Kiinalaisessa runoudessa ihminen on osa luontoa
Ensimmäinen suomalainen klassista kiinalaista luontorunotta käsittelevä väitöskirja tarkastettiin Tampereen yliopistossa lokakuussa 2024. Se nostaa länsimaisen perinteen rinnalle kokonaan toisenlaisen tavan ymmärtää ihmisen ja luonnon suhde.
Syksyllä 2012 olin vierailevana tutkijana Fudanin yliopistossa Shanghaissa. Olin kiinnostunut runoudesta, jossa ihminen ja luonto kohtaavat, ja lukenut suomalaisen ja länsimaisen luontorunouden kaanonin kohtalaisen tarkasti läpi. Olin hakeutunut Fudaniin, koska olin tullut tietoiseksi, että Kiinassa on oma erityinen luontorunouden perinteensä, ja halusin tutustua siihen syvällisemmin. Kun kiinan kielen taitoni saavutti tason, jolla kykenin lukemaan klassista kiinalaista runoutta alkukielellä, ei paluuta enää ollut. Tutkimusmatkani johti ensimmäiseen Suomessa laadittuun väitöskirjaan, joka käsittelee kiinalaisen runouden luontosuhdetta.
Länsimaisessa kirjallisuudessa luonto on perinteisesti ilmennyt inhimillisen toiminnan ja kokemusten kulissina. Antiikin pastoraalirunoudessa paimenet ylistävät luontoa, joka on heille ja karjalleen hyödyllistä: raikkaita puroja, reheviä laitumia, varjoisia lehtoja. Romantiikan aikakaudella 1800-luvun alussa William Wordsworth ihastelee tunnetussa runossaan Tintern Abbeyn raunioita mutta lumoutuu pikemminkin omista, kohottuneista tuntemuksistaan kuin itse maisemasta ympärillään.
Kiinalaisessa runoudessa kaikki on toisin. Klassisessa kiinassa ”maisemaa” vastaava sana on shanhui eli ”vuoret-vedet”. Nämä kaksi vastakohtaista elementtiä muodostavat ontologisen kehyksen, jossa luonnonprosessit tapahtuvat: vuoret ovat konkreettisia, jyhkeitä ja huokuvat pysyvyyttä; vesi taas on väritön, muodoton ja levoton aine, joka välillä höyrystyy ylös, toisinaan sataa alas ja joskus jäätyy kiinteäksi. Yhdessä nämä kaksi muodostavat elävän ja alati muotoaan muuttavan kokonaisuuden, jossa ihminen ei ole enää maisemaa ulkopuolelta tarkkaileva subjekti vaan osa ”vuorten ja vesien” tapahtumista.
Tämä näkemys tulee näkyviin perinteisessä kiinalaisessa luontorunoudessa, joka tunnetaan Kiinassa nimellä shanshuishi eli ”vuoret-vedet-runous”. Perinne alkoi 300- ja 400-lukujen taitteessa, kun Etelä-Kiinaan vuoristoalueille maanpakoon ajettu Xie Lingyun ihastui uuden kotiseutunsa villiin luontoon ja alkoi kirjoittaa säkeitä sen vaikuttavuudesta.
Shanhui-runous puhkesi kypsimpään kukkaansa Tang-dynastian (618–907) aikana, jolloin sellaiset luontorunouden klassikot kuin Meng Haoran, Wang Wei, Wei Yingwu ja Liu Zongyuan elivät. Wang Wein runoudessa näkyy myös voimakas buddhalaisuuden vaikutus, ja hänen tiivismuotoisissa jueju-runoissaan kokija tuntuu jo sulautuvan osaksi vuorten ja vesien kosmologiaa.
Väitöskirjallani olen halunnut tuoda klassisen kiinalaisen runouden ja luontoajattelun maailmoja suomalaisten lukijoiden ulottuville. Kiinalainen runous voi parhaimmillaan avata kokonaan uudenlaisen tavan ymmärtää ihmisen paikka osana luonnon todellisuutta.
