Hallitus toteuttaa lahjoittajien tahtoa. Tähän Kulttuurirahaston perustehtävään peilaan aina toimiamme. Olemme ison kansallisomaisuuden vartijoita. Se on vastuullinen kunniatehtävä. Apurahoista ja hankkeista päättäminen kuuluu hallitustyön ytimeen. Rahastossa tehdään nyt myös tärkeää strategiatyötä. Hallitus tekee kauaskantoisia linjauksia ja sanoo viimeisen sanansa uuden strategian sisältöön ja toteuttamiseen.
Miten yhteinen näkemys kulttuurikysymyksistä syntyy?
Hallituksen jäsenet ovat tieteen, taiteen ja talouselämän ansioituneita asiantuntijoita. Hallituksen monipuolisuus on rikkaus. Jokainen jäsen arvioi käsiteltäviä asioita laajemmin kuin oman alansa näkökulmasta. Kuulun toisenkin säätiön ja oman tieteenalani järjestöjen päättäjiin. Kulttuurirahasto on näihin verrattuna ainutlaatuinen muun muassa siksi, että se edistää kulttuurin koko kirjoa; sekä tieteitä että elämää rikastavia taiteita. Teemme päätöksiä keskustellen, innostavassa ja ilahduttavassa ilmapiirissä. Minut kutsuttiin SKR:n hallitukseen vuonna 2016. Pidän kovasti tästä luottamustehtävästä.
Mitkä Rahaston viimeaikaiset hankkeet saavat sinut innostumaan?
Koululaisille kohdistettu Taidetestaajat on ehdoton suosikkini. Se resonoi Kulttuurirahaston syntyhistoriaan; koululaisethan kautta maan kiersivät keräyslistoineen ovelta ovelle ja kartuttivat uuden rahaston perustamispääomaa. Toinen aivan fantastisen hieno hanke on vauvaperheille kohdistettu Lukulahja lapselle. Lasten ja nuorten kautta vaikutamme Suomen tulevaisuuteen.
Lääkärinä iloitsen Rahaston uudesta monitieteisestä suurhankkeesta, kohorttitutkimuksesta, jonka kotipesä on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa. Sen tavoitteena on vahvistaa suomalaisten hyvinvointia tutkimuksen keinoin seuraavan sadan vuoden aikana.
Kulttuurin tukijoukot -juttusarjassa esitellään ihmisiä, jotka antavat panoksensa tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi toimimalla Suomen Kulttuurirahaston luottamushenkilöinä tai työntekijöinä.
Kymmenen vuotta sitten toimittaja ja tutkija Ida Roivainen opiskeli yhteiskuntatieteitä Maastrichtin yliopistossa Hollannissa. Opintojen välissä hän huomasi ajautuvansa yhä useammin katselemaan YouTubesta What’s In My Bag -videoita.
Videoilla nuoret naiset esittelivät käsilaukkujensa sisältöjä.
”Ensin olin aika ennakkoluuloinen ja ehkä vähän ärsyyntynytkin siitä, että tällaista pinnallista sisältöä tehdään. Mutta silti uppouduin siihen maailmaan.”
Roivainen huomasi pian, että videoilla oli paljon muutakin kuin miltä pinnalta katsoen näytti. Hän päätyi tekemään kandityönsä YouTuben naisvloggaajista.
Palattuaan Suomeen Roivainen jatkoi journalistiikan maisteriopintoja Tampereen yliopistossa. Kun Roivaisen graduohjaaja ehdotti hänelle mediatutkimuksen tohtoriopintoja, päätti hän siirtyä toimittajasta tutkijaksi.
”Ensin olin aika ennakkoluuloinen ja ehkä vähän ärsyyntynytkin siitä, että tällaista pinnallista sisältöä tehdään. Mutta silti uppouduin siihen maailmaan.”
Roivainen huomasi, että YouTubeen oli ilmestynyt paljon nuorten naisten tekemiä sisältöjä, joilla sisällöntuottajat julistautuivat voimaantuneiksi johtajiksi ja kutsuivat itseään girlbosseiksi.
Väitöskirjan aihe oli löytynyt.
”Girlbossit olivat osittain niitä samoja lifestyle-tyyppejä, joita olin tarkastellut kandityössäni. Sinä aikana, kun en ollut seurannut heitä, he olivat kehittyneet tosi paljon taitavammiksi. Ajattelin heti, että tätä aihetta haluan tutkia tarkemmin.”
Populaarikulttuurin tutkimus on tärkeää, sillä pinnalliseksi mielletyssä massakulttuurissa piilee voima synnyttää laajempia yhteiskunnallisia keskusteluita.
Videoista oli tullut ammattimaisempia, ja niistä välittyi vahva uusliberalistinen, amerikkalaistyylinen paatos.
Girlbosseissa Roivaista kiehtoo eniten ristiriita.
”Ensimmäinen havaintoni oli se, että nämä ovat pinnallisia ja ärsyttävä-äänisiä naisia, jotka esittelevät jotain huulikiiltojaan ja päivän rutiinejaan.”
Roivainen huomasi kuitenkin, että girlbossien ristiriitaisuus ja sen tutkiminen oli hänelle matka itseen ja maailmaan. Tutkittavien kautta hän on tiedostanut omat ennakkoluulonsa ja stereotyyppiset näkemyksensä. Roivainen kertoo, että hänestä on tullut avoimempi asioille, joista hän on eri mieltä.
Girlboss-termistä teki tunnetun yrittäjä Sophia Amoruso, jolta ilmestyi vuonna 2014 #Girlboss -niminen hittikirja. Yhdysvaltalaistutkija Sarah Banet-Weiserin mukaan girlbossius on populaarin feminismin ilmentymä. Populaari feminismi on uusliberaalia näkyvyystaloudessa kiertävää salonkikelpoista feminismiä, jossa keskitytään yksilöön rakenteiden sijaan.
Roivaisen tekeillä oleva väitöskirja lähestyy kerroksellista ja ristiriitaista ilmiötä useista eri näkökulmista.
”Tarkastelemani sisällöntuottajat ovat monessa suhteessa tosi etuoikeutettuja. Suurin osa heistä on valkoisia, kauniita naisia, jotka jo ulkonäkönsä vuoksi saavat paljon näkyvyyttä sosiaalisten medioiden alustoilla.”
Human interest – ja lifestyle-sisältöjen väheksyminen on Roivaisen mukaan ennakkoluuloista ja misogynististä.
Girlbossit rakentavat kuvaa voimaantuneista naisista, jotka ovat itse vastuussa menestyksestään. Kaikilla ei kuitenkaan ole pääsyä brändien kyllästämään maailmaan. Kalliisiin kuvauslaitteisiin sijoittaminen ja ylipäänsä ajan ottaminen sosiaalisen median sisällöntuottamiseen vaatii jo lähtökohtaisesti taloudellisia resursseja.
”Tarkastelemani sisällöntuottajat ovat monessa suhteessa tosi etuoikeutettuja. Suurin osa heistä on valkoisia, kauniita naisia, jotka jo ulkonäkönsä vuoksi saavat paljon näkyvyyttä sosiaalisten medioiden alustoilla. Sitä kautta he saavat valtaa ja yhteistyökumppaneita.”
Girlboss-sisältöihin kohdistuva väheksyvä suhtautuminen paljastaa kuitenkin syviä, historiallisia rakenteita suhtautumisessa naisten tekemään työhön.
Roivainen on taustaltaan toimittaja, ja saman vähättelevän asenteen hän huomasi työskennellessään kymmenen vuoden ajan journalistina, etenkin tuottaessaan feature- ja lifestyle-sisältöjä. Journalismissa ”koviin aiheisiin” lasketaan esimerkiksi politiikka. Lifestyle-sisällöt sen sijaan luokitellaan ”pehmeiksi aiheiksi”.
”Human interest – ja lifestyle-sisältöjen väheksyminen on ennakkoluuloista ja misogynististä. Naisten kiinnostuksen kohteiksi mielletyt asiat nähdään automaattisesti pinnallisena hömppänä, jonain ei-niin-tärkeänä.”
Somesisällöissä sama arvottaminen näkyy selkeästi. Esimerkiksi pelisisältöjä pidetään arvokkaampana kuin niitä sisältöjä, joissa esimerkiksi meikkaamisen ohessa puhutaan tärkeistä aiheista.
Naiset ovat kautta aikojen kokoontuneet yhteen ja keskustelleet lifestyle-tyyppisistä aiheista.
”Ilmiö itsessään ei ole uusi. Jo 1800-luvulla oli naisten kahvitapaamisia, marttakerhoissa naiset jakoivat kokemuksiaan ja naistenlehdet ovat jo pitkään tuottaneet samankaltaista sisältöä kuin girlbossit.”
Roivainen tutkii englanninkielisiä itsensä girlbosseiksi määrittäviä sisällöntuottajia, jotka haluavat elättää itsensä sosiaalisen median työllä. Suomalaisista sisällöntuottajista girlboss-tyylistä sisältöä tekevät Alexa Dagmar ja Linda Juhola, jotka ovat sittemmin perustaneet kansainvälisestikin menestyneen vaatemerkin Almada Labelin.
”Molemmat heistä ovat aloittaneet tosi nuorena pitämällä muotiblogia. He ovat siten ehtineet kerätä uskollisen seuraajakunnan. Nykyään jos joku nuori nainen haluaa menestyä sosiaalisessa mediassa, se on paljon vaikeampaa, koska kilpailua on niin paljon. Joskus näkyvyyttä saatetaan hakea esimerkiksi osallistumalla tosi-tv-ohjelmiin.”
Kaikki tarinat, joihin Roivainen on tutkimusmatkallaan törmännyt, eivät ole menestystarinoita. Hän kertoo, että moni tekee vuosia töitä sosiaalisen median kanavansa eteen käytännössä ilmaiseksi.
”On paljon nuoria naisia, jotka haluavat seuraavaksi Alexa Dagmariksi tai Linda Juholaksi, mutta eivät koskaan saavuta haaveitaan.”
Roivainen pitää positiivisena sitä, että Barbie-elokuva sai ilmiönä aikaan sen, että feminismistä keskustellaan enemmän kuin vuosiin.
Sosiaalisen median trendit vaihtuvat tiheään. Esimerkiksi girlboss-termi on jo vanhentunut ja siihen on myös kohdistunut paljon kritiikkiä. Nykyään sisällöntuottajat liittävät postauksiinsa usein aihetunnisteen #itgirl tai #thatgirl.
Greta Gerwigin ohjaama Barbie-elokuva on Roivaisen mukaan osuva esimerkki samasta ristiriidasta, joka on girlbossiudenkin ytimessä.
Roivainen pitää positiivisena sitä, että Barbie-elokuva sai ilmiönä aikaan sen, että feminismistä keskustellaan enemmän kuin vuosiin.
”Barbie-elokuva nosti tutkijamaisen feministisen keskustelun valtavirtaan. Se on mielestäni populaarikulttuurin suurin voima ja juuri se syy, miksi olen kiinnostunut pinnallisiksi ja massakulttuuriksi mielletyistä ilmiöistä. Ne kertovat aina siitä, mikä on yhteiskunnan tila, ja voivat toimia portteina syvemmälle yhteiskunnalliselle keskustelulle.”
Roivainen toivoo, että hänen tutkimuksensa saisi ihmiset pohtimaan suhtautumista sukupuolittuneisiin rooleihin syvemmin ja voisi osaltaan avata keskustelua, joka pyrkii purkamaan niiden taustalla vaikuttavia rakenteita.
”Näen lifestyle-sisällöntuottajat osana populaarikulttuuria, joka on aina jollain tavalla yhteiskunnan peili. Haluan tehdä naisten näkymättömän työn näkyväksi ja saada sille arvostusta. Siitä huolimatta, että tutkimuskohteeni ovat etuoikeutettuja monessakin mielessä, suhtaudun heihin empaattisella otteella.”
Kuka Ida Roivainen?
Tutkija, toimittaja
Asuu Tampereella
Taustaltaan journalisti. Työskenteli 10 vuoden ajan ajankohtais- ja featurejournalismin parissa printissä, verkossa ja radiossa.
Tekee YouTuben lifestyle-kanavia ja yrittäjäkeskeistä naiseutta käsittelevää väitöskirjaa ja työskentelee projektitutkijana ja tuntiopettajana Tampereen yliopistossa.
Työskennellyt mediatutkijana Suomen Akatemian rahoittamissa DIFA (Digital Face) ja NSR-hankkeissa (2019-2021)
Saanut Suomen Kulttuurirahastolta kaksi vuosiapurahaa YouTuben lifestyle-kanavia ja yrittäjäkeskeistä naiseutta käsittelevään väitöskirjatyöhön. Apurahat myönnettiin Marja-Liisa Heinin nimikkorahastosta, joka tukee suomenkielisiä sanomalehtitoimittajia.
Päivi Loponen-Kyrönseppä aloitti Kulttuurirahastossa uudessa kilpailupäällikön tehtävässä elokuussa tehtävänään johtaa Kansainvälistä Mirjam Helin -laulukilpailua. Klassisen laulun kärkikilpailuihin kuuluva tapahtuma järjestetään seuraavan kerran kesäkuussa 2024.
Harrastuksista kysyttäessä Loponen-Kyrönseppä vastaa, että hänen koko elämänsä on taidetta ja kulttuuria. Pienen poikkeuksen muodostavat talviuinti ja sienet. ”Olen intohimoinen sienestäjä, jolla on hillitön saalistusvietti. Kerään sieniä yli oman tarpeen.”
Loponen-Kyrönseppä kertoo arvostavansa paljon sitä, että Kulttuurirahasto on päättänyt panostaa Mirjam Helin -kilpailuun entistä voimakkaammin. Tiedettä ja taidetta tukeva säätiö on hänelle muutenkin mieluinen työpaikka.
”Etenkin nyt, kun maailman tilanne, kotimaan talous ja kulttuurielämän epävarmuus ovat vahvasti läsnä, on hienoa olla vaikuttamassa hyvän puolesta.”
Loponen-Kyrönseppä oli pienestä asti musiikin kanssa tekemisissä, ja aloitti muun muassa viulunsoiton seitsemänvuotiaana.
Jossain vaiheessa hän alkoi haaveilla musiikkialasta ammattina, ja pääsikin opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan. Opiskellessaan musiikkikasvatusta ja klassista laulua hän alkoi myös opettaa ja tehdä toimittajan töitä. Vuonna 1996 hän perusti opiskelutovereidensa kanssa Ooppera Skaalan.
”Tajusimme silloin, että voimme tehdä oopperaa aivan itsekin. Tilasimme ensimmäisen oopperan säveltäjä Juha T. Koskiselta ja toteutimme sen omatoimisesti. Olin seitsemän vuotta Skaalan puheenjohtaja, mikä oli syväsukellus taideorganisaation rakentamiseen, rahoitukseen ja kehittämiseen.”
Laulamisen ohella Loponen teki muitakin musiikkialan töitä, ja ne alkoivat yhä enemmän vetää puoleensa.
“Aika harva elättää itsensä Suomessa laulamalla, ja sen vuoksi monet yhdistävät esiintymisen laulunopettajan tehtäviin. Minua se ei kiinnostanut, vaan aloin tehdä musiikkitoimittajan töitä, ensin maakuntalehdissä, Hesarissa, ja vuodesta 2003 alkaen Yleisradion uutistoimituksessa.”
Toimittajantöitä seurasivat pestit Vantaan viihdeorkesterin ja Savoy-teatterin johdossa. Laulajan esiintymisviettiä hän on sittemmin hyödyntänyt muun muassa juontotehtävissä.
Aiemmista töistä on paljon hyötyä uudessa roolissa laulukilpailun vetäjänä.
”Laulajana tunnistan laulumaailman erityispiirteet. Kilpailussa ollaan tekemisissä paitsi taidon, myös makuasioiden ja joskus puhkeamistaan odottavan potentiaalin kanssa. On tärkeää olla sensitiivinen”, hän kuvaa. Enemmän laulukilpailun johdossa silti tarvitaan organisointitaitoja, joita on kertynyt musiikkilaitoksia pyörittäessä.
Toimittajataustan ansiosta taas Loponen-Kyrönsepän on helppo lähestyä ihmisiä eikä hän häkelly maailmantähtiä kohdatessaan.
Kansainvälinen Mirjam Helin -laulukilpailu kuuluu suomalaisten laulukilpailujen kärkikastiin, ja sillä on suuri arvostus myös kansainvälisesti. Ammattilaisten keskuudessa kilpailu rankataan korkealle, mutta tekemistä riittää edelleen esimerkiksi yleisen tunnettuuden kanssa. Miten saada kilpailutunnelmaan mukaan myös ne, jotka eivät ole vihkiytyneet klassisen musiikin salaisuuksiin?
Voiko taiteessa ylipäänsä kilpailla? Loponen-Kyrönsepän mielestä ristiriitaa ei ole. Kysymys on taidosta ja osaamisesta, mutta viime kädessä oleellista on, että taiteilija voittaa yleisön sydämet puolelleen.
”Laulajanuralla tarvitaan paitsi ääntä ja musikaalisuutta, myös sinnikkyyttä, pitkäjänteisyyttä ja onnea. Kilpailut ovat laulajille hieno paikka päästä esille ja yleisölle upea mahdollisuus tutustua uusiin kykyihin.”
Loposen mukaan parhaat laulajat eivät pelkästään osaa laulaa, vaan he ovat myös fiksuja, syvällisiä, kiinnostuneita muusta maailmasta ja kehittävät itseään jatkuvasti.
Useat laulukilpailut ovat luopuneet erillisistä naisten ja miesten sarjoista, ja näin tekee myös Mirjam Helin -kilpailu ensi kesänä. Sukupuolten ja ihmisäänten moninaisuus on arvostetumpaa kuin ennen.
”Toki näyttämötaiteessa ja eritoten oopperassa on aina ollut sukupuolten moninaisuutta. Ajatellaan vaikkapa niin sanottuja housurooleja, joissa mezzosopraano tai altto laulaa miesrooleja, tai vanhempia teoksia, joissa mies- ja poikaäänet ovat laulaneet kaikki roolit – puhumattakaan kontratenoreiden tai entisajan kastraattien roolituksista.”
Suomen Kulttuurirahasto on järjestänyt Mirjam Helin -laulukilpailua vuodesta 1984 alkaen viiden vuoden välein. Laulukilpailun taustalla on suurlahjoitus, jonka laulaja, professori Mirjam Helin (1911–2006) teki Suomen Kulttuurirahastolle vuonna 1981.
Ensi kesästä alkaen kisasykli tiivistyy, ja Helin-kilpailu pidetään joka kolmas vuosi.
Vakiintuneisiin tapoihin on kuulunut kotimajoituksen järjestäminen kilpailijoille. Parhaillaan mietitään, voisiko perinnettä vaalia jatkossa.
”Kotimajoittajat pääsevät ainutlaatuisella tavalla mukaan kilpailutunnelmaan, ja monille kilpailijoille kotimajoitus tuo aivan omanlaisensa lisän kokemukseen. Kilpailun ympärille syntyy todellinen yhteisö. Rohkaisen ryhtymään kotimajoittajaksi ja nauttimaan kilpailutunnelmasta!”
Mikä Kansainvälinen Mirjam Helin -laulukilpailu?
Suomen Kulttuurirahasto on järjestänyt kilpailua vuodesta 1984 asti. Jatkossa kilpailu järjestetään kolmen vuoden välein.
Yhdeksäs Mirjam Helin -kilpailu järjestetään Helsingissä 3.–12.6.2024.
Jaettavien palkintojen yhteissumma on 190 000 euroa.
Kulttuurin tukijoukot -juttusarjassa esitellään ihmisiä, jotka antavat panoksensa tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi toimimalla Suomen Kulttuurirahaston luottamushenkilöinä tai työntekijöinä.
Syövän lääkehoitoa ovat kymmenen viime vuoden aikana mullistaneet niin sanotut immuno-onkologiset hoidot. Nämä lääkeaineet tehostavat valkosolujen toimintaa.
”Lääkkeet ottavat valkosoluilta jarrut pois, jolloin ne hyökkäävät ärhäkämmin syöpäkudosta vastaan”, kertoo syöpätautien erikoislääkäri ja lääketieteellisen solubiologian dosentti Katri Selander.
Mekanismi on seuraava.
Syöpäsolu on solu, joka on lakannut tottelemasta elimistön käskyjä ja kasvaa omalakisesti. Se alkaa tuottaa pinnalleen sellaisia proteiineja, jotka ovat elimistölle vieraita. Elimistöä puolustavien valkosolujen pitäisi siksi tunnistaa syöpäsolut ja tuhota ne.
”Syöpäsoluilla kuitenkin on oma immuunipuolustuksensa. Ne osaavat laittaa pinnalleen proteiineja, jotka torjuvat valkosoluja. Immuno-onkologiset lääkkeet sitoutuvat näihin proteiineihin, ja tämän seurauksena valkosolut voivat hyökätä syöpäsolujen kimppuun.”
Pisimpään kliinisessä käytössä olleisiin immuno-onkologisiin lääkkeisiin lukeutuvat ipilimumabi, nivolumabi, pembrolitsumabi, atetsolitsumabi ja avelumabi. Kaikkia potilaita lääkkeet eivät auta, mutta joillekin niistä on huomattava apu.
Ensiksi näitä lääkkeitä kokeiltiin potilaisiin, joilla syöpä oli edennyt pitkälle ja muuta toivoa ei ollut. Joillain potilailla lääkkeet tuhosivat syöpäkasvaimen kokonaan.
Nykyisin immuno-onkologisia lääkkeitä tarjotaan syöpäpotilaille yhä enemmän myös hoidon alkuvaiheessa, kun syöpä ei ole vielä levinnyt. Niitä tarjotaan nyt joihinkin keuhko-, suolisto- ja rintasyöpiin, melanoomaan sekä pään ja kaulan alueen syöpiin.
Hoitojen varjopuoli
Lääkkeissä on kuitenkin yksi suuri riski.
”Kun valkosolut hyökkäävät hanakammin syöpäkudosta vastaan, ne voivat hyökätä hanakammin myös elimistön omia, terveitä kudoksia vastaan.”
Yleisimmät sivuoireet näistä autoimmunologisista hyökkäyksistä ovat ihottuma, ripuli, kilpirauhasen toimintahäiriö ja keuhkotulehdus. Monesti oireet ovat lieviä, mutta voivat pahimmillaan johtaa kuolemaan. Harvinaisia ja hengenvaarallisia komplikaatioita ovat muiden muassa maksansisäinen sappitietuho ja aivolisäkkeen tuho.
Potilasaineistoista on havaittu potilaalla tai tämän sukulaisella esiintyvän autoimmuunisairauden – kuten nivelreuman tai tyypin 1 diabeteksen – lisäävän todennäköisyyttä sille, että immuno-onkologiset lääkkeet saavat valkosolut hyökkäämään omaa elimistöä vastaan.
”Potilaat eivät välttämättä muista tai tiedä, onko heidän suvussaan autoimmuunisairauksia, joten asia olisi järkevintä selvittää geenitestin avulla.”
Valkosolujen toimintaa ei siis kannata vahvistaa potilailla, joilla valkosolujen toiminta voi aiheuttaa ongelmia ilman vahvistustakin. Näille potilaille ei tarjota immuno-onkologisia hoitoja.
”Potilaat eivät kuitenkaan voi tietää, jos heillä on piilevänä autoimmuunisairaus. He myöskään eivät välttämättä muista tai tiedä, onko heidän sukulaisillaan ollut autoimmuunisairauksia. Järkevintä olisi selvittää asia geenitestillä”, Selander sanoo.
”Alttiutta immuno-onkologisten lääkkeiden sivuvaikutuksille voi myös lisätä jokin sellainen asia, joka ei ilmene autoimmuunisairauksina mutta on kuitenkin geneettinen.”
Geenitestit hoitoratkaisujen tukena
Selander ryhmineen kehittää geenitestiä, joka paljastaisi alttiuden sivuvaikutuksille. Tällöin syöpähoitoja määräävä lääkäri voisi pelkän näytteen perusteella arvioida, onko syöpäpotilaalle turvallista antaa immuno-onkologisia lääkkeitä.
Katri Selander (vas.), Sini Nurmenniemi ja Essi Parviainen kehittävät geenitestiä, joka paljastaisi alttiuden sivuvaikutuksille.
Vastaavaa kehittää moni muukin tutkimusryhmä lääkeyrityksissä ja yliopistoissa ympäri maailman. Altistavia geenivariantteja on luultavasti useita.
Selander ryhmineen on löytänyt yhden geenivariantin. Geeni liittyy immuunijärjestelmän toimintaan. Tämän tarkemmin Selander ei voi geeniä paljastaa, sillä tutkimus on kesken.
Oulun yliopistollisessa sairaalassa, verraten pienessä potilasjoukossa havaittu geenilöydös pitää ensin varmistaa isommissa potilasjoukoissa kansainvälisten yhteistyökumppanien avulla. Sitten pitää vielä saada tutkimusartikkeli julkaistua.
Selanderin johtamaa tutkimusta tehdään Suomessa monessa paikassa. Potilasnäytteitä kerätään Selanderin työpaikassa Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Tampereen ja Kuopion yliopistosairaaloiden syöpäklinikoiden kanssa on kliinistä yhteistyötä ja tietojen vaihtoa. Laboratoriotutkimukset tehdään Oulun yliopiston biolääketieteen laitoksella, ja hiirikokeita suoritetaan Turun yliopistossa, jossa Selanderilla on dosentuuri.
Selanderin tutkimusryhmä on siirtänyt hiireen ihmiseltä löydetyn immuno-onkologisten lääkkeiden sivuvaikutuksille mahdollisesti altistavan geenin. Tarkoitus on selvittää, riittääkö pelkkä altistava geeni ja immuno-onkologinen lääkehoito yksistään saamaan hiiren immuunipuolustuksen hyökkäämään sen omia soluja vastaan vai tarvitaanko siihen joitain muita tekijöitä, kuten tietynlaista ruokavaliota. Näistäkään tuloksista Selander ei voi vielä kertoa.
Kohti yksilöllistä syövänhoitoa
Selander väitteli tohtoriksi Oulun yliopistosta vuonna 1996 osteoporoosilääkkeiden vaikutusmekanismista ja suunnitteli tekevänsä orientoivan vaiheen lääkärintyön Pellon terveyskeskuksessa, mutta väitöstutkimukseen liittyvä työmatka luututkijoiden konferenssiin Sveitsiin muutti suunnitelmat.
”Konferenssin vapaa-ajan ohjelmassa oli laskettelua. Ounasvaaran rinteillä kasvaneena innostuin opettamaan teksasilaisia tutkijoita lajin saloihin, ja he vuorostaan kutsuivat minut tekemään post doc -tutkimusta kotiyliopistoonsa”, Selander kertoo.
”Jos olisin tiennyt, keitä he olivat, en olisi uskaltanut mennä neuvomaan. He olivat omalla alallaan suuria guruja. Päätin, että en mene terveyskeskukseen Pelloon vaan tutkijaksi Teksasiin.”
Selander tutki Teksasin yliopiston San Antonion kampuksella vuodet 1996–2000 mekanismeja, joilla rintasyöpä muodostaa luustoon etäpesäkkeitä, ja tapasi samalla tulevan aviomiehensä. Vuodet 2000–2017 pariskunta työskenteli Alabaman yliopiston syöpätutkimuskeskuksessa, jonne Selander perusti oman tutkimusryhmän.
”Jonain päivänä tutkijat Suomessa ja muualla ovat toivottavasti saaneet kartoitettua kaikki immuno-onkologisia hoitoja estävät geenivariantit.”
Selander synnytti kolme lasta, ja vuonna 2017 – esikoisen ollessa 17-vuotias – hän totesi, että nyt on viimeinen järkevä hetki muuttaa Suomeen niin, että kaikki lapset pääsevät helposti suomalaisen koulujärjestelmän piiriin.
Selander aloitti työnsä syöpätauteihin erikoistuvana lääkärinä Oulun yliopistollisessa sairaalassa syyskuussa 2017, ja jo parin kuukauden kuluttua hänellä oli tämä tutkimusaihe mielessä.
”Jotkut potilaat saavat immuno-onkologisista hoidoista vakavia oireita, mutta toiset eivät lainkaan. Ajattelin, että syyn on pakko olla geneettinen ja että asiaa on tutkittava tarkemmin”, Selander kertoo.
Lopputulos on selkeänä mielessä: jonain päivänä tutkijat Suomessa ja muualla ovat toivottavasti saaneet kartoitettua kaikki immuno-onkologisia hoitoja estävät geenivariantit.
”Tällöin potilaat voisivat saman tien tehdä geenitestin ja hoitoja annettaisiin vain niille, joilla ei ole geneettistä alttiutta vakavalle haitalle. Jos heille silloin tulee lääkkeistä lieviä sivuvaikutuksia, hoitoja voitaisiin kuitenkin jatkaa. Immuno-onkologiset hoidot ovat niin hyviä, että niitä ei kannata pienin perustein lopettaa”, Selander sanoo.
Lapin rahasto myönsi Katri Selanderille 40 000 euron apurahan vuonna 2023 immuno-onkologisten syöpähoitojen haittoja ennustavan geenitestin kehittämistä käsittelevään tutkimukseen. Apuraha myönnettiin kahdesta nimikkorahastosta: Mikko ja Sirkka Jokelan rahasto sekä Kerttu Uutelan rahasto.
Dosentti Jan Weckströmin järven pohjasta kairaama näyte antaa tietoa vesistön muutoksista ja niiden auheuttajista. Kuva: Seppo Hellsten
Metsä-, paperi- ja kaivosteollisuudesta, maataloudesta, yhdyskunnista ja muusta ihmistoiminnasta aiheutuvat päästöt vaikuttavat lähes aina haitallisesti vesiekosysteemeihin. Päästöt ja muu veteen kulkeutuva materiaali, kuten siitepöly, eliöt ja maa-aines, kulkeutuvat lopulta järvien, jokien ja merien pohjaan, jonne ne kerrostuvat sedimenteiksi.
Ympäristön muutoksia ja niiden aiheuttajia voidaan analysoida sedimenttisarjojen fysikaalis-kemiallis-biologisten jäänteiden avulla. Vanhimmat suomalaiset järvet ovat muodostuneet jääkauden jälkeen noin 11 000 vuotta sitten, mutta paleolimnologiseksi lähestymistavaksi kutsuttua menetelmää voidaan hyödyntää ajallisesti taaksepäin lähes rajattomasti sedimenttisarjojen iästä riippuen.
“Sedimenttisarja on kuin aikajärjestyksessä oleva historiankirja ajasta, josta ei ole mitattua tietoa. Paleolimnologisen lähestymistavan avulla päästään kiinni siihen, millainen järvi on luontaisesti ollut, mihin suuntaan se on kehittymässä ja kuinka nopeasti ja voimakkaasti mahdollinen muutos on tapahtunut. Tieto on oleellista, kun pohditaan esimerkiksi järvien ennallistamista”, sanoo paleoekologian dosentti Jan Weckström Helsingin yliopistosta.
Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt miljoona euroa Weckströmin vetämään VesiMon-tutkimushankkeeseen, jonka tarkoituksena on ylläpitää ja parantaa Suomen vesiekosysteemien hyvinvointia vesistöjen seuranta- ja velvoitetarkkailumenetelmiä kehittämällä. Hanke käynnistettiin viime vuonna ja sen tavoitteena on tunnistaa eri järvityypeille ja kuormittajille sopivimmat ja mahdollisimman muutosherkät menetelmät, jotka reagoivat nopeasti ja tehokkaasti ympäristömuutoksiin.
“Seuranta- ja velvoitetarkkailumenetelmien testaaminen ja kehittäminen on jatkuva prosessi uuden tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä. Hankkeessa on muun muassa tarkoituksena selvittää, tehdäänkö oikeita asioita oikeaan aikaan, oikeilla välineillä ja riittävän laajasti. Optimaalisilla menetelmillä säästetään luontoa ja vältetään turhaa työtä”, Weckström toteaa.
Helsingin yliopistosta mukana on Weckströmin lisäksi Mika Vinni, väitöskirjatutkijat Sanna Atti ja Alexander Piro sekä Lammin biologisella asemalla työskentelevä professori Kimmo Kahilainen. Hankkeen toisena vastuullisena johtajana toimii KVVY-tutkimus Oy:n biologisten tutkimusten yksikön päällikkö, filosofian tohtori Tommi Malinen. Yhteistyökumppanina toimii myös Suomen ympäristökeskus, jota edustavat filosofian tohtorit Seppo Hellsten, Heikki Mykrä, Kimmo Tolonen ja Laura Härkönen.
Paleolimnologisen lähestymistavan lisäksi hankkeessa hyödynnetään myös muun muassa ravintoverkkotutkimusta, kala- ja kasviplanktontutkimusta sekä elohopeamittauksia. Tutkimuskohteina on yhdeksän järveä, joihin ihmistoiminta vaikuttaa eri tavoilla. Menetelmiä testataan ja kehitetään myös neljällä muulla järvellä jo olemassa olevia pitkiä aikasarja-aineistoja hyödyntäen.
“Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö ovat väylä vaikuttavuuteen ja konkreettisiin tekoihin. Ja jos lopputulos on, ettei mitään tarvitse muuttaa, sekin on tulos.”
“Mittaustietoja on saatavilla 1960–70-luvuilta alkaen, mutta ihminen on muokannut ympäristöä jo paljon ennen sitä. Sedimenttisarja voidaan ajoittaa radiometrisillä menetelmillä viimeisen sadan vuoden ajalta jopa muutaman vuoden tarkkuudella. Näin voidaan osoittaa, mikä ympäristössä tapahtunut muutos on aiheuttanut havaitun muutoksen vesistöjen sedimenttisarjojen koostumuksessa”, sanoo Weckström.
Hanketta seuraa ohjausryhmä, jossa ovat edustettuina Suomen Kulttuurirahaston lisäksi ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus, Kainuun ELY-keskus, Kaivosteollisuus ry, Metsäteollisuus ry, Helsingin yliopisto sekä Suomen luonnonsuojeluliitto. Ohjausryhmän puheenjohtajana toimii työelämäprofessori, ympäristöministeriön entinen kansliapäällikkö Hannele Pokka.
Seurantamenetelmien testaamisen ja ekologisten tilaluokitusten laatimisen jälkeen tarkoituksena on laatia yhteenveto, jonka toivotaan johtavan konkreettisiin toimiin uusia säännöksiä laadittaessa. SYKE osallistuu hankkeen seuraavaan vaiheeseen, jota rahoittaa ympäristöministeriö. Siinä saatuja tuloksia sovelletaan vesistöseurannan kehittämiseen.
“Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö ovat väylä vaikuttavuuteen ja konkreettisiin tekoihin. Ja jos lopputulos on, ettei mitään tarvitse muuttaa, sekin on tulos”, Weckström toteaa.
Päijät-Hämeen rahaston hoitokuntaan kuuluu perinteisesti ainakin yksi liike-elämän edustaja. Tulen yrittäjäperheestä, mutta en ole koskaan toiminut täysipäiväisenä yrittäjänä vaan pääosin kansainvälisessä teollisuudessa. Kun minut kutsuttiin hoitokuntaan vuonna 2014, työskentelin Lahden Seudun Kehitys LADEC Oy:n toimitusjohtajana. Siirryin sieltä viime kesänä lahtelaisen perheomisteisen teknologiavientiyritys FinnSonic Oy:n johtoon.
Muut hoitokunnan jäsenet ovat omien alojensa syväosaajia, minä olen toiminut oikeastaan yleismies Jantusena: laajakatseisena Päijät-Hämeen elinkeinoelämän edustajana ja joidenkin tieteenalojen tuntijana. Toiminta isänmaallisen instituution osana omalla synnyinseudulla on ollut hieno kokemus.
Mihin tarkoituksiin apurahat päätyvät?
Tuemme moniarvoisesti sekä taidetta että tiedettä, sekä huippuja että harrastajia. Lahden Yliopistokampuksen opiskelijat hakevat usein apurahoitusta bio- ja ympäristötieteiden sekä teknisten tieteiden opintoihin ja tutkimukseen. Näiden hakemusten määrä kasvaa vuosi vuodelta. Helsingin yliopistolla ja erityisesti LUT-yliopistolla on Lahdessa tiiviit yhteydet maakunnan elinkeinoelämään.
Kuvataiteen ja musiikin ammattilaiset tarvitsevat monesti työskentelyapurahoja. Taiteen hakemuksissa minut on yllättänyt se, miten paljon ja miten monien eri taiteenalojen edustajia Päijät-Hämeessä asuu ja työskentelee. Apurahan hakijoiden joukko on moninainen, ja rahoitusta haetaan yksin tai ryhmänä pieniin sekä suuriin hankkeisiin.
Esimerkiksi uuteen Malski-keskuksessa toimivaan Lahden visuaalisten taiteiden museo Malvaan. Harrastajien voimin toimiviin kesäteattereihin, joissa on iloista tekemisen meininkiä. Lahden lukuisiin erikoismuseoihin kuten Moottoripyörämuseoon ja vaikkapa Vanhaan Vääksyyn sekä Päijännetaloon. Päijät-Hämeessä järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia pitkin kesää, joten jokaiselle varmasti löytyy jotakin mieleistä.
Kulttuurin tukijoukot -juttusarjassa esitellään ihmisiä, jotka antavat panoksensa tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi toimimalla Suomen Kulttuurirahaston luottamushenkilöinä tai työntekijöinä.
Miten voitaisiin ymmärtää paremmin nuorten syrjäytymisen kaltaisia monimutkaisia ilmiöitä? Kuinka ihmisten terveyttä ja hyvinvointia voisi parantaa ja ongelmia ehkäistä ennalta? Yksi vastaus on kattava tietopohja.
Professori Antti Arjava. Kuva: Heikki Tuuli
”Terveydelliset ja sosiaaliset ongelmat linkittyvät usein toisiinsa, ja ratkaisun avaimet ovat kokonaisuuden ymmärtämisessä. Se mahdollistaa ennakoinnin, mikä on aina halvempaa kuin reagointi”, sanoo Suomen Kulttuurirahaston vastikään eläkkeelle jäänyt yliasiamies Antti Arjava, joka on ollut hankkeessa mukana alusta asti.
Monimutkaisten ilmiöiden hahmottaminen ja vaikeiden ongelmien ratkominen ei onnistu ilman vahvaa tietopohjaa. Tarvitaan paljon dataa.
Kulttuurirahaston käynnistämän tietovarantohankkeen pohjatöitä on tehty jo vuodesta 2016 asti. Mukana on ollut laaja asiantuntijajoukko, muun muassa kasvatus-, yhteiskunta- ja lääketieteen sekä psykologian tutkijoita.
Sosiaali- ja terveysministeriön johtava asiantuntija Liisa-Maria Voipio-Pulkki. Kuva: Mara Leppä
Nyt on siirrytty konkreettisempaan valmisteluun, ja avoin vuoropuhelu asiantuntijoiden ja kansalaisten kanssa jatkuu. Vuosille 2023–2025 sijoittuvasta valmisteluvaiheesta vastaa yhdessä hankkeen päärahoittajan Suomen Kulttuurirahaston kanssa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Hankejohtajaksi on vastikään valittu VTT Ville Pernaa, joka aloittaa tehtävässä 1.8.2023.
Tavoitteena on perustaa monitieteinen, elämänkaaren mittainen syntymäkohortti-tietovaranto, jonka puitteissa tuodaan yhteen tiettyinä vuosina syntyneiden lasten rekisteritietoja eri elämänalueilta.
Uraauurtavassa hankkeessa pyritään luomaan laaja aineisto, joka mahdollistaa uudenlaisia, kunnianhimoisia ja tieteenalojen rajat ylittäviä tutkimusasetelmia. Tutkimustieto taas helpottaa kokonaisvaltaisempaa ja pitkäjänteisempää yhteiskunnallista päätöksentekoa.
”Tutkitun tiedon pohjalta voidaan purkaa esteitä yhtäläisten mahdollisuuksien tieltä. Syrjäytymistä ei saa tapahtua niin, ettei kukaan huomaa tai puutu asiaan”, sanoo sosiaali- ja terveysministeriön johtava asiantuntija Liisa-Maria Voipio-Pulkki, joka on seurannut hankkeen valmistelua.
Uutta laajuus ja monitieteisyys
Suomi on tunnettu kattavista rekisteriaineistoistaan, ja kohorttitutkimuksella on täällä pitkät perinteet ja korkea kansainvälinen taso. Miksi sitten tarvitaan uusi syntymäkohortti?
”Suomessa on aiemminkin ollut syntymäkohortteja, mutta ne ovat olleet pienempiä ja aiheiltaan rajatumpia. Niiden perustamisesta alkaa myös olla aikaa: on syntynyt uusia sukupolvia ja tiedonkeruu- ja tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet”, sanoo Antti Arjava.
THL:n Tiedonvälittäjät-osaston johtaja Sirpa Soini. Kuva: Aleksi Malinen / THL
”Ydinajatus on, että saamme tietoa, jota tulkitsemalla löydämme keinoja helpottaa lasten ja nuorten elämää tulevaisuudessa”, sanoo Sirpa Soini, THL:n Tiedonvälittäjät-osaston johtaja. ”Jotta voitaisiin ymmärtää esimerkiksi sosiaalipolitiikan vaikutuksia elämäntapahtumiin, on kerättävä pitkittäistä tietoa ihmisen koko elämänkaaren varrelta ja joukon on oltava iso.”
Humanistis-yhteiskuntatieteellistä ja terveystieteellistä tutkimusta on totuttu pitämään erillisinä kenttinä, joilla on omat tutkimusaineistonsa ja -asetelmansa. Uuden syntymäkohortin ydintä taas on monitieteinen ote.
Tieto halutaan pois siiloista, jotta monimutkaisten ongelmien ratkaisemiselle olisi paremmat edellytykset. Uudet yhteydet ja linkitykset eri tietoaineistojen välillä helpottaisivat monitieteistä tutkimusta.
”Hyvin suunnitellun ja ajassa päivittyvän aineiston avulla voisimme paremmin hahmottaa ihmisten hyvinvointiin vaikuttavia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niiden syy-seuraussuhteita. Siihen eivät riitä yhden tieteenalan keinot”, sanoo Voipio-Pulkki.
Tavoitteena on myös rikastaa rekisteritietoa eri tavoin. ”Laajat rekisteritiedot muodostavat tietovarannon perustan. Lisätietoa voidaan kerätä kohorttiin kuuluvilta esimerkiksi kyselyillä tai biologisista näytteistä”, kertoo Sirpa Soini.
Hän toivoo, että ihmiset innostuisivat ja osallistuisivat tiedon rikastamiseen, jotta tietovarannosta saataisiin mahdollisimman paljon irti tulevaisuudessa. Maallikotkin voivat näin antaa oman panoksensa monitieteisen tutkimuksen edistämiseksi.
Tietoturva ja tietosuoja herättävät nykyisin paljon kysymyksiä. Näistä huolehditaan tietovarantohankkeessa tarkasti.
Kansalaiset voivat olla huoleti, painottaa Soini. ”Esimerkiksi meillä THL:ssä on lähes 70 vuoden kokemus erilaisista rekistereistä ja valtava määrä tietoa jo nyt. Lainsäädäntö ja tiukat prosessit säätelevät, miten sitä käytetään. Kerätty tieto on pseudonymisoitua, joten yksittäisiä henkilöitä ei voi tunnistaa. Myös tietoturvasta huolehtiminen on tiukentunut viime vuosina, ja hyvä niin.”
Tietovaranto tienraivaajana
Helsingin yliopiston tieteen- ja teknologian tutkimuksen professori Petri Ylikoski. Kuva: Heikki Tuuli
Petri Ylikoski on tieteen- ja teknologian tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa sekä Kulttuurirahaston hallituksen jäsen. Hänen mukaansa ihmistieteellisen tiedon yhdistäminen lääketieteelliseen tietoon luo mahdollisuuksia uusiin avauksiin.
Millaisia ilmiöitä tietovarannon pohjalta sitten voisi tutkia?
Rekistereistä saadaan jo nyt hyvin tietoa lapsuuden kehitysvaiheista. Uuden tietovarannon myötä sitä olisi mahdollista kytkeä tietoon esimerkiksi koulu- ja työmenestyksestä.
”Miten hankaluudet elämän ensiaskeleilla näkyvät myöhemmissä vaiheissa? Tai minkälainen apu varhaisvaiheessa on osoittautunut toimivaksi?” Ylikoski pohtii.
Tietovaranto voisi myös toimia tausta-aineistona monelle tarkemmin rajatulle tutkimusasetelmalle.
”Tutkimusmenetelmät kehittyvät koko ajan, joten emme voi tarkasti ennustaa, millaista tietoa on mahdollista kaivaa esiin, kun tietovarantoa hyödynnetään vaikkapa 20 vuoden päästä”, Ylikoski sanoo.
Suomessa ollaan varsin edistyksellisiä tietoaineistojen käsittelyssä. Tietovarantohankkeen onnistuminen edellyttää sen selvittämistä, miten käytännössä on mahdollista yhdistää laajoja, yksilöä koskevaa tietoa sisältäviä aineistoja eri lähteistä. Liisa-Maria Voipio-Pulkin mukaan valmisteluvaiheessa on selvitettävä sekä lainsäädäntöä että tutkimuskentän rakenteita ja tietovarantojen hallinnoinnin vastuita ja käytäntöjä.
”Mihin tutkimuksen resursseja suunnataan? Tuetaanko Suomessa aidosti monitieteisyyttä? Pystyykö tutkijayhteisö toimimaan yhtenä kokonaisuutena?” hän kysyy.
Voipio-Pulkki pohtii, kenen palveluksessa julkisesti rahoitettu tiedeyhteisö lopulta on. ”Sosiaali- ja terveysministeriön keskeinen tehtävä on väestön terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen. Se ei onnistu ilman tietoa. Akateeminen tutkimus on itsessään kiehtovaa ja arvokasta, mutta toisaalta olemme riippuvaisia siitä, millaista tutkimusta tiedeyhteisö valmistelun ja poliittisen päätöksenteon pohjaksi tarjoaa.”
Hän painottaa, että uusi tietovaranto voi parhaimmillaan kannustaa koko suomalaista tiedeyhteisöä eteenpäin. “On suomalaisen tieteen etu, että haetaan uusia kysymyksenasetteluja ja uusia tapoja analysoida dataa.”
Myös Petri Ylikoski näkee hankkeen tienraivaajana uudistuneessa sääntely-ympäristössä. ”Juridinen ja eettinen sääntely on muuttunut tiukemmaksi viime vuosina ja keskustelua käydään siitä, miten säädöksiä pitäisi tulkita. Tällainen laaja hanke selkiyttää pelisääntöjä tekemällä näkyväksi sen, miten tietoa käytetään.”
Katse tulevaisuudessa
Suomen Kulttuurirahaston rooliin koko kansan säätiönä kuuluu tukea merkittäviä hankkeita, jotka hyödyttävät suomalaista yhteiskuntaa ja tulevia sukupolvia. Tieteellisen tiedon edistäminen kuuluu Kulttuurirahaston ydintehtäviin. Säätiö tukee kaikkia tieteenaloja.
”On meille luontevaa rahoittaa syntymäkohortin valmistelua, onhan siinä edustettuna laaja rintama tieteenaloja yhteiskunta- ja kasvatustieteistä terveystieteisiin. Näitä kaikkia tarvitaan, jotta saavutetaan tarpeeksi laaja ymmärrys terveyden ja hyvinvoinnin osatekijöistä”, yliasiamies Arjava sanoo.
Hänen mukaansa kyseessä on poikkeuksellisen merkittävä ja pitkälle tulevaisuuteen katsova hanke. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana Kulttuurirahasto on sitoutunut tukemaan hanketta useilla kymmenillä miljoonilla euroilla.
”Näin ison hankkeen hyötyjä ja tuloksia ei ehdi kertyä yhdessä tai kahdessa vaalikaudessa. Siksi on luontevaa, että käynnistäjänä toimii säätiö.”
Myös Voipio-Pulkki painottaa pitkän aikavälin hyötyjä. ”Tämä on hyvin tulevaisuusorientoitunutta työtä. Hanke on investointi tiedonkeruuseen ja tiedon monitieteiseen analyysiin. Emme välttämättä itse saa siitä hyötyä, mutta tulevat sukupolvet saisivat.”
Vaikka Kulttuurirahasto on pannut hankkeen alulle, se ei voisi toteutua ilman laajan toimijaverkoston yhteistyötä. Tietovaranto voi myös synnyttää uusia monitieteisiä yhteistyömuotoja ja verkostoja sekä Suomessa että kansainvälisesti.
”Asiantuntijat tieteenalasta riippumatta ovat toivottaneet aloitteemme tervetulleeksi. Tämä on juuri sitä, mitä heidän mielestään tarvitaan monialaisen tutkimuksen helpottamiseksi”, sanoo Arjava.
Petri Ylikoski luonnehtii Kulttuurirahaston tekevän erittäin pitkäjänteisen satsauksen tutkimuksen perusinfrastruktuuriin. ”Hanke osoittaa, että säätiöt voivat laajentaa rooliaan tutkimuksen tukemisesta myös tutkimusympäristöjen luomiseen.”
Tässä tulee Papu – kaksivuotias labradorinnoutajauros, joka viettää leppoisia kissanpäiviä mukavassa perheessä. Kunnes Papun korviin kantautuu karmea uutinen: hänet aiotaan lähettää opaskoirakouluun!
Papun opastettava paljastuu nuoreksi naiseksi, jonka nimi on Vilma. Vilma on lähdössä Savonlinnaan opiskelemaan saksaa, ja Papun pitää lähteä mukaan. Papu riemastuu. Koira erehtyy luulemaan, että luvassa on riehakkaita opiskelijabileitä ja rajatonta bailaamista – vaan vielä mitä, Vilma osoittautuu, ikävä kyllä, raittiiksi ja syrjäänvetäytyväksi hissukaksi.
Mutta asioiden laitaahan voi aina muuttaa, ja sen Papu aikoo todellakin tehdä…
Sokeus ei ole tarinan painopiste
Opaskoira on sekä rakas lemmikki että tärkeä apu näkövammaisen opastajana ulkomaailmassa. Kuvan koira ei liity Jonna Heynken kirjaan.
Tähän tapaan Papun ja Vilman yhteiseloa kuvaa kielenkääntäjä, filosofian maisteri Jonna Heynke, joka sai Suomen Kulttuurirahaston vuosiapuarahan opaskoiran muistelmista kertovan fiktiivisen kirjan kirjoittamiseen.
Heynke tietää, mistä tarinoi, sillä hän on ollut sokea syntymästään saakka. Ensimmäisen opaskoiransa Heynke sai reilut parikymmentä vuotta sitten, ja uusin tulokas hänellä on parhaillaan haussa.
”Opaskoirieni ansiosta olen päässyt ahmimaan elämää ja seikkailuja. Nelijalkaisten oppaiden hieno työ ansaitsee saada tunnustusta kaunokirjallisuuden kentällä. Samalla pääsen raottamaan näkeville ovea sokeiden maailmaan, josta moni tietää todella vähän”, Heynke sanoo.
Heynke haluaa teoksellaan tuulettaa etenkin syntymäsokeuteen liitettyjä tunkkaisia stereotypioita.
”Jos lähtee etsimään syntymäsokeiden kirjailijoiden tarinoita, törmää lähes yksistään omaelämäkerrallisiin kirjoihin, joiden tarinat pyörivät täysin näkövamman ympärillä. Minultakin on pyydetty tuonkaltaista kirjaa, ja moni käsikirjoitukseni on tullut kustantajalta takaisin varustettuna kommentilla ”kirjoita sokeudesta”. Opaskoira Papun muistelmat on oikeastaan kompromissi: kirjassa on sitä paljon kaivattua sokkoilua, mutta sokeus ei ole tarinan keskipiste”, Heynke painottaa.
Koirakon kömmähdyksille saa nauraa
Opaskoiran muistelmissa ronski ja räväkkä Papu koettaa saada eloa kilttiin Vilmaan, ja onnistuukin ajoittain viekoittelemaan opiskelijatytön pahoille teille.
”Kirjan tarkoitus on paikoin räävittömänkin huumorin keinoin murtaa vanhentuneita käsityksiä sokeista. Toisin kuin monet näkevät luulevat, sokeus ei ole yhtä kuin elinkautinen vankeusrangaistus, eikä sokeita tarvitse säälitellä ja surkutella. Sokeudesta aiheutuville kömmähdyksille saa myös nauraa”, Heynke toteaa.
Vaikka teos on kuvitteellinen, tarinassa on myös paljon totta.
”Totta on muun muassa se, että ensimmäinen opaskoirani Pontus kiskoi minua väkisin kaupoissa kaljaosastolle – oli kyse millaisesta mammuttihallista tahansa. Ja minä kun parikymppisenä olin hädin tuskin kotikaljaa maistanut.”
Tuoksut heräävät eloon
Jonna Heynke korostaa, että sokeus ei ole yhtä kuin elinkautinen vankeusrangaistus, eikä sokeita tarvitse säälitellä ja surkutella.
Opaskoiran muistelmien äärellä kun ollaan, Papun elämässä korostuvat tuoksut ja hajut. Papun kirsu johdattaa koirakon milloin Vilman suosikkiostoksille hajuvesikauppaan, milloin viskin ja tequilan huuruiseen Alkoon. Nuhaisenakin Papu osaa eksymättä opastaa Vilman lääkäriasemalla sille ovelle, jonka takana työskentelee gynekologi.
Apteekissa Papu poimii ilmasta B-vitamiinipillereiden, antibioottien ja nitrojen ihania aromeja ja päätyy apteekkarin rapsutettavaksi, vaikka työtään tekevää avustajakoiraa ei pitäisi lähestyä.
”Ahaa, apteekkarilla on kotonaan munaton kollikissa”, Papu päättelee kuonollaan.
Myös kuuloaistimukset ovat tärkeitä niin koiralle kuin sokeallekin – eikä kaikkea älämölöä suinkaan tarvitse sietää. Papu uhkaa mennä lakkoon, jos Vilma raahaisi hänet Savonlinnan oopperajuhlille kuuntelemaan kirkumista.
”Jotain rajaa sentään tässäkin työssä!” Papu tuumaa.
Apuraha mahdollistaa ulkomaanmatkan
Kapinallisen roolinsa ohessa Papusta kouliutuu kelpo opaskoira. Vilma ja Papu opettelevat reittejä esimerkiksi yliopistolle, ruokakauppaan ja muihin tärkeisiin paikkoihin. Koirakko harjoittelee rappuja, ovia ja suojateitä. Hyvin sujuneesta opastuksesta Papu saa Vilmalta kehut.
Millainen merkitys omilla opaskoirilla on Heynkelle ollut?
”Aivan valtava. Ei opaskoiran arvoa pysty rahalla mittaamaan. Opaskoirani ovat olleet osa minua – kotona ne ovat rakkaita lemmikkejä ja ulkomaailmassa paitsi opastajia, myös sosiaalisten tilanteiden mahdollistajia. Tykkään siitä, että minulle tullaan juttelemaan ja kyselemään koirasta. Kun ihmisten välinen katsekontakti sokealta puuttuu, on opaskoira siinäkin mielessä näkemisen apuväline”, Heynke sanoo.
Papun ja Vilman tarina on vielä kesken, mutta tulevissa luvuissa parivaljakko muun muassa matkaa opiskelijaporukan kanssa Amsterdamiin. Kokemuksia kerätäkseen Heynke aikoo itsekin matkustaa sinne tänä vuonna. Anne Frankin talo, tulppaanit ja kanavaristeily on ainakin koettava.
”Suomen Kulttuurirahaston apuraha tuli tarpeeseen, sillä sokeana en voi etsiä elämyksiä videoilta ja valokuvista, vaan minun on itse hankkiuduttava niiden ääreen. Papun kautta sitten kerron, miten hieno ja jännä paikka tämä maailma onkaan. Pitää vain avata silmät ja lähteä liikkeelle.”
Kirjailija ja kielenkääntäjä Jonna Heynke sai 28 000 euron apurahan opaskoiran muistelmien kirjoittamiseen vuonna 2023.
Sydäninfarktipotilas saa Suomessa hyvää hoitoa. Hän pääsee nopeasti sairaalaan, tukkeutunut sepelvaltimosuoni avataan ja potilas saa tarvitsemansa lääkkeet sekä huolellisen jatkoseurannan. Kun toipilas jaksaa vielä petrata elintapojaan, on kaikki kunnossa – eikö vain?
Ei välttämättä. Niin elintärkeä ja henkeä säästävä toimenpide kuin sepelsuonen avaus onkin, se voi aiheuttaa myös haittaa. Katetrilla tehtävä liuotushoito, laajentava toimenpide sekä avatun suonen sisään asetettava, suonta auki pitävä metalliverkko voivat vaurioittaa sepelvaltimoa.
”Hoitotoimien yhteydessä käynnistyy voimakas valkosolujen välittämä tulehdusreaktio, joka pahentaa entisestään suonitukoksen aiheuttamaa sydänlihasvauriota. Pahimmassa tapauksessa tukoksen avaaminen voi johtaa sydämen vajaatoimintaan”, kertoo professori Seppo Ylä-Herttuala Itä-Suomen yliopistosta.
Geeniterapia tulossa sydänsairauksien hoitoon
Professori Seppo Ylä-Herttuala. Kuva: Itä-Suomen yliopisto
Ylä-Herttualan tutkimusryhmä sai tänä keväänä Suomen Kulttuurirahastolta 200 000 euron apurahan sepelvaltimoiden avauksen yhteydessä syntyvän iskemia-reperfuusiovaurion ja sydämen vajaatoiminnan uudenlaista geeniterapiaa käsittävään tutkimukseen.
Sydänsairauksissa geeniterapia avaa näköaloja myös sepelvaltimotaudin hoidosta syntyvien komplikaatioiden ennaltaehkäisyyn ja hoitoon.
”Sepelvaltimotauti ja siitä aiheutuvat infarktit koskettavat valtavan suurta potilasjoukkoa. Sydäninfarktin saa vuodessa noin 25 000 suomalaista, ja pallolaajennuksia tehdään meillä vähintään saman verran.”
Suonen avauksesta aiheutuvat haitat vaikuttavat laajalti potilaiden elämään.
”Etenkin sydämen vajaatoiminta on sairaus, joka tapaa vähitellen vaikeutua, ja silloin potilaan elämänlaatu kärsii ja hänen ennusteensa huononee merkittävästi.”
Jo yksi hoitokerta voisi riittää
Ylä-Herttualan tutkimusryhmä kehittää parhaillaan geeniterapiaa, jota voitaisiin antaa jo tukkeutuneen sepelsuonen avauksen yhteydessä. Varteenotettavia geeniehdokkaita on tällä hetkellä kaksi. Geenit kuljetettaisiin valtimosuoneen joko muokatun adenoviruksen tai tietynlaisten nanopartikkelien avulla.
”Geeninsiirrolla voitaisiin saada toivottu hoitovaste jo yhdellä hoitokerralla. Geeniterapia tervehdyttäisi suonen seinämän tulehdusreaktiota jopa parin viikon ajan – se riittäisi hyvin kudosvaurion estoon.”
”Perinteisellä lääkkeillä ei nykyisin päästä samanlaiseen lopputulokseen.”
Aivotkin reagoivat sydämen sairastumiseen
Professori Juhani Knuuti. Kuva: Suvi Harvisalo / Turun yliopisto
Suomen Kulttuurirahaston jakamasta miljoonan euron kokonaispotista suurimman apurahan, 264 500 euroa, sai professori Juhani Knuutin tutkimusryhmä.
KOVERI- eli ”Kokokehon verenvirtaus rintakipupotilaalla” -hanke Turun yliopiston PET-keskuksessa selvittää sepelvaltimotautiin liittyvien valtimomuutosten kuvantamista muissa elimissä ja tuottaa aiheesta ainutlaatuista tietoa.
Knuutin mukaan tällaista tutkimusta ei ole tehty vielä missään muualla.
”Hankkeessamme haetaan vastauksia muun muassa siihen, miten sepelvaltimotauti vaikuttaa esimerkiksi aivojen, munuaisten, maksan ja haiman valtimoverenkiertoon.”
Sepelvaltimotauti vaikuttaa koko kehossa
Sydämen sepelvaltimoita ahtauttava sairaus ei ole vain sydäntä vaurioittava tauti, vaan kokonaisvaltainen valtimotauti, Knuuti muistuttaa.
”Sepelvaltimotautia sairastavalla ihmisellä saattaa esimerkiksi olla aivoissaan merkkejä huomaamattomana podetusta aivoinfarktista. Aivovaltimoiden tukokset voivat siten olla rintakipua aiheuttavan valtimotaudin seurauksia”, hän huomauttaa.
Lääketieteellä ei ole ollut tähän mennessä helppoa tapaa tutkia, miten sydämen valtimosairaus vaikuttaa kehon muissa elimissä.
”Hankkeessa aivan uutta on se, että käytämme tämän asian selvittämiseen koko kehon samanaikaiseen kuvantamiseen kykenevää PET/TT-kameraa. Voimme koko kehoa kuvantamalla todeta mahdolliset valtimomuutokset kaikissa elimissä jo ennen oireiden ilmaantumista.”
Knuuti toivoo, että KOVERI-hanke auttaisi kehittämään valtimotaudin nykyhoitoa.
”Parhaassa tapauksessa valtimotauti kyetään löytämään tarpeeksi ajoissa – ennen kuin se ehtii aiheuttaa infarktin ja sairastuttaa myös muita elimiä.”
Antti Arjava jäi eläkkeelle toukokuun lopussa toimittuaan Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehenä kaksikymmentä vuotta. Arjava tunnetaan lintuharrastuksestaan, ja eläkkeellä hän suunnitteleekin käyttävänsä aikaa lintujen tutkimiseen. Eläkepäiviin kuuluu myös lukemista ja kirjoittamista, joille ei ole töissä ollessa ollut tarpeeksi aikaa. ”Katsotaan syntyykö lisää kirjoja – ainakin pitää yrittää.”
Arjava on monesti kutsunut Kulttuurirahastoa Suomen parhaaksi työpaikaksi, joten ilman haikeutta ei siirtymä uuteen elämänvaiheeseen varmastikaan toteudu. Mikä säätiön johtamisessa on ollut parasta? ”Muualla tiede- ja taidemaailmassa rahan hankkimisen miettiminen on keskeinen osa työtä. Meidän taas ei tarvitse miettiä koko ajan sitä, mistä saisi lisää rahaa, vaan voimme keskittyä siihen, mitä hyvää rahalla voisi tehdä. Se on todella kiinnostavaa työtä”, hän sanoo.
Organisaation sisälläkään ei tarvitse riidellä rahan käyttämisestä. Edunvalvonta-ajattelu puuttuu, mikä on Arjavalle säätiömaailman sympaattisimpia puolia.
Arjava kuvailee olleensa hands-on-johtaja. Kulttuurirahasto on juuri ja juuri sen kokoinen organisaatio, että se on ollut mahdollista. Hänen mukaansa johtaminen vaatii tietynlaista joustavuutta. ”Meillä täytyy olla prosesseja, jotka muodostavat toiminnan rungon, mutta monesti asiat on ratkaistava tapauskohtaisesti. Meillä on tiedettä ja taidetta ja erilaisia ihmisiä, kaikkia ei voi mitata samalla mittarilla.”
Kahdenkymmenen vuoden aikana isoimpia muutoksia Kulttuurirahastossa on ollut keskusrahaston ja maakuntarahastojen yhä tiiviimpi yhteenhitsautuminen. Koronapandemia vauhditti jo aiemmin alkanutta lähentymistä. Nyt Kulttuurirahastossa on jo useita maakuntien yhteisiä työntekijöitä, kun muutama vuosikymmen sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että asiamies tai sihteeri olisi asunut muualla kuin maakunnassa.
Muutoksia on tapahtunut myös digitalisaation myötä. Historiaan ovat jääneet esimerkiksi ”kopsukat” eli apurahanhakijoiden hakemuksia sisältävät salkut, joita kuljeteltiin arvioijalta toiselle. ”Kun tulin taloon, toimistossa syötettiin jokaisen hakemuksen perustiedot käsin järjestelmiin. Seuraava edistysaskel oli, että hakijat itse syöttivät tietonsa, mutta hakemukset liikkuivat edelleen paperilla. Nyt kaikki kulkee digitaalisesti”, Arjava sanoo. Muutokset tarkoittavat, että kahdenkymmenen vuoden aikana valtavasti kasvanut hakijamäärä pystytään hoitamaan lähes samalla henkilöstömäärällä kuin aiemmin. Toiminnan muuttuminen, esimerkiksi hanketoiminnan lisääntyminen, on toki tarkoittanut uudenlaisen ammattitaidon hankkimista talon sisälle.
Myös luottamushenkilöiden rooli on vuosien varrella hiljalleen muuttunut. Arjavan mukaan luottamushenkilöt käyttävät edelleen paljon aikaa ja energiaa tieteen ja taiteen hyväksi, mutta aiempaa kiivastahtisempi työelämä vaikuttaa heidänkin ajankäyttöönsä. Säätiön toiminnan laajentuessa suuriinkin hankkeisiin on ollut selvää, että luottamushenkilöiden voimin niitä ei ole mahdollista hoitaa.
Ennen Arjavan yliasiamieskautta Kulttuurirahaston itse käynnistämät hankkeet olivat pieniä ja harvassa. Ensimmäisiä isoja hankkeita oli Kirjatalkoot vuonna 2007. Tavoitteena oli kannustaa kaikkia Suomen kuntia lisäämään kirjastojen kirjahankintojen määrärahoja. Säätiö tuki hankintoja, kunhan kunnat itse budjetoivat niihin enemmän rahaa. Kirjatalkoiden jälkeen hankkeita on käynnistetty lukuisia. Usein niitä on edeltänyt havainto ongelmasta, jonka ratkaisemista mikään muu taho ei riittävästi edistä.
”Koen, että vasta viime vuosina olemme oppineet, miten saadaan liikkeelle sellaisia isoja hankkeita, joissa todella lähdetään aivan uudella tavalla ajamaan asioita”, sanoo Arjava. Hankkeita käynnistäessä ja edistäessä on Kulttuurirahastossa myös opittu paljon. ”Pitkään pyrimme siihen, että saisimme julkisen vallan ottamaan käynnistämämme hankkeet osaksi omaa toimintaansa. Olimme sitkeitä, mutta lopulta jouduimme myöntämään, että useimmissa tapauksissa sen varaan ei voi laskea”, Arjava sanoo. Poikkeus on viime vuonna perustettu Uudet klassikot -rahasto, jonka perustivat yhdessä valtio ja neljä säätiötä. Sen puitteissa valtion ja säätiöiden intressit kohtasivat sopivalla tavalla.
Muisteleeko yliasiamies joitakin hankkeita erityisellä lämmöllä?
Kirjatalkoiden lisäksi Arjava mainitsee sukukielten tukemisen Lapissa ja Venäjällä vuosina 2006–2016. Se oli poikkeuksellisen pitkä ponnistus, jossa oli erilaisia moduuleja ja moninaisia yhteistyökumppaneita, tärkeimpinä Inarinsaamen kielen yhdistys, Suomi-Venäjä-seura sekä M. A. Castrénin seura. ”Voidaan todella sanoa, että hankkeen ansiosta inarinsaame pelastettiin yhden sukupolven ajaksi”, toteaa Arjava.
Hänen sydäntään lähellä ovat myös viime vuosien suuret aloitteet: Taidetestaajat, Uudet klassikot sekä ja valmistelussa oleva Suomi100-tietovarantohanke. ”Koen, että niissä on saatu jotakin merkittävää aikaan. Tavoitteet on asetettu kunnianhimoisiksi ja uskallettu lähteä tekemään asioita uudella tavalla.”
Onko Kulttuurirahasto sitten onnistunut tukemaan tiedettä ja taidetta hyvin vai huonosti, on visainen kysymys, jota Arjava pohtii kriittisesti.
”Hakemuksia ja myöntöjä on valtava määrä, ja apurahojen jako on hajautettu niin, ettei kukaan yksin päätä niistä. Kukaan ei siis voi hallita kokonaisuutta eikä valvoa sitä ulkopuolelta. Siksi sisäinen motivaatio ja etiikka ovat tärkeitä. Se, että haluaa hoitaa homman hyvin.”
Myös hankkeiden vaikutuksen mittaaminen on äärettömän vaikeata.
”Esimerkiksi Kirjatalkoissa saatiin kyllä tieto rahankäytöstä ja kirjahankinnoista, mutta miten pitäisi mitata hankkeen lopullista tarkoitusta – sitä, että ihmiset lukisivat enemmän ja sivistyisivät? Tavoitteiden miettiminen tarkkaan on äärimmäisen tärkeää, mutta mittaamiseen ei kuitenkaan pidä jämähtää. Niin monet asiat vaikuttavat kokonaisuuteen”, hän sanoo.
Kotimaiset säätiöt ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään etenkin sijoituspuolella. Myös muunlainen yhteistyö on Arjavan kaudella lisääntynyt. Esimerkiksi post doc -pooli ja jo toimintansa lopettanut professoripooli ovat syntyneet Kulttuurirahaston aloitteesta. ”Poolit ovat tärkeitä, koska ne yksinkertaistavat hakijoiden elämää”, sanoo Arjava. Hän ei kuitenkaan pidä yhdessä tekemistä itseisarvona. ”Mitä useampi yhteistyökumppani, sen monimutkaisempaa on päätöksenteko. Kulttuurirahasto on sen verran iso säätiö, että rahankaan takia ei ole pakko tehdä yhteistyötä. Yhteistyöt ovat enemmänkin periaatteellisia, kun halutaan edetä yhtenä rintamana”, sanoo Arjava.
Säätiöiden kansainvälisessä yhteistyössä Arjava on ollut keskeisissä rooleissa. Hän on ollut Philean eli säätiöiden eurooppalaisen järjestön edeltäjän EFC:n hallituksen jäsen. Euroopan suurimpien säätiöiden johtajien yhdistyksessä Haagin klubissa hän on toiminut sihteerinä ja myöhemmin puheenjohtajana. Kansainvälinen säätiöyhteistyö on ollut enemmänkin yhteydenpitoa ja ajatustenvaihtoa kuin toimintaa, vaikka siitäkin on esimerkkejä. Paraikaa käynnissä on pohjoismaisten säätiöiden 10,5 miljoonalla eurolla rahoittama seitsenvuotinen Tulevaisuuden haasteet Pohjolassa -tutkimusohjelma, joka rahoittaa humanistista ja yhteiskunnallista tutkimusta Pohjoismaiden kansalaisia koskettavista haasteista.
Antti Arjavan kahdenkymmenen vuoden työsuhde Kulttuurirahastossa ei ole pituudeltaan ainoa laatuaan. Mikä saa ihmiset pysymään talossa?
”Toivon tietysti sen kertovan siitä, että täällä on kiva olla ja hyvä henki. Ihmiset kokevat mielekkääksi olla mukana tukemassa tiedettä ja taidetta. Varmasti vaikuttaa myös se, että kulttuurialalla ei monia näin hyviä ja varmoja työpaikkoja ole.”
Arjavaa viehättää Kulttuurirahastossa tietynlainen asiallisuus, arvokkuus ja kohteliaisuus, ilman että kuitenkaan oltaisiin jäykkiä. ”Meidän ei tarvitse lähteä mukaan nykymaailman huippupuheeseen ja kaiken keventämiseen. Tätä asennetta olen yrittänyt pitää yllä – uskallusta olla erilainen kuin muut.”
Yläkuvassa vas. Suomen Kulttuurirahaston perustaminen valittiin Kulttuurigaalassa 2017 Vuosisadan kulttuuriteoksi. Palkinnon otti vastaan Antti Arjavan kanssa johtokunnan puheenjohtaja Asko Peltola. Kuva Adam Oszaczky. (Keskellä) Kyyttöjen kanssa laitumella Jokioisilla 2008. Kulttuurirahasto tuki 300 000 euron apurahalla vuonna 2009 suomenkarjaan liittyvää tutkimusta. Kuva: Marika Aspila. Oik. vuosijuhlatunnelmissa Finlandia-talossa 2006. Kuva: Heikki Tuuli
