Hae sivustolta

Aloita hakeminen kirjoittamalla hakusana. Haku ymmärtää synonyymit, välilyönnit ja eri taivutusmuodot. Ennakoiva toiminto ehdottaa hakusanoja kirjoittaessasi.
Hae sivustolta
Tiede ja taide
Ohjeet Yhteystiedot

Lapsissa on koltansaamenkielen tulevaisuus

Sevettijärven alue Inarin kunnassa on ainoa alue maailmassa, jossa koltansaamenkieli ja -kulttuuri ovat edelleen osa jokapäiväistä elämää. Koltansaame on Suomessa puhutuista saamenkielistä pienin kieliryhmä. Koltansaamea puhuu noin 350 henkilöä. Luku on kuitenkin nousussa, kertoo Kiõllpieʹzzest škoouʹle – kolttasaamelaisten lasten omakielinen koulupolku -hankkeessa kumppanuusopettajana työskentelevä Hanna-Maaria Kiprianoff.

Kulttuurirahaston tukeman hankkeen tarkoituksena on mahdollistaa kolttasaamelaisten lasten ja nuorten omankielisen opetuksen toteutuminen ja vahvistaa kielen asemaa perusopetuksessa.

“On tärkeää, että kaikilla on samat mahdollisuudet omaan kieleen ja kulttuuriin, ja että kielestä tulee luonteva osa elämää. Se on lapsen oikeus siitäkin huolimatta, että elämme länsimaalaistuneessa maailmassa”, Kiprianoff toteaa.

Paraikaa ratkottavat haasteet opetuksen taustalla ovat moninaisia. Päteviä koltansaamenkielisiä opettajia ei ole riittävästi ja vanhempien kielitaidon puutteen takia lapset ohjataan herkästi suomenkielisen opetuksen pariin. Suurimpana haasteena Kiprianoff pitää koltansaamenkielisten oppimateriaalien puutetta.

Hankkeen myötä oppimateriaaleja on ruvettu tekemään yhteistyössä nykyisten opettajien kanssa. Viime syksynä koltansaamenkielinen opetus saatiin laajennettua ympäristöoppiin ja kokeilun alla on nyt myös kuvataiteen samanaikaisopetus. Lapset omaksuvat kielen aineopetuksen ohessa, mikä lisää mielekkyyttä ja motivoi oppimaan.

Kumppanuusopettaja avustaa ja tukee koltansaamenkielen opettajaa opetuksen järjestämisessä. Kiprianoff aloitti roolissaan elokuussa 2021, jolloin hanke oli vielä alkuvaiheessa.

“Tänä syksynä oli helpompi lähteä uuteen lukuvuoteen, kun toiminta oli suunnitelmallisempaa ja tiesimme mihin resurssit riittävät. Työ on haastavaa, mukavaa ja vaihtelevaa. Lapsissa on se juttu”, hän toteaa.

Kiprianoff syntyi Ivalossa, mutta vietti lapsuusvuotensa Kangasalla, Tampereen lähettyvillä. Perhe muutti Kanadaan hänen ollessaan 13-vuotias. Vuonna 2011 Kiprianoff paluumuutti Ivaloon ja suoritti Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa pohjoissaamen kielen ja kulttuurin vuoden mittaiset opinnot.

Kiprianoff on asunut Sevettijärvellä nyt yhdeksän vuoden ajan ja huomannut, että koltansaamenkielen arvostus on sinä aikana kasvanut. Alkuun hän saattoi keskustella kielellä vain vanhemman ikäpolven kanssa, mutta nykyään monet lapsetkin puhuvat sitä sujuvasti.

”Aikaisemmin saatettiin sanoa, ettei koltansaamenkielellä pääse Partakkoa pidemmälle, eli ettei kielellä tee mitään Sevetin ulkopuolella. Minä olen kielen oppimisen ansiosta käynyt laulamassa Norjan kuninkaalle ja päässyt toteuttamaan unelmia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt”, kertoo Kiprianoff.

Tärkeä kielen asemaa vahvistava tekijä on hänen mukaansa sen lisääntynyt näkyvyys. Yle Areenasta voi katsoa saamenkielistä Unna Junná -ohjelmaa, jossa kuvataan saamelaisperinteitä ja nykyaikaa tarinoiden muodossa.  Jopa Muumit puhuvat televisiossa koltansaamea.

”Mitä enemmän kieli näkyy, sitä enemmän se helpottaa sen puhujia ja kielen käyttöaste kasvaa. Lapsissa on tulevaisuus ja jos teemme heidän eteensä töitä nyt, tulevaisuudessa meillä on pieni mutta todella vahva kieliyhteisö”, Kiprianoff toteaa.

Kielipesästä kouluun – katso video alta

Lapsella on saamelaisten kotiseutualueella oikeus omaan äidinkieliseen opetukseen. Toistaiseksi koltansaamen kielellä ei kuitenkaan ole yli kymmeneen vuoteen annettu opetusta kuin äidinkielessä ja vieraassa kielessä.

Kulttuurirahaston tuella kehitetään kumppannusopettajamallia, jonka avulla rakennetaan kolttasaamelaisten lasten ja nuorten omakielistä koulupolkua. Kielipesästä kouluun -hanke on pilottihanke, jolla halutaan edistää koltansaamenkielistä kouluopetusta. Videolla esiintyvät kumppanuusopettaja Anna-Katariina Feodoroff, opettaja Maria Porsanger sekä kolttasaamenkieltä opiskelevia lapsia.

Kolttakulttuurisäätiölle myönnettiin 200 000 euroa vuonna 2021 kolttasaamelaisten lasten ja nuorten omakielinen koulupolku -hankkeen toteuttamiseen.

Lapset tulevaisuuksia tutkimassa

Juttu julkaistiin ensimmäistä kertaa Tammenlastuja-lehden numerossa 3/2022. Koko lehden voi lukea täältä.

Viimeaikaiset kriisit ja globaalit megatrendit ovat tutkitusti vaikuttaneet siihen, millaisena tulevaisuus koetaan. Lasten ja nuorten säätiön tänä vuonna teettämän selvityksen mukaan nuorten usko omaan tulevaisuuteen on kyllä vahvistunut, mutta usko maailman tulevaisuuteen on heikentynyt. Ilmastokriisi huolestuttaa nuoria kuten ennenkin, mutta sodan pelko on tämänhetkisistä huolenaiheista suurin.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on ehdottanut, että tulevaisuuskasvatus tuotaisiin osaksi opetussuunnitelmia koko Euroopan Unionin alueella, ja myös opetushallitus on nostanut tulevaisuususkon vahvistamisen perusopetuksen keskeiseksi tavoitteeksi.

”Yhteinen ongelma tuntuu olevan, ettei meillä ole aikaa pysähtyä tulevaisuuden äärelle. ”

Tulevaisuudentutkija Otto Tähkäpään mukaan tilanne Suomessa on parempi kuin monessa muussa maassa, mutta se, kuinka tulevaisuuskasvatus koulujen arkeen jalkautuu, on usein kiinni yksittäisten opettajien harrastuneisuudesta. Hän on työssään huomannut, että vastaavat ongelmat koskettavat myös aikuisia.

”Yhteinen ongelma tuntuu olevan, ettei meillä ole aikaa pysähtyä tulevaisuuden äärelle. Tulevaisuushorisontti näyttää aika synkältä ja dystooppiselta, mutta aihetta käsittelemällä asiat voisivat alkaa vaikuttaa vähemmän ahdistavilta ja niille voisi löytyä vaihtoehtoja”, hän toteaa.

Kriisien keskellä tarvitaan mielikuvitusta

Aiemmin historiaa tutkinut Tähkäpää kiinnostui tulevaisuudentutkimuksesta tarkastellessaan väitöskirjassaan 1950- ja 1960-lukujen Suomea. Erityisesti hänen huomionsa kiinnittyi jälleenrakennuksen aikana vallinneeseen tulevaisuussuhteeseen, jota hän peilasi silloiseen nykyhetkeen.

”Suomi oli köyhä ja kehittymätön ja puutetta oli monesta asiasta. Tulevaisuussuhde oli kuitenkin optimistinen. Vuonna 2016 taas elettiin finanssikriisitietoisuuden syvintä alhoa ja tulevaisuus oli ihmisten mielissä kuin hyökyaalto, joka tulee ja johon voidaan vain sopeutua. Mietin miksi näin on, kun haasteista huolimatta kykymme vaikuttaa tulevaisuuteen ovat paremmat kuin koskaan aikaisemmin”, hän toteaa.

Kaksi miestä makaa lattialla vierekkäin ja katsoo ylöspäin kameraan.
Kuvittaja Ilpo Rybatzki ja tulevaisuustutkija Otto Tähkäpää loivat yhdessä tulevaisuusaiheisen kirjan lapsille.

Tutustuttuaan tulevaisuudentutkimuksen menetelmiin lähemmin, Tähkäpää ymmärsi, että oli tiedostamattaan käyttänyt niitä oman elämänsä pohdiskeluun ja suunnitteluun. Hän oivalsi, että taidot saattaisivat olla hyödyllisiä kenelle tahansa, etenkin lapsille ja nuorille. Syntyi ajatus Tulevaisuuskoulusta, joka tarjoaisi kouluikäisille tietoa, taitoja ja mahdollisuuksia ymmärtää tulevaisuutta ja vaikuttaa siihen.

Pöytälaatikkoidea muuttui todelliseksi, kun Tähkäpää vuonna 2016 tutustui taidekasvattaja ja kuvittaja Ilpo Rybatzkiin ja he ryhtyivät yhdessä Teija Peuran kanssa edistämään hanketta. Lapsille tarkoitettujen kesäleirien pohjalta syntyi lopulta Telin tutkimusmatka tulevaisuuksiin -kirja, jossa yhdistyvät  tulevaisuudentutkimuksen menetelmät ja taiteellinen sekä toiminnallinen toteutus.

Tähkäpää vastasi kirjan tekstistä ja Rybatzki kuvituksesta. Heidän mukaansa oli selvää, etteivät he halunneet esittää tulevaisuutta määrätynlaisena, vaan avata uusia näkökulmia ja ruokkia lukijan mielikuvitusta. Kaksikko halusi myös rikkoa stereotyyppistä tulevaisuuskuvastoa ja värimaailmaa robotteineen ja piirilevyineen. Lopputulos on satumaisen värikäs maailma, jossa ihmis- ja eläinhahmot seikkailevat sulassa sovussa.

”Taide voi olla tapa tutkia ja avata vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja se voi erityisesti henkilökohtaisella tasolla avata uusia näkymiä. Tulevaisuutta ei voida ennustaa, mutta sen määräytymiseen voi vaikuttaa. Tämä on oivallus, jonka ääneen sanominen voi olla voimauttava kokemus”, Rybatzki toteaa.

Tulevaisuus luodaan tässä hetkessä

Tämän hetken kriisit ovat Tähkäpään mukaan todellisia ilmiöitä, eikä niitä pidä vähätellä. Liiallinen pelottelu saa kuitenkin ihmiset näköalattomiksi, mikä voi heikentää ratkaisukykyä. Kriisitilanteissa tarvitaan hänen mukaansa luovuutta, mielikuvitusta ja rohkeutta.

Myös lapset pohtivat ja tulkitsevat Tähkäpään ja Rybatzkin kokemuksen mukaan herkästi sitä, mitä ympärillä tapahtuu, ja mistä he kuulevat puhuttavan aikuisten kesken, uutisissa tai vaikkapa koulussa. Lapset ovat tarkkoja aistimaan asioita ja etenkin luontoaiheet koetaan usein läheisiksi.

”Aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta, sillä lapset ovat hyviä kyseenalaistamaan asioita.”

Isoiltakin tuntuvia ilmiöitä voi Tähkäpään mukaan pohtia konkreettisten asioiden välityksellä. Esimerkiksi ruoka voi auttaa hahmottamaan ekologista kriisiä, teknologian kehitystä tai työn muuttumista. Kaikessa kasvatustyössä keskeistä on käsitellä asioita ikätasoisesti ja turvallisesti. Tarkoitus onkin, että lapset voisivat lukea Tähkäpään ja Rybatzkin luomaa kirjaa yhdessä aikuisen kanssa.

”Aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta, sillä lapset ovat hyviä kyseenalaistamaan asioita. Aikuiset saattavat olla huolissaan siitä, että robotit tekevät ihmisistä työttömiä, mutta lapset saattavat pitää hyvänä asiana, että kiireisillä aikuisilla on enemmän aikaa viettää lasten kanssa,” sanoo Tähkäpää.

Loppujen lopuksi tulevaisuudentutkimuksessa on kaksikon mukaan kyse siitä, että se voi innoittaa ja ohjata tekemään parempia valintoja tässä hetkessä. Tulevaisuus on ajan määre, jota ei ole vielä olemassa, vaan se luodaan nyt, Rybatzki muistuttaa.

”Siksi opettelen olemaan tässä hetkessä.”

Otto Tähkäpää ja Ilpo Rybatzki saivat 26 000 euron apurahan vuonna 2021 tulevaisuusaiheisen kirjasarjan kirjoittamiseen ja kuvittamiseen.

Musiikkialan myytinmurtaja

Juttu julkaistiin ensimmäistä kertaa Tammenlastuja-lehden numerossa 3/2022. Koko lehden voi lukea täältä.

Tulevaisuusajattelu vaatii luovuutta, mutta vaatiiko luovuus tulevaisuusajattelua? Kysymys on ollut filosofian tohtori Riikka Hiltusen mielessä useamman vuoden ajan, kun hän on selvittänyt suomalaisten musiikintekijöiden luovaa työskentelyä ja tulevaisuussuuntautuneisuutta väitöskirjassaan.

Hiltunen väitteli tohtoriksi kesällä 2021 ja viimeistään siihen mennessä vastaus oli selvä.

“Tulevaisuusajattelu on yksi luovuuden keskeisistä osa-alueista. Esimerkiksi popmusiikkia tehdään pienissä raameissa, jota voisi kutsua mahdollisuuksien tilaksi. Tulevaisuusajattelulla ajattelua pyritään avaamaan, jolloin tuota tilaa voidaan laajentaa. Se, mikä tänä päivänä on mahdotonta, voi tulevaisuudessa olla mahdollista”, hän toteaa.

Hiltunen haastatteli ja havainnoi tutkimustaan varten neljäätoista suomalaista musiikintekijää, jotka ottivat osaa Music Finlandin järjestämille biisinkirjoitusleireille. Hän oletti, että kansainvälisillä markkinoilla työskentelevät musiikintekijät havainnoisivat trendejä ja ennakoisivat tulevaa tietoisesti. Yllättävää oli, ettei näin useinkaan ollut. Taustalla vaikuttivat omaan toimijuuteen liittyvät arvot ja uskomukset.

”Lisäämällä ymmärrystä voitaisiin vahvistaa uskoa siihen, että kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen.”

Musiikintekijät saattavat Hiltusen mukaan kokea, ettei valta ole heidän omissa käsissään vaan esimerkiksi levy-yhtiöllä tai yleisöllä. Myös suomalaisuus mainittiin rajoittavana tekijänä ja Hiltuselle jäi mielikuva, ettei kovinkaan moni siihen osallistunut uskonut mahdollisuuksiinsa käynnistää kansainvälisiä trendejä.

”Lisäämällä ymmärrystä voitaisiin vahvistaa uskoa siihen, että kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen, koska se ei ole ennalta määrätty. Tämä on musiikintekijöiden tärkeä tunnistaa.”

Koneet eivät korvaa luovaa ajattelua

Kaupalliset tavoitteet ovat yleensä popmusiikkialan keskeisiä pohdinnan aiheita, mutta Hiltusen mukaan tekeminen linkittyy myös laajempiin kysymyksiin kuten kulttuurisesti ja ekologisesti kestäviin, globaaleihin teemoihin. Tulevaisuusajattelussa on Hiltusen mukaan monia tasoja ja ne saattavat olla ristiriidassa keskenään.

Musiikintekijä voi esimerkiksi joutua punnitsemaan, kuinka yksittäiseen trendiin mukaan tempautuminen vaikuttaa omaan ammatilliseen tulevaisuuteen, tai kuinka koko maailman tulevaisuus heijastuu musiikkialaan. Luovuutta tarvitaan myös silloin kun mietitään, miten musiikista voi tulevaisuudessa saada elannon, tai viekö tekoäly musiikintekijöiden työt. Viimeksi mainittu on Hiltusen mukaan turha huoli.

”Luovat alat ovat tulevaisuuden aloja, koska koneet eivät voi korvata luovaa ajattelua.”

“Koneita voi kyllä opettaa tekemään hittibiisejä, mutta niiltä puuttuu inhimillinen ymmärrys siitä, mitä ne tekevät. Luovat alat ovat tulevaisuuden aloja, koska koneet eivät voi korvata luovaa ajattelua”, hän toteaa.

Hiltunen kävi väitöskirjaprojektiaan varten läpi runsaasti luovuuteen ja luovuustutkimukseen liittyvää kirjallisuutta. Hän huomasi, että musiikillista luovuutta käsittelevä tutkimus on hajanaista ja välillä vaikeasti tunnistettavissa, sillä luovuus-sanan käyttämistä saatetaan välttää. Tästä Hiltunen sai ajatuksen kerätä kaikki aiheeseen liittyvä materiaali yksien kansien väliin, ja tulevaisuusajattelun lisäksi lähestyä musiikillista luovuutta muun muassa suhteessa sukupuoleen.

Hiltunen päätti haastatella tulevaa tietokirjaansa varten musiikin ammattilaisia ja alan tutkijoita ja koota keskustelut yhteen muiden kuunneltaviksi. Viime vuoden lopulla käynnistynyt Puhu minulle luovuudesta -podcast-sarja on toteutettu yhdessä Voima-lehden kanssa.

“Tavoitteenani on avata uusia näkökulmia musiikilliseen luovuuteen, määritellä, mitä musiikillinen luovuus ylipäätään on ja purkaa aiheeseen liittyviä myyttejä. Monella alalla luovuustermi on arkipäiväistynyt, mutta musiikin puolella vallalla on edelleen jonkinlainen neromyyttiajattelu, mikä voi olla haitallista luovalle toiminnalle”, hän toteaa.

Ennakointi innostaa uuteen

Hiltunen kokee, että tulevaisuusajattelun perusteiden opettaminen hyödyttäisi musiikkialaa. Musiikin muutosdynamiikka noudattaa usein muodin mekanismeja, ja monet väitöskirjaan haastateltujen musiikintekijöiden osin tiedostamattomat ajatusmallit muistuttivat muotiennakoinnin menetelmiä.

Tekijät saattoivat esimerkiksi olettaa, että aiemmin havaitut kehityskulut jatkuvat tulevaisuuteen sellaisenaan, lineaarisesti tai syklisesti. Luovuudelle ja tulevaisuusajattelulle on yhteistä myös intuition ja järkeilyn yhdistäminen, ja myös tämä näkyi musiikintekijöiden ajattelumalleissa. Toisaalta Hiltusen mukaan on tärkeää tunnistaa tulevaisuuden avoimuus eikä esimerkiksi olettaa, että jos jokin on ollut aina suosittua, se tulee olemaan sitä myös jatkossa.

”Luovuus ja kaupallinen ajattelu eivät ole toisiaan pois sulkevia asioita.”

Myös musiikintekijöissä on edelläkävijöitä ja nopeita ja hitaita omaksujia, ja tekijöiden suhtautuminen musiikkitrendeihin on vaihtelevaa. Osa väitöskirjatutkimukseen osallistujista kertoi välttelevänsä trendien seuraamista.

“Kaikille tekijöille kaupallisuus ei ole kirosana. He näkevät asian samalla tavalla kuin minä; olen yrittänyt tuoda esiin, etteivät luovuus ja kaupallinen ajattelu ole toisiaan pois sulkevia asioita, päinvastoin. Ne voivat tukea toisiaan ja trendien seuraaminen ja ennakointi voivat inspiroida uuteen.”

FT Riikka Hiltunen sai keskusrahastosta 24 000 ja 26 000 euron apurahat (2018 ja 2020) väitöskirjatyötä varten. Hänelle myönnettiin Uudenmaan rahastosta puolivuotinen apuraha (2021) podcast-sarjaa ja tietokirjaa varten ja keskusrahastosta 18 000 euron apuraha (2022) musiikkitietokirjaa varten.

Leena Reittu tekee hakkuista taidetta

Nainen tekee puista veistossa lumisessa metsässä.
Reitun teos ”Katso, tule lähemmäs”. Kuva on vuodelta 2021 Pirkkolan hakkuualueella.

Kolin Luontokeskus Ukossa on esillä pieniä puuveistoksia, joita näkyy myös seinille ripustetuissa valokuvissa. Vaikka ollaan Pohjois-Karjalassa, teosten juuret ovat osaltaan helsinkiläisessä Pirkkolan metsässä. Muutama vuosi sitten Pirkkolan puistoon suunnitellusta monitoimihallista nousi kiivas keskustelu. Monet paikalliset vastustivat hallihanketta, jonka tieltä kaadettiin vanhaa metsää.

Kuvataiteilija Leena Reittu osallistui silloin osana maisteriopintojaan aktivismikurssille, jolla käytiin tutkimassa Pirkkolan hakkuuaukean herättämiä tunteita. Pirkkolassa hän alkoi kaivaa kantoja esiin lumesta ja sai idean performanssista, jossa kaivetaan kaikki hakkuuaukean kannot esiin ja ikään kuin annetaan kaarnan nähdä auringonvalo viimeisen kerran. Siitä lähtien hakkuuaukeat ovat olleet osa hänen taidettaan.

Reitun teoksia on esillä Luontokeskus Ukossa 28.12.2022 asti. Hän työskentelee itsekin Kolilla ja vaikuttaa Kolin kulttuuriseurassa, joka muun muassa pyörittää taiteilijaresidenssiä Kolin kylällä.

Kolilla esillä olevissa valokuvissa ja teoksissa näkyy hyvin Reitun työskentelyprosessi. Hän ottaa hakkuuaukeilta hakkuujätettä, tekee siitä veistoksen ja vie sen takaisin hakkuupaikalle, missä se jatkaa elämäänsä. Patsaiden muodot ottavat inspiraatiota jäkälien mikroskooppisista kaarista.

Hakkuuaukeilla sijaitsevia veistoksia ei ole merkitty tai kulkua niiden luo opastettu. Silti Reittu ajattelee, että ne ovat myös ihmisille. ”Mie tykkään yllätyksellisyydestä, että voi sattumanvaraisesti kävellä jonnekin ja sitten siellä on joku outo möykky.”

Yllätyksellisyyttä tuo myös luonto itse. ”Joku oli jossain vaiheessa yrittänyt siirtää yhtä veistosta ja se oli kastunut ja alkanut kasvaa lahottajaa, mikä oli tosi siistiä – kiitos vaan sille vandaalille”, nauraa Reittu.

Puinen veistos lattialla
Leena Reitun teos Pitele.

Puu on ollut opinnoista asti hänelle tärkeä materiaali. Valmistuttuaan Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2015 hän osti puunrungon ja teki siitä teossarjan. Nyt samasta rungosta on tullut jo neljä teossarjaa – joka kerta aina vähän pienempiä teoksia.

”Tällainen kierrättäminen tuntuu omalta jutulta”, sanoo Reittu. ”Haluan, että puulla on jokin muukin tarkoitus, se on kuitenkin elävää materiaalia. Olen lukenut paljon puista ja ottanut selvää niiden elämästä. Sen myötä suhtaudun puihin empaattisemmin kuin ennen. Yritän, etten työlläni ainakaan lisäisi kaikkea sitä sotkua, mitä maailmassa on.”

Reittu kuvailee, miten pääkaupunkiseudulla pieniäkin metsäplänttejä puolustetaan kiivaasti. Pohjois-Karjalassa on Reitun mukaan eri tilanne, vaikka sielläkin joistakin ihmisille tärkeistä paikoista syntyy meteliä. ”On surullista, missä mittakaavassa hakkuita täällä tehdään. Vaikuttamisen keinot ovat aika vähissä”, kuvailee Reittu.

Hän pitää taidettaan osaltaan aktivismina. ”Jollain tavalla on pakko yrittää käsitellä omaa turhautumistaan hakkuisiin. Hyviä keinoja vaikuttaa ei ole, mutta jotain tyydytystä voi saada siitä, että tekee edes jotakin. Kun olen taiteilija, miksen käyttäisi sitä kanavaa vaikuttamiseen.”

Leena Reittu on saanut vuosina 2019 ja 2022 puolen vuoden apurahan taiteelliseen työskentelyyn Pohjois-Karjalan rahastosta.

Lukuhalujen historiaa

Teologian tohtori Tuija Laine tutkii suomalaisten lukumotivaatiota 1600-luvulta 1900-luvun alkupuolelle asti. Jo noilla vuosisadoilla jotkut ovat olleet lukemisesta motivoituneempia kuin toiset. “Minua kiinnostaa, minkälaiset tekijät siihen ovat vaikuttaneet”, kertoo Laine.

Hän hyödyntää tutkimuksessaan nykyaikaisen motivaatiotutkimuksen käsitteistöä. Miten kompetenssin, autonomian ja yhteenkuuluvuuden tarpeet on eri aikoina pystytty tyydyttämään lukemisen ja kirjoittamisen avulla ja mikä merkitys näillä on ollut henkilön motivoitumisessa lukemaan tai kirjoittamaan?

Rahvaankin on täytynyt osata lukea, sillä sitä on pidetty myös edellytyksenä avioliiton solmimiselle.

Mustavalkoinen kuva naisesta nojaamassa kaiteeseen

Tutkittavien joukossa on oppineitakin ihmisiä, mutta pääpaino on rahvaassa ja lapsissa. Rahvaankin on täytynyt osata lukea, sillä sitä on pidetty kansalaisvelvollisuutena ja myös edellytyksenä avioliiton solmimiselle.

Avioliiton solmimisen mahdollisuus on ollut vahva ulkoinen motivaatio lukemistaidolle, mutta lukemismotivaatioon ovat vaikuttaneet myös monet muut tekijät. Motivaatiota lisää, jos pystyy itse vaikuttamaan omaan lukemiseensa ja jos tuntee olevansa siihen kykenevä. Yhteisön tuki on myös tärkeää.

“Varhaisemmiltakin vuosisadoilta löytyy viitteitä esimerkiksi lukivaikeuksista, joita ei sellaisenaan ole tunnistettu mutta jotka aineistoni perusteella ovat saattaneet olla vaikuttamassa lukemishaluihin.”

Laine on taustaltaan kirkkohistorioitsija, jonka ominta alaa on kirjahistoria. Hän väitteli hartauskirjallisuuden reseptiosta ja käännöksistä, on tutkinut kirjakauppaa ja toiminut kirjahistorian professorina. Hän on myös ollut mukana kansallisbibliografiaprojektissa.

Rippikirjat kertovat lukemisen kulttuurista

Miten sitten on mahdollista saada tietoa historiallisista lukemisen tavoista, kun ihmisiä ei voi haastatella?

“Rippikirjat ovat tärkeä lähde. Niistä pystyy seuraamaan yksittäisten ihmisten tai heidän perheenjäsentensä lukutaidon kehittymistä ja hahmottamaan asioita, jotka olisivat mahdollisesti voineet toimia lukemista rohkaisevina tai hankaloittavina tekijöinä”, kertoo Laine.

Sosiaalinen tilanne, vaikkapa puolison kuolema, on voinut vaikuttaa voimakkaasti lukutaidon kehittymiseen.

Rippikirjoihin kirjattiin, kuka oli käynyt lukutaidon kuulusteluissa ja millaisella menestyksellä. Niistä on löydettävissä hyvin inhimillisiä, traagisiakin kohtaloita. Sosiaalinen tilanne, vaikkapa puolison kuolema, on voinut vaikuttaa voimakkaasti lukutaidon kehittymiseen.

Mustapaitainen nainen nojaa valkoiseen pylvääseen.

Muitakin lähteitä Laineella on. Jotkut ovat olleet niin harjaantuneita lukemisessa ja kirjoittamisessa, että ovat pystyneet kirjoittamaan omaelämäkerrallisia tekstejä. Tietoa on myös siitä, millaisia lukutaitoon liittyviä käytäntöjä aiemmin on ollut: kinkerit ja kiertokoulut esimerkiksi. Oppikirjat ovat opastaneet, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos haluaa oppia lukemaan.

”Monia asioita, joita nyt pidetään lukemaan oppimisen kannalta järkevinä, on jo monta sataa vuotta pidetty sellaisina”, sanoo Laine. Kun niitä nykyaikana on tutkittu enemmän, käsitykset ovat vahvistuneet.  Esimerkiksi musiikin hyödyllisyys lukemaan oppimisessa on ymmärretty jo keskiajalla, jolloin laulamisen avulla opeteltiin tekstejä ja lukemista. ”Myös ääneen lukemisen on pitkään tiedetty hyödyttävän lukemista ja ymmärtämistä.”

Historia avaa perspektiivejä myös nykyajan lukemismotivaatiota koskeviin keskusteluihin, vaikkapa huoleen poikien lukuhaluttomuudesta. ”Lukeminen ei ole kadonnut tästä maailmasta – täytyy vain löytää oikeat tavat ja keinot. Jos löytyy kiinnostava teksti ja kannustava sosiaalinen ympäristö, niin lukeminenkin luonnistuu”, sanoo Laine.

Teologian tohtori, dosentti Tuija Laine sai vuonna 2020 apurahan suomalaisten lukemismotivaatiota 1600–1900-luvuilla käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen Eija ja Yrjö Wirlan rahastosta.

Varhaislapsuuden stressikokemukset altistavat mielialaoireille

Lapsuusiän varhaisilla stressikokemuksilla on iso merkitys aivojen hermoverkkojen myöhemmälle kehitykselle. Monen neuropsykiatrisen sairauden, kuten esimerkiksi aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön ADHD:n, alkujuuri näyttää olevan varhaislapsuudessa ja siinä, onko lapsi potenut silloin voimakasta stressiä.

Stressi ja negatiiviset tunnekokemukset vaikuttavat aivojen limbiseen järjestelmään ja etenkin mantelitumakkeeseen – eli niihin osiin aivoissa, jotka säätelevät tunteitamme, sosiaalista käyttäytymistä ja tunneperäistä oppimista.

”Voimakkaat stressikokemukset voivat altistaa oireilulle myöhemmällä iällä.”

”Voimakkaat stressikokemukset voivat jättää muistijäljen aivojen limbisten osien hermoverkkoihin ja altistaa oireilulle myöhemmällä iällä”, toteaa tutkimusjohtaja Sari Lauri Helsingin yliopistosta.

Mustapaitainen nainen istuu penkillä viherkasvien edessä kameraan katsoen.

Varhainen stressi voi sairastuttaa

Varhaista ja voimakasta stressiä, kuten esimerkiksi perheväkivaltaa, kokeneilla nuorilla on todettu muun muassa masennusta, erilaisia pelkotiloja, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä sekä esimerkiksi ongelmia vihanhallinnassa.

Yksin lapsuusiän voimakas stressi ei Laurin mukaan oireilua ja sairastumista todennäköisesti aiheuta, mutta varhaiset negatiiviset kokemukset ovat riskitekijä niiden myöhemmälle ilmaantumiselle.

”Aivojen limbisen järjestelmän sekä mantelitumakkeen hermoverkkojen kehitys jatkuu syntymän jälkeen, lapsuusvuosina – aina nuoruusikään asti. Sen vuoksi juuri nämä aivoalueet ovat aivojen muita osia alttiimpia varhaisiän negatiivisille tunnekokemuksille.”

Jos varhaisessa lapsuudessa tapahtuu emotionaalisesti voimakkaita, kielteisiä kokemuksia, ne vaikuttavat lapsen aivojen hermoverkkojen kehitykseen.

”Myös tunnetaitojen kehitys, kuten sosiaalisten taitojen hallinta sekä kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa, voivat lapsella häiriintyä.”

Perustutkimuksesta avaimia ennaltaehkäisyyn ja hoitoon

Laurin tutkimusryhmä on keskittynyt tutkimaan etenkin aivojen mantelitumaketta eli amygdalaa sekä sitä, millä tavoin stressikokemukset varhaislapsuudessa muovaavat tumakkeen hermoverkkoja.

”Näyttää siltä, että stressivaikutus kohdistuu erityisesti GABA-välitteisiin hermovälisoluihin – ja erityisesti yhteen solutyyppiin näiden joukossa”, Lauri kertoo.

GABA eli gamma-aminovoihappo on yksi yleisimmistä aivojemme välittäjäaineista.

”Varhaiset negatiiviset kokemukset ovat riskitekijä oireiden ja sairastumisen myöhemmälle ilmaantumiselle.”

”On tärkeää selvittää, miten muutokset solujen toiminnassa vaikuttavat pitkäkestoisesti hermoverkkojen kehitykseen, ja miten ne ohjaavat käytöstä paitsi lapsuusaikana ja nuoruudessa, myös aikuisiällä. Vaikka altistuminen voimakkaalle stressille tapahtuisi varhain, oireet voivat kehittyä pitkälläkin viiveellä.”

Lauri uskoo, että sinnikkään perustutkimuksen ansiosta myös lasten ja nuorten neuropsykiatrisia sairauksia sekä masennusta ja ahdistusta pystytään tulevaisuudessa hoitamaan tehokkaammin – kenties jopa ehkäisemään ajoissa.

”Nyt tehtävä tutkimustyö niin meillä kuin muualla antaa toivottavasti valmiuksia sille, että oireita voidaan jatkossa hallita ja hoitaa esimerkiksi uusilla ja hermosoluihin täsmennetymmin vaikuttavilla lääkeaineilla, terapiaan yhdistettynä.”

Asiakeskeisesti pomon roolissa

Sari Lauri vetää seitsemän tutkijan ryhmää Helsingin yliopiston Neurotieteen tutkimuskeskuksessa.

”Minulle tutkimustyö on parhaimmillaan oivaltamista, uusien näkökulmien hakemista ja oppimista. On hienoa tutkia jotakin tieteellistä olettamaa eli hypoteesia, testata sitä ja katsoa, pitikö hypoteesi paikkansa. Sellainen innostaa aina eteenpäin”, hän sanoo.

Suomen Kulttuurirahaston apuraha tuli Laurin mukaan tärkeään paikkaan. Apurahan turvin on tuettu esimerkiksi vierailevien tutkijoiden työntekoa.

”Olen tutkimusjohtajana aika asiakeskeinen tyyppi, ja pyrin varmistamaan, että alaisillani on mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet. Siten me kaikki voimme keskittyä olennaiseen.”

Sari Laurin tutkimusryhmä sai 39 000 euron apurahan Lastenlinnan säätiön rahastosta varhaisiän stressiin liittyvien psykiatristen oireyhtymien neurobiologisia mekanismeja käsittelevään tutkimukseen.

Tavoitteena turvallinen kolesterolilääkehoito

Statiinit ovat kymmenilletuhansille suomalaisille tuttuja kolesterolilääkkeitä. Niiden ansiosta etenkin haitallisen kolesterolin määrä verenkierrossa vähenee, ja näin vältytään monelta sepelvaltimotautitapaukselta tai sydän- tai aivoinfarktilta.

Silti moni arkailee kolesterolilääkkeen aloittamista, sillä statiineilla on maine joskus hankalienkin sivuoireiden aiheuttajana.

”Statiinit ovat saaneet osin ansaitsemattoman leiman haitoistaan, joista lihas- ja nivelkivut ovat niitä tunnetuimpia. Jos haittoja ilmaantuu, moni potilas lopettaa statiinin käytön omin päin”, toteaa proviisori, väitöskirjatutkija Wilma Kiander Helsingin yliopiston farmasian tiedekunnasta.

Kiander muistuttaa, että statiinit ovat yleensä turvallisia käyttää. Pieni osa saa kuitenkin epätoivottuja sivuvaikutuksia.

”Statiinit ovat saaneet osin ansaitsemattoman leiman haitoistaan, yleensä ne ovat turvallisia käyttää.”

”Niinpä on tärkeää tutkia, miten statiinien haittoja voitaisiin vähentää”, hän painottaa.

Osa on perimänsä vuoksi haittariskissä

Vaalea nainen harmaassa villapaidassa istuu penkillä ja katsoo kameraan.

Kiander tutkii statiinien kulkua elimistössä tiettyjen kuljetinproteiinien avulla sekä sitä, miten perimä voi haitata lääkkeen kulkua heikentämällä näiden kuljetinproteiinien toimintaa. Kuljetinproteiinit pitävät huolen siitä, että statiinit päätyvät verenkierrosta lopulta maksaan, ja maksa poistaa ne elimistöstä.

Pieni osa suomalaisista on kuitenkin perinyt heikosti toimivan tai jopa toimimattoman version kuljetinproteiinista. Tällaisten harvinaisten kuljetinproteiinivarianttien vuoksi juuri tämä joukko on muita potilaita isommassa riskissä saada statiineista kiusallisia haittoja.

Kolesterolilääkkeiden, kuten rosuvastatiinin ja simvastatiinin, pitoisuudet verenkierrossa voivat Kianderin tutkimuksen mukaan nousta perinnöllisesti alttiilla henkilöillä jopa 60–200 prosenttia suuremmiksi kuin muilla statiinien käyttäjillä.

”Silloin myös kolesterolilääkkeiden haitat ilmaantuvat selkeämmin esiin. Mitä korkeampi pitoisuus on, sitä suurempi on myös todennäköisyys haittojen ilmaantumiselle.”

Kianderin mukaan on tärkeää selvittää, mikä on harvinaisten kuljetinproteiinivarianttien merkitys statiinihoidon onnistumisessa.

”Silloin voitaisiin noudattaa nykyistä ennakoidumpaa varovaisuutta statiineja määrättäessä.”

Monta tarinaa apteekin tiskiltä

Kiander on koulutukseltaan proviisori, ja työssään apteekin reseptitiskillä hän on nähnyt, että moni niistä asiakkaista, joille on määrätty jokin statiini, empii lääkkeen aloittamista. Moni, joka puolestaan on saanut statiinista lihas- tai niveloireita, on pohtinut lääkkeen lopettamista.

”Lääkkeen lopettamisessa on monesti isompi riski kuin siinä, että statiinista koituu vaikkapa lievähköä lihasarkuutta.”

”Olen kohdannut apteekissa statiineja käyttäviä asiakkaita, joille on kokeiltu yksi jos toinenkin kolesterolilääkevaihtoehto – eikä mikään ole sopinut. Usein sitoutuminen tällaiseen lääkehoitoon on vähäistä, ja lääke saatetaan jättää ottamatta.”

Kuitenkin lääkkeen lopettamisessa on Kianderin mukaan monesti isompi riski kuin siinä, että statiinista koituu vaikkapa lievähköä lihasarkuutta.

”On muistettava, että statiinit ovat monelle hengen pelastavia lääkkeitä.”

Yksilöllistetty lääkehoito tekee tuloaan

Kun Wilma Kianderin väitöstutkimus aikanaan hyväksytään, se liittyy osaksi tärkeää tutkimusperinnettä, jolla lääkehoidosta yritetään kehittää entistä siedetympää ja turvallisempaa meille kaikille.

Tulevaisuudessa – niin Kiander toivoo – pystytään lääkehoito räätälöimään jokaiselle henkilökohtaisesti.

”Jo nyt yksilöllistetty lääkehoito on arkea joillakin lääketieteen osa-alueilla, mutta laajemmassa mittakaavassa se on toki vielä lapsenkengissään. Jos löytyisi luotettava ja helppo tapa määrittää ihmisen perimä ja katsoa, onko siellä juuri kolesterolilääkkeeseen vaikuttavia heikentäviä tekijöitä, voitaisiin statiinikin valita nykyistä tarkemmin”, sanoo Kiander.

”Siten nostettaisiin toivottavasti potilaan luottoa siihen, että näin tärkeän lääkkeen käyttö kannattaa.”

Proviisori Wilma Kiander sai Elli Turusen rahastosta vuonna 2020 kaksivuotisen, 52 000 euron apurahan perinnöllisyyden vaikutusta kolesterolilääkkeiden turvallisuuteen käsittelevään väitöskirjatyöhön.

Isänmaallisista lauluista syntyy uutta perinnettä

Mustapaitainen ja tummatukkainen nainen seisoo vihreän pensaan edessä hymyillen.

Isänmaallisia lauluja käytetään monissa vakiintuneissa tilanteissa, eikä käyttöä usein sen kummemmin pohdita, saati kyseenalaisteta. Kansallislaulu urheilukilpailuissa tai Jääkärimarssi Linnan juhlissa kuuluvat asiaan, mutta jos laulujen sanoja ja alkuperää miettii tarkemmin, saattaa yllättyä.

Isänmaalliset laulut kiinnostavat kulttuuriantropologi Aila Mustamoa, joka kirjoittaa aiheesta tietokirjaa. Mustamo tutkii, missä isänmaallisia lauluja on laulettu ja mitä ne ovat ihmisille merkinneet eri vaiheissa ja yhteyksissä.

Hän käsittelee lauluperinnettä alkaen jääkäriliikkeestä, Suomen itsenäistymisestä ja vuoden 1918 sisällissodasta aina kylmän sodan päättymiseen ja internetaikaan asti.

Paraikaa on käynnissä aineistonkeruuvaihe. Tulossa on muistitietokeruu syksyllä 2022 ja myös haastatteluja, joiden myötä Mustamo toivoo saavansa lisätietoa etenkin vähemmistöjen suhtautumisesta lauluihin.

”Isänmaalliset laulut kuuluvat porvarillisen Suomen perinteisiin, mutta miten esimerkiksi työväen piirissä on nämä laulut koettu?” pohtii Mustamo. ”Ja kun lähestytään nykyaikaa, monelle tavallisellekin suomalaiselle alkaa laulujen kulttuurinen tausta olla aika vieras, puhumattakaan vaikka maahanmuuttajataustaisista henkilöistä.”

”Kun lähestytään nykyaikaa, monelle tavallisellekin suomalaiselle alkaa laulujen kulttuurinen tausta olla aika vieras.”

Mustamo käyttää yhtenä aineistonaan YouTube-videoita ja niiden kommentteja.

”Nettiaineiston käyttö tieteessä on vieläkin aika uusi juttu, ja käytäntöjä täytyy luoda itse”, kertoo Mustamo. Hän pyrkii systemaattisuuteen aineistojen keräämisessä ja analysoinnissa, mikä tarkoittaa esimerkiksi kaikkien tietyn laulun versioiden etsimistä ja analysoimista. Toisaalta aineistoja tulee koko ajan lisää, eikä niiden alkuperästä voi ikinä olla varma.

Eettiset kysymykset nousevat isoon rooliin. Tutkijan pitää miettiä, voiko esimerkiksi suoria sitaatteja hyödyntää ”Tuhansilta ihmisiltä ei voi kysyä, voiko heidän kommenttejaan käyttää tutkimuksessa. Pyrin olemaan hienotunteinen ja toimimaan niin, ettei ketään pystyisi yksilöimään, vaikka kyse onkin julkisesta aineistosta.”

Kotimaan laulut kansainvälisellä kierroksella

Mustapaitainen ja tummatukkainen nainen seisoo vihreän hautakivien edustalla ja nojaa aitaan.

”Monen laulun kohdalla yhteys alkuperään on katkennut ja sitä merkityksellistetään hyvin luovilla tavoilla”, kertoo Mustamo. Suomalaiset laulut saatetaan myös ottaa kansainväliseen käyttöön.

Ajankohtaisia esimerkkejä löytyy Venäjän hyökkäyssodan runtelemasta Ukrainasta. Ukrainalaiset ovat tehneet oman versionsa suomalaisesta toisen maailmansodan aikaisesta kuplettilaulusta Niet Molotoff. ”Samalla tavalla siinä on hirtehishuumoria kuin suomalaisessa versiossa, eli hyvin luovasti käytetään sitä kulttuuriperintöä, joka meillä on”, Mustamo sanoo. Uuttakin isänmaallista lauluperintöä Ukrainassa syntyy: esimerkiksi ihailluista Bayraktar-lennokeista on tehty suosittu viisu.

Mustamo kertoo myös YouTube-videosta, joka on tehty Suomen kaartin paluulaulusta. Sen monelle tuttu alku kuuluu ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa”.

”Pelkästään suomalaisena pitämämme perintö muuttuukin kansainväliseksi.”

Suomalainen ei ehkä muista laulun syntytaustaa, joka kotimaisessa historiankirjoituksessa on jäänyt uudempien sotien varjoon. Videon sadat bulgarialaiset kommentoijat sen sijaan ylistävät Turkin ja Venäjän välisessä sodassa vuonna 1877 taistelleita suomalaisia. ”Suomalaiset eivät tajua yhtään, mistä on kyse”, naurahtaa Mustamo. ”Näin pelkästään suomalaisena pitämämme perintö muuttuukin kansainväliseksi”.

Mustamo odottaa innolla, että pääsee muistitietokeruun ja haastatteluiden jälkeen perehtymään isänmaallisten laulujen herättämiin ajatuksiin myös verkon ulkopuolella. ”On kiinnostavaa nähdä, miten muistoja isänmaallisista lauluista on verkon ulkopuolella merkityksellistetty mahdollisesti yllättävilläkin tavoilla”, hän toteaa.

Filosofian tohtori Aila Mustamo sai vuonna 2022 suomalaisia isänmaallisia lauluja käsittelevään tutkimukseen ja kirjan kirjoittamiseen 32 000 euroa Ulla ja Eino Karosuon rahastosta.

Masennus – ei yksi vaan monta eri sairautta

Masennus on yksi isoimmista kansanterveydellisistä ongelmista Suomessa. Depressio vie joka vuosi tuhansia ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle ja aiheuttaa kärsimystä ja hätää niin masentuneelle itselleen kuin tämän lähipiirille.

Julkisessa keskustelussa kummastellaan aika ajoin yhteiskunnan avuttomuutta hoitaa masennusta ja kysytään, ovatko terveydenhuollon tarjoamat mahdollisuudet auttaa masennuspotilasta ajan tasalla.

”Depressio ei todennäköisesti ole yksi ja yhtenäinen sairaus, vaan monta erilaista sairautta.”

”Tämän saman kysymyksen äärellä ollaan tietyllä tapaa myös minun väitöstutkimuksessani, jossa tutkin masennuksen hermostollista perustaa. Depressio ei todennäköisesti ole yksi ja yhtenäinen sairaus, vaan monta erilaista sairautta. Silti depressiota hoidetaan usein siten kuin kaikki masentuneet olisivat samankaltainen joukko sairastuneita”, sanoo väitöskirjatutkija Elina Kangas Jyväskylän yliopiston psykologian laitokselta.

Oireita laidasta laitaan

Nainen katsoo kameraan vihreiden lehtien keskellä.

Kuvitellaanpa, että meillä on tässä kaksi masentunutta tutkimuspotilasta. Toisella heistä on oireita, joita voidaan luonnehtia affektiivisiksi ja kognitiivisiksi: hänellä on alentunut omanarvontunto, kohtuuttomia syyllisyyden tunteita, itsetuhoajatuksia ja esimerkiksi keskittymisvaikeuksia.

Toisen masennuspotilaan oirekuvaa hallitsevat niin sanotut vegetatiiviset oireet: tämä henkilö on usein hyvin väsynyt, hänen tapansa toimia on joko kiihtynyt tai vaihtoehtoisesti hidastunut, ja hänen ruokahalussaan on tapahtunut selviä muutoksia.

”Yhteistä kummallekin potilaalle on se, että he eivät koe mielihyvää kenties mistään, ja heidän mielialansa on apea ja sanalla sanoen masentunut.”

Mutta muiden oireiden erilaisuus on tässä se seikka, joka vaatii huomiota.

”Ei ole täysin samankaltaista masennuspotilasta eikä täysin yhteneväistä oirekuvaa. Masennusoireita esiintyy eri tavoin ja ne painottuvat eri lailla eri potilailla”, Kangas toteaa.

Mitä tapahtuu masentuneen aivoissa?

Kangas keskittyy väitöstyössään selvittämään varhaisen tiedonkäsittelyn muutoksia depressiota sairastavilla. Menetelmänä hän käyttää lähinnä aivosähkökäyrä- eli EEG-mittauksia.

Kangas tutkii masennusta sairastavien tutkimushenkilöiden aivovasteita esimerkiksi neutraaleihin kuulo- ja tuntoärsykkeisiin sekä erilaisia tunteita kuvastaviin kasvonilmeisiin. Tuloksia hän vertaa kontrolliryhmän koehenkilöihin, joilla ei ole masennusta.

”Aivosähkökäyrätutkimukset antavat arvokasta tietoa siitä, onko masentuneiden ihmisten varhaisessa tiedonkäsittelyssä eroja ei-masentuneisiin verrattuna.”

”Varhaisella tiedonkäsittelyllä tarkoitan tässä sitä tiedonkäsittelyn vaihetta, joka tapahtuu automaattisesti aivoissamme jo ennen kuin havaitsemme ärsykkeen tietoisesti”, sanoo Kangas.

”EEG:n avulla pystytään mittaamaan aivojen hermosolujoukkojen sähköistä toimintaa millisekuntien tarkkuudella, ja siksi aivosähkökäyrätutkimukset antavat arvokasta tietoa siitä, onko masentuneiden ihmisten varhaisessa tiedonkäsittelyssä eroja ei-masentuneisiin verrattuna.”

Korona viivästytti koehenkilöiden kohtaamista

Nainen katsoo kauas pilvisen taivaan alla.

Kankaan tutkimusasetelma aivovasteiden eroista terveiden ja depressiota sairastavien välillä joutui jäihin jo tutkimuksen alkuvaiheessa. Syynä oli koronapandemia.

”Tutkimustyöt on tehtävä laboratoriossa, ja ne vaativat kohtaamisia tutkittavien ja tutkijan välillä. Riskiä koronainfektiosta ei voitu ottaa. Olen tällä välin keskittynyt tutkimukseni muihin osa-alueisiin, ja omaan tutkimusaineistooni perustuvat aivovastetutkimusten tulokset tekevät vielä tuloaan.”

Työtä hänellä on riittänyt. Kankaan mukaan on tärkeää selvittää, millä tavalla depression eri oireprofiileja ja alatyyppejä voitaisiin tulevaisuudessa erotella nykyistä tarkemmin.

”Se mahdollistaisi myös masennusoireyhtymässä sairauden yksilöllisemmän hoidon ja antaisi eväitä lääkehoidon ja terapian potilaskohtaiselle suunnittelulle.”

Haussa depression biomarkkereita

Masennuksen diagnosoinnissa on Kankaan mukaan jatkossakin oleellisinta lääkärin ja potilaan välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuva kliininen haastattelu.

Masennusdiagnoosin tueksi olisi kuitenkin hyödyllistä löytää depressiolle tyypillisiä biomarkkereita. Biomarkkerilla tarkoitetaan oikeastaan mitä tahansa sellaista ominaisuutta, jolla voidaan luotettavasti mitata ja määritellä yksilön terveydentilaa.

”Depression biomarkkereiden avulla erilaisia sairauden alatyyppejä pystyttäisiin erottelemaan toisistaan entistä tarkemmin. Masennuksen biomarkkereita saattaa tulevaisuudessa löytyä esimerkiksi tutkimistani aivovasteista”, Kangas huomauttaa.

Tutkija painottaa, että masennus monitahoisena oireyhtymänä kaipaa vielä paljon perustutkimusta.

”Se, mitä tutkin ja teen, on juurikin perustutkimusta. Tämänkaltaisen tutkimuksen merkitys on siinä, että se luo parhaimmillaan pohjaa esimerkiksi depression kliinisiä biomarkkereita ja yksilöllisesti räätälöityjä masennuksen hoitomalleja kehittävälle soveltavalle tutkimukselle.”

Elina Kangas sai 26 000 euron apurahan masennuksen hermostollista perustaa käsittelevään väitöskirjatyöhön E. J. Längmanin rahastosta vuonna 2022.

Uusvilpittömyyden aallonharjalla – lavarunous on vastapainoa nykyajalle

Täpötäydessä Sörkan Ruusussa nuori nainen kulkee väkimassan läpi ja asettuu mikrofonitelineelle.

”Moi, mä olen Paula ja mulla on kakka housuissa, kun en ole tehnyt tätä 25 vuoteen… eli teen ekaa kertaa”, hän kertoo ja yleisön läpi kulkee kannustava hyrinä.

Paula vetää vahvalla äänellä nokkelan parisuhderunon ja runon, miltä tuntuu, jos nainen yrittää olla ”hyvä jätkä”.

Jos tarpeeksi kauan jätkänä olla jaksaa / voiko naamariin parta kasvaa?

Hän kävelee takaisin tuolilleen voimaantuneessa, euforisessa tilassa, raikuvien aplodien saatelmana. Kaikki ensikertalaiset saavat aina raikuvat aplodit. Se on Helsinki Poetry Connecionin järjestämissä Ruusu Open Mic -runoklubeissa sääntönä.

Ainokaisa Huusko toimi tapahtuman tuottajana.

”Ensi kertaa esiintyjiä riittää joka klubi-iltaan. Lavarunous on iltanuotion ympärillä istumista, vastapainoa nykyajalle, jossa asiat tapahtuvat somessa”, kertoo Ruusu Open Micin tuottaja Ainokaisa Huusko.

Klubia järjestetään sunnuntaisin kerran kuussa. Sinänsä lavarunous ei ole uutta. Helsinki Poetry Connection on järjestänyt vuodesta 2008 lähtien vastaavia tapahtumia eri baareissa sekä alaikäisille muissa tiloissa.

Runojen ohella esityksissä kuullaan standuppia, laulua ja räppiä tai runous sävyttyy niillä. Hakkaavan rytminen spoken word -lausuntatyyli kuulostaa ainakin maallikon korvaan samalta kuin räppi.

Tämä ei siis ole perinteistä runonlausuntaa vaan lavarunoutta.

”Runonlausunta nojaa äänen käyttöön, lavarunossa käytetään koko kehoa. Selkein ero on se, että lavarunoudessa luetaan omia tekstejä”, Huusko määrittelee.

Tilaisuuden ääniteknikkona toimiva lavarunoharrastaja Francis Machado nostaa esille uusvilpittömyyden käsitteen.

”Kun ihminen esittää ensi kerran omaa tekstiään, siinä on tiettyä epävarmuutta, jännittyneisyyttä ja vilpittömyyttä. Se on kiinnostavaa. Ironia ei ole enää pinnalla, vaan elämme post-ironian ja vilpittömyyden aikaa”, Machado sanoo.

Huuskokin myöntää, että uusvilpittömyys on noussut usein keskusteluun lavarunopiireissä. Lavarunous on tunnustuksellista ja kumpuaa omista kokemuksista. Se koskettaa yleisöä, ja ihmiset kannustavat toisiaan aidosti.

”Jopa muodissa menee näin. Luonnollisen näköinen tukka on muotia, ja luonnonkiharat saavat näkyä. Lavarunous kulkee tämän aallon harjalla”, Huusko sanoo.

Jokaisessa Ruusu Open Mic -klubissa on aluksi kaksi vartin mittaista lämmittelyesitystä, joista maksetaan palkkio.

Vita Linfast antaa äänensä soida.

Helmikuun tapahtumassa kuultiin ensin kokenutta lavarunoaktiivia Vita Linfastia, joka lauloi ja lausui suomea, englantia ja venäjää musiikkibiitin päälle samanistisen viettelevällä, Björkiin vivahtavalla äänellään.

Toisena lämmittelijänä runoilija ja lavarunoaktiivi Lasse Hauerwaas luki tekstejä nelikielisestä Vostok-kokoelmastaan, joka käsittelee Neuvostoliittoa ja sen katoamista ironian ja nostalgian sävyillä oivasti leikitellen.

Sitten tuli tauko, ja ihmiset tungeksivat pudottamaan vuorotoivelappujaan juontaja Elina Ortamon hattuun. Siitä hän sitten nosti lappuja ja kuulutti esiintyjät vuorollaan lavalle, enintään neljäksi minuutiksi.

Uusvilpittömyydeksi luettavaa riipivää ja rankkaakin omakohtaisuutta kuultiin paljon, heti ensimmäisen esiintyjän Katin ensi säkeestä lähtien: Iholleni on alkanut muodostua taskuja / en tarvitse vaatteita enää.

Kaksi isää, kaksi aurinkoa / joiden ympärillä pieni palloni on pyörinyt lasketteli menemään partasuinen hattupää Samppa.

Kielellisesti kikkailevampaa tyyliä edusti Jitka: Ja vastaanotolla / eli kosmisissa teekutsuissa / tehdään masentimestani tupla-despressoa.

Monet kertoivat ennen esitystään runojensa taustoista.

”Runo on masentava, mutta pitää mainita, että elämäni ei enää ole näin masentavaa”, totesi Ilves ja alkoi lausua: Minun rakkaani ovat helppo raha ja vaikeat miehet…

Samoin Aatos kertoi viime kevään olleen hankala ja silloin miettineensä, mitä pitäisi tehdä paremmin. Siitä syntyi spoken word -runoutta: Pitäs ottaa selvää / pitäs olla selvä.

Tällä kertaa kaikki 24 halukasta pääsivät esiintymään. Mukaan mahtui myös ilmastoahdistusta ja vastamainosrunoutta. Esityskieli vaihteli suomesta englantiin ja arabiaan.

Jos tätä haluaa harrastaa ja tulee ensi kerran lavalle, millainen runo kannattaa esittää ja miten?

”Positiivinen tarinallistaminen ja ilmaisun selkeyttäminen liittyvät lavarunoon. Suuret teemat koskettavat ja huumori yhdistää”, Huusko sanoo.

”Ja pitää muistaa hengittää! Kerran ensikertalaisen täytyi istua esityksen jälkeen alas lattialle mikkitelineen viereen, kun hän unohti sen.”

Helsinki Poetry Connection on saanut apurahoja Ruusu Open Mic -tapahtuman ja muiden runotapahtumien järjestämiseen keskusrahastosta ja Uudenmaan rahastosta 2014-2019.