietoa etenkin vähemmistöjen suhtautumisesta lauluihin.
”Isänmaalliset laulut kuuluvat porvarillisen Suomen perinteisiin, mutta miten esimerkiksi työväen piirissä on nämä laulut koettu?” pohtii Mustamo. ”Ja kun lähestytään nykyaikaa, monelle tavallisellekin suomalaiselle alkaa laulujen kulttuurinen tausta olla aika vieras, puhumattakaan vaikka maahanmuuttajataustaisista henkilöistä.”
”Kun lähestytään nykyaikaa, monelle tavallisellekin suomalaiselle alkaa laulujen kulttuurinen tausta olla aika vieras.”
Mustamo käyttää yhtenä aineistonaan YouTube-videoita ja niiden kommentteja.
”Nettiaineiston käyttö tieteessä on vieläkin aika uusi juttu, ja käytäntöjä täytyy luoda itse”, kertoo Mustamo. Hän pyrkii systemaattisuuteen aineistojen keräämisessä ja analysoinnissa, mikä tarkoittaa esimerkiksi kaikkien tietyn laulun versioiden etsimistä ja analysoimista. Toisaalta aineistoja tulee koko ajan lisää, eikä niiden alkuperästä voi ikinä olla varma.
Eettiset kysymykset nousevat isoon rooliin. Tutkijan pitää miettiä, voiko esimerkiksi suoria sitaatteja hyödyntää ”Tuhansilta ihmisiltä ei voi kysyä, voiko heidän kommenttejaan käyttää tutkimuksessa. Pyrin olemaan hienotunteinen ja toimimaan niin, ettei ketään pystyisi yksilöimään, vaikka kyse onkin julkisesta aineistosta.”
Kotimaan laulut kansainvälisellä kierroksella
”Monen laulun kohdalla yhteys alkuperään on katkennut ja sitä merkityksellistetään hyvin luovilla tavoilla”, kertoo Mustamo. Suomalaiset laulut saatetaan myös ottaa kansainväliseen käyttöön.
Ajankohtaisia esimerkkejä löytyy Venäjän hyökkäyssodan runtelemasta Ukrainasta. Ukrainalaiset ovat tehneet oman versionsa suomalaisesta toisen maailmansodan aikaisesta kuplettilaulusta Niet Molotoff. ”Samalla tavalla siinä on hirtehishuumoria kuin suomalaisessa versiossa, eli hyvin luovasti käytetään sitä kulttuuriperintöä, joka meillä on”, Mustamo sanoo. Uuttakin isänmaallista lauluperintöä Ukrainassa syntyy: esimerkiksi ihailluista Bayraktar-lennokeista on tehty suosittu viisu.
Mustamo kertoo myös YouTube-videosta, joka on tehty Suomen kaartin paluulaulusta. Sen monelle tuttu alku kuuluu ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa”.
Suomalainen ei ehkä muista laulun syntytaustaa, joka kotimaisessa historiankirjoituksessa on jäänyt uudempien sotien varjoon. Videon sadat bulgarialaiset kommentoijat sen sijaan ylistävät Turkin ja Venäjän välisessä sodassa vuonna 1877 taistelleita suomalaisia. ”Suomalaiset eivät tajua yhtään, mistä on kyse”, naurahtaa Mustamo. ”Näin pelkästään suomalaisena pitämämme perintö muuttuukin kansainväliseksi”.
Mustamo odottaa innolla, että pääsee muistitietokeruun ja haastatteluiden jälkeen perehtymään isänmaallisten laulujen herättämiin ajatuksiin myös verkon ulkopuolella. ”On kiinnostavaa nähdä, miten muistoja isänmaallisista lauluista on verkon ulkopuolella merkityksellistetty mahdollisesti yllättävilläkin tavoilla”, hän toteaa.
Filosofian tohtori Aila Mustamo sai vuonna 2022 suomalaisia isänmaallisia lauluja käsittelevään tutkimukseen ja kirjan kirjoittamiseen 32 000 euroa Ulla ja Eino Karosuon rahastosta.
Masennus on yksi isoimmista kansanterveydellisistä ongelmista Suomessa. Depressio vie joka vuosi tuhansia ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle ja aiheuttaa kärsimystä ja hätää niin masentuneelle itselleen kuin tämän lähipiirille.
Julkisessa keskustelussa kummastellaan aika ajoin yhteiskunnan avuttomuutta hoitaa masennusta ja kysytään, ovatko terveydenhuollon tarjoamat mahdollisuudet auttaa masennuspotilasta ajan tasalla.
”Depressio ei todennäköisesti ole yksi ja yhtenäinen sairaus, vaan monta erilaista sairautta.”
”Tämän saman kysymyksen äärellä ollaan tietyllä tapaa myös minun väitöstutkimuksessani, jossa tutkin masennuksen hermostollista perustaa. Depressio ei todennäköisesti ole yksi ja yhtenäinen sairaus, vaan monta erilaista sairautta. Silti depressiota hoidetaan usein siten kuin kaikki masentuneet olisivat samankaltainen joukko sairastuneita”, sanoo väitöskirjatutkija Elina Kangas Jyväskylän yliopiston psykologian laitokselta.
Oireita laidasta laitaan
Kuvitellaanpa, että meillä on tässä kaksi masentunutta tutkimuspotilasta. Toisella heistä on oireita, joita voidaan luonnehtia affektiivisiksi ja kognitiivisiksi: hänellä on alentunut omanarvontunto, kohtuuttomia syyllisyyden tunteita, itsetuhoajatuksia ja esimerkiksi keskittymisvaikeuksia.
Toisen masennuspotilaan oirekuvaa hallitsevat niin sanotut vegetatiiviset oireet: tämä henkilö on usein hyvin väsynyt, hänen tapansa toimia on joko kiihtynyt tai vaihtoehtoisesti hidastunut, ja hänen ruokahalussaan on tapahtunut selviä muutoksia.
”Yhteistä kummallekin potilaalle on se, että he eivät koe mielihyvää kenties mistään, ja heidän mielialansa on apea ja sanalla sanoen masentunut.”
Mutta muiden oireiden erilaisuus on tässä se seikka, joka vaatii huomiota.
”Ei ole täysin samankaltaista masennuspotilasta eikä täysin yhteneväistä oirekuvaa. Masennusoireita esiintyy eri tavoin ja ne painottuvat eri lailla eri potilailla”, Kangas toteaa.
Mitä tapahtuu masentuneen aivoissa?
Kangas keskittyy väitöstyössään selvittämään varhaisen tiedonkäsittelyn muutoksia depressiota sairastavilla. Menetelmänä hän käyttää lähinnä aivosähkökäyrä- eli EEG-mittauksia.
Kangas tutkii masennusta sairastavien tutkimushenkilöiden aivovasteita esimerkiksi neutraaleihin kuulo- ja tuntoärsykkeisiin sekä erilaisia tunteita kuvastaviin kasvonilmeisiin. Tuloksia hän vertaa kontrolliryhmän koehenkilöihin, joilla ei ole masennusta.
”Aivosähkökäyrätutkimukset antavat arvokasta tietoa siitä, onko masentuneiden ihmisten varhaisessa tiedonkäsittelyssä eroja ei-masentuneisiin verrattuna.”
”Varhaisella tiedonkäsittelyllä tarkoitan tässä sitä tiedonkäsittelyn vaihetta, joka tapahtuu automaattisesti aivoissamme jo ennen kuin havaitsemme ärsykkeen tietoisesti”, sanoo Kangas.
”EEG:n avulla pystytään mittaamaan aivojen hermosolujoukkojen sähköistä toimintaa millisekuntien tarkkuudella, ja siksi aivosähkökäyrätutkimukset antavat arvokasta tietoa siitä, onko masentuneiden ihmisten varhaisessa tiedonkäsittelyssä eroja ei-masentuneisiin verrattuna.”
Korona viivästytti koehenkilöiden kohtaamista
Kankaan tutkimusasetelma aivovasteiden eroista terveiden ja depressiota sairastavien välillä joutui jäihin jo tutkimuksen alkuvaiheessa. Syynä oli koronapandemia.
”Tutkimustyöt on tehtävä laboratoriossa, ja ne vaativat kohtaamisia tutkittavien ja tutkijan välillä. Riskiä koronainfektiosta ei voitu ottaa. Olen tällä välin keskittynyt tutkimukseni muihin osa-alueisiin, ja omaan tutkimusaineistooni perustuvat aivovastetutkimusten tulokset tekevät vielä tuloaan.”
Työtä hänellä on riittänyt. Kankaan mukaan on tärkeää selvittää, millä tavalla depression eri oireprofiileja ja alatyyppejä voitaisiin tulevaisuudessa erotella nykyistä tarkemmin.
”Se mahdollistaisi myös masennusoireyhtymässä sairauden yksilöllisemmän hoidon ja antaisi eväitä lääkehoidon ja terapian potilaskohtaiselle suunnittelulle.”
Haussa depression biomarkkereita
Masennuksen diagnosoinnissa on Kankaan mukaan jatkossakin oleellisinta lääkärin ja potilaan välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuva kliininen haastattelu.
Masennusdiagnoosin tueksi olisi kuitenkin hyödyllistä löytää depressiolle tyypillisiä biomarkkereita. Biomarkkerilla tarkoitetaan oikeastaan mitä tahansa sellaista ominaisuutta, jolla voidaan luotettavasti mitata ja määritellä yksilön terveydentilaa.
”Depression biomarkkereiden avulla erilaisia sairauden alatyyppejä pystyttäisiin erottelemaan toisistaan entistä tarkemmin. Masennuksen biomarkkereita saattaa tulevaisuudessa löytyä esimerkiksi tutkimistani aivovasteista”, Kangas huomauttaa.
Tutkija painottaa, että masennus monitahoisena oireyhtymänä kaipaa vielä paljon perustutkimusta.
”Se, mitä tutkin ja teen, on juurikin perustutkimusta. Tämänkaltaisen tutkimuksen merkitys on siinä, että se luo parhaimmillaan pohjaa esimerkiksi depression kliinisiä biomarkkereita ja yksilöllisesti räätälöityjä masennuksen hoitomalleja kehittävälle soveltavalle tutkimukselle.”
Elina Kangas sai 26 000 euron apurahan masennuksen hermostollista perustaa käsittelevään väitöskirjatyöhön E. J. Längmanin rahastosta vuonna 2022.
Täpötäydessä Sörkan Ruusussa nuori nainen kulkee väkimassan läpi ja asettuu mikrofonitelineelle.
”Moi, mä olen Paula ja mulla on kakka housuissa, kun en ole tehnyt tätä 25 vuoteen… eli teen ekaa kertaa”, hän kertoo ja yleisön läpi kulkee kannustava hyrinä.
Paula vetää vahvalla äänellä nokkelan parisuhderunon ja runon, miltä tuntuu, jos nainen yrittää olla ”hyvä jätkä”.
Jos tarpeeksi kauan jätkänä olla jaksaa / voiko naamariin parta kasvaa?
Hän kävelee takaisin tuolilleen voimaantuneessa, euforisessa tilassa, raikuvien aplodien saatelmana. Kaikki ensikertalaiset saavat aina raikuvat aplodit. Se on Helsinki Poetry Connecionin järjestämissä Ruusu Open Mic -runoklubeissa sääntönä.
”Ensi kertaa esiintyjiä riittää joka klubi-iltaan. Lavarunous on iltanuotion ympärillä istumista, vastapainoa nykyajalle, jossa asiat tapahtuvat somessa”, kertoo Ruusu Open Micin tuottaja Ainokaisa Huusko.
Klubia järjestetään sunnuntaisin kerran kuussa. Sinänsä lavarunous ei ole uutta. Helsinki Poetry Connection on järjestänyt vuodesta 2008 lähtien vastaavia tapahtumia eri baareissa sekä alaikäisille muissa tiloissa.
Runojen ohella esityksissä kuullaan standuppia, laulua ja räppiä tai runous sävyttyy niillä. Hakkaavan rytminen spoken word -lausuntatyyli kuulostaa ainakin maallikon korvaan samalta kuin räppi.
Tämä ei siis ole perinteistä runonlausuntaa vaan lavarunoutta.
”Runonlausunta nojaa äänen käyttöön, lavarunossa käytetään koko kehoa. Selkein ero on se, että lavarunoudessa luetaan omia tekstejä”, Huusko määrittelee.
Tilaisuuden ääniteknikkona toimiva lavarunoharrastaja Francis Machado nostaa esille uusvilpittömyyden käsitteen.
”Kun ihminen esittää ensi kerran omaa tekstiään, siinä on tiettyä epävarmuutta, jännittyneisyyttä ja vilpittömyyttä. Se on kiinnostavaa. Ironia ei ole enää pinnalla, vaan elämme post-ironian ja vilpittömyyden aikaa”, Machado sanoo.
Huuskokin myöntää, että uusvilpittömyys on noussut usein keskusteluun lavarunopiireissä. Lavarunous on tunnustuksellista ja kumpuaa omista kokemuksista. Se koskettaa yleisöä, ja ihmiset kannustavat toisiaan aidosti.
”Jopa muodissa menee näin. Luonnollisen näköinen tukka on muotia, ja luonnonkiharat saavat näkyä. Lavarunous kulkee tämän aallon harjalla”, Huusko sanoo.
Jokaisessa Ruusu Open Mic -klubissa on aluksi kaksi vartin mittaista lämmittelyesitystä, joista maksetaan palkkio.
Helmikuun tapahtumassa kuultiin ensin kokenutta lavarunoaktiivia Vita Linfastia, joka lauloi ja lausui suomea, englantia ja venäjää musiikkibiitin päälle samanistisen viettelevällä, Björkiin vivahtavalla äänellään.
Toisena lämmittelijänä runoilija ja lavarunoaktiivi Lasse Hauerwaas luki tekstejä nelikielisestä Vostok-kokoelmastaan, joka käsittelee Neuvostoliittoa ja sen katoamista ironian ja nostalgian sävyillä oivasti leikitellen.
Sitten tuli tauko, ja ihmiset tungeksivat pudottamaan vuorotoivelappujaan juontaja Elina Ortamon hattuun. Siitä hän sitten nosti lappuja ja kuulutti esiintyjät vuorollaan lavalle, enintään neljäksi minuutiksi.
Uusvilpittömyydeksi luettavaa riipivää ja rankkaakin omakohtaisuutta kuultiin paljon, heti ensimmäisen esiintyjän Katin ensi säkeestä lähtien: Iholleni on alkanut muodostua taskuja / en tarvitse vaatteita enää.
Kaksi isää, kaksi aurinkoa / joiden ympärillä pieni palloni on pyörinyt lasketteli menemään partasuinen hattupää Samppa.
Kielellisesti kikkailevampaa tyyliä edusti Jitka: Ja vastaanotolla / eli kosmisissa teekutsuissa / tehdään masentimestani tupla-despressoa.
Monet kertoivat ennen esitystään runojensa taustoista.
”Runo on masentava, mutta pitää mainita, että elämäni ei enää ole näin masentavaa”, totesi Ilves ja alkoi lausua: Minun rakkaani ovat helppo raha ja vaikeat miehet…
Samoin Aatos kertoi viime kevään olleen hankala ja silloin miettineensä, mitä pitäisi tehdä paremmin. Siitä syntyi spoken word -runoutta: Pitäs ottaa selvää / pitäs olla selvä.
Tällä kertaa kaikki 24 halukasta pääsivät esiintymään. Mukaan mahtui myös ilmastoahdistusta ja vastamainosrunoutta. Esityskieli vaihteli suomesta englantiin ja arabiaan.
Jos tätä haluaa harrastaa ja tulee ensi kerran lavalle, millainen runo kannattaa esittää ja miten?
”Positiivinen tarinallistaminen ja ilmaisun selkeyttäminen liittyvät lavarunoon. Suuret teemat koskettavat ja huumori yhdistää”, Huusko sanoo.
”Ja pitää muistaa hengittää! Kerran ensikertalaisen täytyi istua esityksen jälkeen alas lattialle mikkitelineen viereen, kun hän unohti sen.”
Helsinki Poetry Connection on saanut apurahoja Ruusu Open Mic -tapahtuman ja muiden runotapahtumien järjestämiseen keskusrahastosta ja Uudenmaan rahastosta 2014-2019.
Kaunokirjallisen tarinan ja sen lukijan kannalta ei suinkaan ole yhdentekevää, kuka tekstissä on äänessä ja miten.
”Teksti on erilaista riippuen siitä, ovatko äänessä henkilöhahmot vai kertoja, ajatteleeko henkilöhahmo vai puhuuko hän”, sanoo Helsingin yliopistoon väitöskirjaa tekevä Linda Nurmi, joka tutkii puheen esittämisen tapoja ranskalaisessa ja suomalaisessa nykykirjallisuudessa.
Fiktiivisten henkilöhahmojen puheen esittämisen tavat jaetaan klassisesti neljään muotoon, joista yksi, niin sanottu vapaa suora esitys, on Nurmen tutkimusaihe. Muut muodot ovat suora, epäsuora ja vapaa epäsuora esitys. Lisäksi on tunnistettu erilaisia seka- tai hybridimuotoja, joiden kirjo on laaja.
Nurmen kiinnostus aiheeseen syntyi jo ranskan kielen opintojen kandivaiheessa, kun hän perehtyi Marguerite Durasin tapaan esittää henkilöhahmojen puhetta. Nyt tutkittavia kirjailijoita on enemmän – Durasin lisäksi muun muassa Annie Ernaux ja Annie Saumont, suomalaiskirjailijoista Raija Siekkinen ja Marja-Liisa Vartio.
Vaikka vapaata suoraa esitystä käytetään nykykaunokirjallisuudessa yleisesti, tutkimusaiheena se on Nurmen mukaan jäänyt hiukan varjoon. ”Ilmiö ansaitsee tulla tutkituksi, onhan vapaasta suorasta esityksestä esimerkkejä jo useamman sadan vuoden ajalta. Sitä on esimerkiksi Honoré de Balzacin ja Stendhalin teoksissa.”
Nurmi painottaa, että tarinoiden kertominen ja puheen referoiminen kuuluu olennaisesti ihmisyhteisöjen sosiaaliseen ja kollektiiviseen luonteeseen. Törmäämme arjessa jatkuvasti monivivahteisiin suullisiin ja kirjallisiin referoinnin muotoihin. ”Tutkimuksessani ollaan siis aivan perusasioiden äärellä. Kirjallisuus heijastaa aina sitä, mitä me olemme ja mitä ajattelemme asioista”, hän sanoo.
Työkaluja taiteelliseen ilmaisuun
Vapaata suoraa esitystä käytetään nykykirjallisuudessa paljon puheen ja dialogin esittämiseen. Se vahvistaa illuusiota puhetilanteesta häivyttämällä kertojan äänen kokonaan.
Kieliopillisesti selitettynä vapaa suora esitys tarkoittaa suoraa sitaattia ilman johtoilmausta, jollainen on esimerkiksi ”hän sanoi”. Sitaatista puuttuvat usein myös puheen esittämisessä tyypilliset typografian keinot, kuten kaksoispiste, lainausmerkit tai repliikkiviiva.
Nurmen mukaan kirjallisuus heijastaa aina sitä, mitä me olemme ja mitä ajattelemme asioista.
Esimerkiksi näin:
Hän katsoi kalenteriaan. Tuletko huomenna?
”Tuletko huomenna?” on vapaata suoraa esitystä.
Nurmen mukaan vapaa suora esitys on monivivahteinen keino, jota eri kirjailijat hyödyntävät eri tavoilla eri konteksteissa.
”Kirjallisuus on luovaa kielenkäyttöä, ja jokaisella kirjailijalla on oma tyylinsä ja tapansa käyttää taiteellisen ilmaisun työkaluja”, hän sanoo.
Esimerkiksi Marguerite Durasin käytössä vapaa suora esitys tuo dialogit hyvin eläviksi. Duras korostaa puheen merkitystä ja rytmiä ja pyrkii ruumiillistamaan kirjoituksen ääneksi. Annie Ernaux taas hyödyntää vapaata suoraa esitystä kuvaamaan eräänlaista kollektiivista tai sosiaalista puhetta.
Tieteenaloja yhdistellen
Linda Nurmen tutkimus luo yhteyksiä kirjallisuudentutkimuksen ja kielitieteen välille. Vapaa suora esitys on sekä kieliopillinen että kirjallinen ilmiö, eikä kieltä ja kirjallisuutta voi erottaa toisistaan.
”Joskus tuntuu, että kirjallisuudentutkijat kavahtavat, kun aletaan puhua syntaksista, mutta minusta kielitieteellisten työkalujen käyttö ja kielen rakenteen analyysi on hyödyllistä myös kirjallisuuden tutkimuksessa”, Nurmi sanoo ja jatkaa, että toivoisi myös kielitieteilijöiltä enemmän pohdintaa kielen ilmiöiden merkityksistä ja funktioista laajemmassa yhteydessä.
Käytännössä Nurmen työ koostuu aineiston todella tarkasta lähiluvusta sekä teoreettisen kirjallisuuden lukemisesta. Hän aikoo hyödyntää tutkimuksessaan myös digitaalisten ihmistieteiden keinoja. Laskennallisten menetelmien käyttö helpottaa aineiston määrällistä analysointia. ”Menetelmät kehittyvät kovaa vauhtia”, kertoo Nurmi. ”Aion saattaa tekstit digitaaliseen muotoon ja opiskella itsekin tarpeellisen määrän koodausta.”
Kulttuurirahaston tuki mahdollisti Nurmelle keskittymisen väitöskirjaprojektiin, mutta helpotti myös pääsyä tiedon lähteille. ”Työskentelin kuukauden verran Récollets-residenssissä entisessä luostarissa Pariisissa. Hankin pääsyn myös Ranskan kansalliskirjaston tutkijakellariin ja kirjaston loistavien aineistojen ääreen.”
Linda Nurmi sai 26 000 euron apurahan Veikko ja Helen Väänäsen rahastosta 2021. Hänen tekeillä oleva väitöskirjansa käsittelee vapaan suoran esityksen mimeettistä vaikutelmaa ranskan- ja suomenkielisessä nykykirjallisuudessa.
Nyt toteutettu tutkimus on jo toinen laatuaan. Ensimmäinen julkaistiin 2013 ja herätti silloin runsaasti huomiota. Suuri osa kysymyksistä on säilytetty samoina. Sen sijaan selvityksen otosta pienennettiin, koska aiemmassa kyselyssä maakunnalliset erot osoittautuivat niin vähäisiksi, ettei alueelliseen tarkkuuteen ollut tarvetta päästä. Otos oli silti 4000 henkeä eli hyvin laaja. Osa kysymyksistä lähetettiin taiteilijajärjestöjen kautta myös taiteen ammattilaisille, ja vastauksia saatiin yli 200. Näin päästään vertailemaan tekijöiden ja kokijoiden näkemyksiä niin taiteen tehtävistä kuin sen rahoituksestakin.
Tulokset ovat tärkeää luettavaa kaikille taidelaitosten johtajille sekä kulttuurin rahoituksesta päättäville. Vastauksista ilmenee, miten vähän ulkoiset tekijät, kuten ikä, asuinpaikka, tulotaso tai puoluekanta, vaikuttavat kulttuurisuhteeseen. Taiteesta nauttijoita löytyy kaikkialta Suomesta. Täydelliset tulokset graafeineen löytyvät hankkeen sivulta.
Kulttuuria kulutetaan monella tavalla
Selvityksen ytimessä oli kysymys, kuinka usein vastaaja kohtaa erilaisia kulttuurin muotoja, esimerkiksi lukee kokonaisen kirjan tai käy teatterissa tai konsertissa. Vaihtoehtoja oli 15, ja vastausten perusteella ihmiset jaettiin neljään ryhmään aktiivisista suurkuluttajista aina passiivisiin kuluttajiin, jotka pikemminkin kaihtavat taiteen kohtaamista.
Vaikka ryhmien nimet ja rajat ovat mielivaltaisia, jaottelu antaa oleellista tietoa kulttuurin kuluttajatyypeistä. Taiteesta nauttiminen osoittautuu ennen kaikkea henkilökohtaiseksi kysymykseksi. Sosiodemografiset tekijät, kuten ikä, koulutus, asuinpaikka tai tulotaso, näkyvät vain lievinä aste-eroina. Lisäksi kaikki erot ovat pienentyneet kahdeksan vuoden takaisesta – ja toisaalta nuorimman ikäryhmän aktiivisuus on nyt noussut selvästi. Muutokset voivat johtua osittain siitä, että kirjojen lukeminen ja joitakin muita kulttuurin muotoja on otettu mukaan listaan toisin kuin 2013, jolloin selvityksessä oli eri tähtäin. Tarkempaa analyysia taustatekijöistä kaivataan, ja sitä varten kyselyaineisto tulee olemaan kaikkien tutkijoiden käytettävissä.
On huomattavaa, että myös puoluekannasta aiheutuvat erot ovat tasoittuneet Kulttuuriaktiivien osuus perussuomalaisten äänestäjistä on edelleen pienempi kuin vihreiden äänestäjistä, mutta dramaattisesta poikkeamasta ei enää voi puhua. Ja esimerkiksi tanssiesityksissä käy yhtä suuri osa perussuomalaisista kuin vasemmistoliittolaisista.
Taide viihdyttää, lohduttaa ja tuo esteettisiä kokemuksia
Taiteella on monenlaisia tehtäviä, joilla voi olla taiteen lajista ja kokijasta riippuen eri merkitys. Vastaajien arvioitaviksi annettiin 15 mahdollista tehtävää, ja suurin osa niistä osoittautui heille tärkeiksi. Kaikkein eniten kannatusta sai viihdytyksen ja lohdun tuominen arkeen (86 %). Yhtä tärkeänä sitä pitivät myös taiteilijat itse (84 %). Taiteilijoilla listan kärkeen kohosivat kuitenkin johdatus syvälliseen ajatteluun tai asioiden uudenlaiseen näkemiseen (96 %) ja esteettiset kokemukset (94 %). Kyse ei ole merkittävästä ajattelun erosta, sillä nämäkin asiat olivat kansalaisten keskuudessa hyvin arvostettuja, ja erot eri tehtävien välillä jäivät yleensäkin pieniksi. Yleisö ja taiteilijat olivat yhtä mieltä siitäkin, että vähiten tärkeitä tehtäviä olivat taloudellisen lisäarvon tuottaminen ja ihmisten ärsyttävä provosoiminen. Kiinnostavaa on, että taiteen aktiiviset suurkuluttajat kuitenkin hyväksyivät taloudellisen tavoitteen selvästi useammin kuin muu yleisö (57 %). Myös nuoret olivat hieman suopeampia, kun taas poliittinen kanta vaikutti vain hieman.
Joihinkin taiteen tehtäviin vastaajien poliittinen kanta heijastui enemmän. Yhteiskunnallisten epäkohtien kritisointi ja toisaalta yhteiskunnallisten ihanteiden esittely vetosivat erityisesti vasemmistopuolueiden ja vihreiden äänestäjiin. He uskoivat muita enemmän myös taiteen kykyyn näyttää asiat uudella tavalla. Erityisesti nuoria sekä Vasemmistoliiton ja Vihreiden äänestäjiä miellytti rajojen rikkominen ja pyhinä pidettyjen asioiden kritisoiminen, vaikka se sai kannatusta kaikkien muidenkin puolueiden äänestäjiltä. Tämä jakauma saattaa viitata siihen, että ”pyhä” ymmärrettiin ensi sijassa uskonnolliseksi käsitteeksi. Onhan nykyisin kaikilla aatesuunnilla luovuttamattomiksi koettuja arvoja, joiden loukkaamiseen reagoidaan herkästi.
Leimallisesti oikeistopuolueiden kannattajiin vetoavia taiteen tehtäviä ei selvityksessä ilmennyt. Kaiken kaikkiaan taiteen tehtäviin suhtauduttiin hyvin sallivasti. Käytännössä mitä aktiivisemmin vastaaja kulutti taidetta, sitä enemmän hän näki sillä erilaisia tehtäviä. Taiteen rahoitukselle on kiistatta eduksi, että sitä voidaan perustella monilla syillä – jokaiselle jotakin.
Taiderahoituksen kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia
Pauli Rautiainen
Kulttuurirahasto pyysi kolmea asiantuntijaa kommentoimaan kyselyä omasta näkökulmastaan. Valtiosääntöasiantuntija ja Itä-Suomen yliopiston sosiaalioikeuden yliopistonlehtori Pauli Rautiainen ottaa kantaa taiderahoitukseen.
”Haluamme, että kansallista kulttuuriamme ja instituutioita rahoitetaan siten, että kulttuuripalveluja on tarjolla kaikkialla. Samalla kuitenkin monet näyttävät toivovan taiteen olevan hillittyä. Vain vähemmistö kaipaa taiteelta kantaaottavuutta ja shokeeraavuutta”, Rautiainen sanoo ja kertoo, että havainto saa miettimään taiderahoituksen kohteita.
”Pitäisikö rahoituksen seurailla suuren yleisön turvallisuushakuisia odotuksia? Vai pitääkö taiderahoituksen kantaa erityisesti huolta sellaisesta taidetoiminnasta, joka silittää vastakarvaan suurta yleisöä ja pitää myös marginaalisempia taidemuotoja elävänä?”
Entä miten pitäisi suhtautua vanhempien ja nuorempien sukupolvien taidemakujen eriytymiseen? ”Onko esimerkiksi sirkusta tuettava jatkossa yhä enemmän, koska kiinnostus sitä kohtaan kasvaa nuoremmissa sukupolvissa?” kysyy Rautiainen.
Yksiselitteisiä vastauksia ei Rautiaisen mukaan ole. Tutkimukset myös kertovat ihmisten toivovan sellaistenkin kulttuurimuotojen tukemista, joita eivät itse käytä. ”Monelle on tärkeää, että Suomessa on tasokas ooppera, vaikka he eivät itse kävisi oopperassa. Siksi taiteen rahoittamista koskevaa päätöksentekoa ei pidä sitoa suoraan esimerkiksi osallistumisen tai kuluttamisen kaltaisiin asioihin.”
Sirpa Kähkönen
Kirjallisuuden ala on murroksessa
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähkönen kiinnittää huomiota kyselyssäkin näkyvään kirja-alan murrokseen. Lukemisen tapaa ei kyselyssä tiedusteltu, mutta Kähkösen mukaan muu saatavilla oleva tieto kertoo, että nimenomaan äänikirjojen ja e-kirjojen kulutus on kasvanut.
Kähkönen huomauttaa, että erilaisten sähköisten alustojen tuoma muutos vaikuttaa kirjallisuuden tekijöiden tuloihin voimakkaasti, sillä ääni- ja e-kirjoista saatavat korvaukset ovat pienempiä kuin painetuista kirjoista saatavat.
Kirjastojen tärkeys korostui kautta kaikkien vastaajaryhmien. ”On hyvä huomata, että kirjastot ovat ajan kuluessa muuttuneet eräänlaisiksi yleissivistäviksi ja kansalaistaitoja ja yhdenvertaisuutta kannatteleviksi keskuksiksi, joissa kirjallisuuden tarjoaminen ei enää ole ainut tehtävä”, sanoo Kähkönen. Kirjastojen roolia kasvattaa Kähkösen mukaan myös kirjakauppojen verkoston harventuminen. Tällöin lainauskorvausten rooli muodostuu yhä tärkeämmäksi kirjailijakunnalle.
Silvia Koski
Korona vaikutti etenkin aktiivisimpiin kulttuurin kuluttajiin
Noin puolet vastanneista oli kuluttanut koronapandemian aikana kulttuuria vähemmän kuin ennen, ja vain viisi prosenttia enemmän kuin ennen. Noin puolet oli muuttanut tottumuksiaan eli nauttinut eri kulttuurimuodoista kuin aiemmin. Ei ole yllättävää, että lähinnä kirjojen lukeminen ja suoratoistopalvelujen käyttö olivat yleistyneet. Eniten olivat muuttaneet käyttäytymistään ne, jotka aiemmin kuluttivat kulttuuria aktiivisimmin.
Vastausten perusteella valtaosa odottaa kulttuurin kuluttamistapojensa palautuvan pandemian jälkeen jokseenkin entiselleen. Pientä siirtymää kodin ulkopuolella tapahtuvasta kuluttamisesta kodin sisäpuolelle on ennakoitavissa. Tämäkin koskee eniten aktiivisia suurkuluttajia eli niitä, joilla vaihtoehtoja on aina ollut enemmän mielessä.
Taidealan saamia tukia pandemian aikana pidetään pikemmin liian pieninä (41 %) kuin liian suurina (10 %). Neljännes pitää tukia sopivina ja neljännes ei ota asiaan kantaa. Vasemmistoliiton (61 %) ja vihreiden (54 %) kannattajat moittivat eniten tuen pienuutta, mutta samalla kannalla on myös 30 % perussuomalaisista.
Korona-ajan kuormittavuudesta puhuu myös Silvia Koski, joka on perussuomalaisten puoluehallituksen jäsen ja musiikin maisteri. ”Kulttuuriala on kärsinyt kohtuuttoman epäreiluista rajoituksista viimeisen kahden vuoden ajan. On selvää, että sillä oli merkittävän vahingollisia seurauksia ja että ala tarvitsee tukea.”
Laajaa tukea kulttuurin rahoitukselle verovaroista
Useilla kysymyksillä haettiin vastaajien kantaa taiteen rahoitukseen ja siitä päättämisen tapaan. Selvä enemmistö kannatti taiteen tukemista verovaroista, jotta siitä nauttiminen olisi mahdollista kaikille. Tämä osuus oli jopa hieman suurempi (63 %) kuin niiden osuus, joille kulttuurilaitosten tarjonta on henkilökohtaisesti tärkeää (55 %). Taiteen julkista tukea kannatti lähes puolet kaikkein passiivisimmistakin kulttuurin kuluttajista. Tulotasolla ei ollut vaikutusta. Kannattaa huomata, että kulttuurilaitosten merkitys näyttää kasvaneen vuodesta 2013: niiden tarjonnan itselleen tärkeäksi kokevien osuus on noussut 11 prosenttiyksikköä. Mahdollisesti pitkä koronasulku on tehnyt asian monille näkyväksi.
Myös puolueittain tarkasteltuna taiteen tukeminen verovaroista sai laajaa kannatusta. Perussuomalaiset on ainoa puolue, jonka kannattajien enemmistö ei puolla tätä. Silvia Koski huomauttaa, että esimerkiksi pienituloiset tai maaseudulla asuvat eivät välttämättä näe mieltä tukea verovaroin kulttuuripalveluita, joita eivät itse voi käyttää.
”Olen huolissani kulttuurin saavutettavuudesta ja sen tulevaisuuden näkymistä erityisesti maaseudulla”, sanoo Koski. ”Suomalaisille on tärkeää, että asuinpaikasta riippumatta jokaisella olisi tasa-arvoinen mahdollisuus harrastaa kulttuuria ja taidetta. Todellisuudessa mahdollisuudet eivät suinkaan ole olleet eivätkä tule olemaan tasa-arvoisia.” Koski painottaa, että kaupunkien ulkopuolella oleva kulttuuripotentiaali on otettava käyttöön ja suunnattava rahaa maakuntiin palvelemaan muitakin kuin suurimpien kaupunkien asukkaita.
Ei liene yllätys, että taiteilijoilta kysyttäessä kulttuurin merkitys korostui vielä enemmän. Peräti 97 % kannatti taiteen tukemista verovaroin. Sen sijaan taiteilijat eivät innostuneet ajatuksesta, että taidelaitosten tulisi tämän lisäksi hankkia nykyistä enemmän varoja suoraan yleisöltä: tätä kannatti vain 22 %. Kiinnostavaa kyllä, yleisö itse oli siihen paljon valmiimpi: yli puolet (53 %) kannatti ja vain 29 % vastusti. Tulotasolla oli vastauksiin jonkin verran vaikutusta, ja myös vastaajien puoluekanta heijastui jakaumaan. Kokoomuksen äänestäjistä kaksi kolmannesta kannatti ajatusta, sosialidemokraateista puolet ja vasemmistoliittolaisista kolmannes.
Sirpa Kähkösen mukaan kyselyyn vastanneiden laaja tuki kulttuurin rahoitukselle antaa toiveita kirjallisen kulttuurin selviämisestä läpi käsillä olevan murrosajan.
”Kulttuurityöntekijöille tarvitaan jatkossakin valtion ja säätiöiden rahoitusta. Erityisen tärkeää tämä on kirjallisuuden alalla, missä ei ole olemassa rakenteita, joihin kirjailijat voisivat kiinnittyä palkansaajiksi, toisin kuin esittävien taiteiden alalla”, sanoo Kähkönen.
Kokijat ja tekijät eivät olleet eri mieltä siitä, että taiteilijoiden tulisi kohdistaa sanottavansa enemmän yleisölle kuin kollegoille ja kriitikoille. Jokseenkin tätä mieltä oli yli 70 % sekä yleisöstä että taiteilijoista. Kuinka tähän päästäisiin, ei ole yhtä selvää. Eräs tapa, millä se voisi heijastua rahoitukseen, olisi yhteiskunnan kustantamien palvelusetelien käyttö sote-palveluiden tapaan. Tässäkin oltiin samoilla linjoilla, sillä puolet sekä yleisöstä että taiteilijoista hyväksyisi, neljännes vastustaisi. Ajatus tuntuisi vetoavan oikeistoon ja vasemmistoon yhtä lailla.
Kuka päättää taiteen rahoituksesta?
Ehdotus, että laajempien kansalaispiirien edustajien tulisi päättää taiteen rahoituksesta ammattilaisten rinnalla, sai kansalaisilta hyvin tasaisen kannatuksen. Puolet hyväksyi, neljännes vastusti, ja poliittiset erotkin olivat pieniä. Sen sijaan ammattilaiset itse olivat paljon epäilevämpiä: 64 % vastusti ja 27 % kannatti.
Vielä suurempi ero syntyi väitteestä: ”Rahoitusta tulee kohdistaa asiantuntijoiden ja toisten taiteilijoiden arvostamaan taiteeseen, vaikka sillä olisi pieni yleisö.” Kansalaisista vain neljännes oli valmis sen hyväksymään, yli puolet torjui väitteen. Aktiivisimpien taiteen harrastajien keskuudessa asetelma kääntyi, pienen yleisön taiteen rahoitusta suosi noin puolet. Taiteilijoista peräti 80 % kannatti ajatusta enemmän tai vähemmän. Ero suuren yleisön ja ammattilaisten välillä on epäilemättä merkitsevä, vaikka kysymys ei ottanutkaan kantaa siihen oleelliseen muuttujaan, kuinka paljon rahoitusta pienen yleisön taiteeseen olisi kohtuullista ohjata, ja vastaukset ovat siten hieman tulkinnanvaraisia.
Taiteilijoiden taloudellinen toimeentulo on tunnetusti epävarmaa ja monissa tapauksissa niin heikkoa, että he täydentävät tulojaan muilla tavoin. Kyselyssä tarjottiin vaihtoehtoa, että rahoitus kohdistettaisiin harvemmille taiteilijoille, jotta heidän työskentelyedellytyksensä paranisivat. Tämä ratkaisu ei saanut kansalta juurikaan tukea: vain 22 % kannatti ajatusta edes jossain määrin, toiset 23 % ei ottanut kantaa, ja 55 % oli ratkaisua vastaan. Kaikkein aktiivisimmat taiteen nauttijat erottuivat kuitenkin muista, sillä heistä käytännössä puolet olisi valmis keskittämään rahoitusta.
Taiteilijat itse olivat asiasta vielä varmempia kuin yleisö: 80 % vastusti ajatusta ja vain 12 % kannatti. Vaikuttaa selvältä, että taiteilijoiden tuloihin ei ole odotettavissa merkittäviä parannuksia lähiaikoina. Vaikka kokonaisrahoitus vastoin odotuksia nousisi, se ei heijastu tulotasoon niin kauan kuin alalle tulevien ja/tai rahoitusta saavien määrää ei rajoiteta.
Tiedon runsaudensarvi
Kyselyssä selvitettiin monia muitakin asioita, kuten syitä olla osallistumatta kulttuuritarjontaan tai teatterin vetovoimatekijöitä. Kysyttiin myös, mitä kulttuuripalveluita omalle asuinpaikkakunnalle toivottaisiin ja kuinka paljon olisi valmis matkustamaan kulttuuritapahtumiin. Lopuksi vastaajat saivat esittää näkemyksiään kulttuurijournalismista.
Vääriä vastauksia kysymyksiin ei ollut, eikä Kulttuurirahasto lähtenyt siitä, että kaikkien tulisi nauttia taiteesta, varsinkaan tietyllä tavalla. Juuri siksi vastaukset ovat arvokkaita kaikille, jotka pohtivat taiteen tehtäviä ja rahoitusta koko yhteiskunnan näkökulmasta.
Suomalaiset ovat laajalti taiteen rahoituksen takana, mutta toivovat, että tuloksena on taidetta, joka puhuttelee heitä itseään eikä pientä joukkoa. Sellaisena siihen oltaisiin valmiita käyttämään sekä verotuloja että aktiivisimmat myös omia varoja. Taidekentän tulisi nyt säilyttää vahva suhde ydinyleisöönsä, samalla kun löydetään tapoja kohdata yhä enemmän myös niitä, joille monet taiteen muodot ovat jääneet vieraiksi.
