Arvoisat apurahansaajat, hyvät tieteen ja taiteen ystävät!

Luin eilen uutisen, että eduskunnan lukusalin kaunokirjallisuuskokoelma ollaan lopettamassa. Sillä, että eduskuntaan ei enää koota uusia kaunokirjoja, säästetään 5 000 euroa vuodessa.

Suomen Kuvalehden haastattelussa asiasta vastaava virkamies kertoi, että kun lukusalin säästöistä kyseltiin mielipiteitä kansanedustajilta, kaunokirjallisuudella oli kaikkein vähiten puolustajia.  “–kaunokirjallisuus ei toisaalta ole meidän palvelujemme fokuksessa”, virkamies lisäsi.

Kaunokirjallisuus on yksi niistä asioista, joiden annetaan nykyhetkessä kuihtua ja haihtua kokonaan pois. Puolustajia ei löydy, ollaan jossain muualla kuin fokuksessa. On aina jotain kiireellisempää, hyödyllisempää, järkevämpää, kustannustehokkaampaa ja perustellumpaa, johon ohjata huomio ja voimavarat.

Nykyään halutaan nopeita ja yksinkertaisia vastauksia ongelmiin, jotka ovat suurempia ja vakavampia kuin koskaan. Tällaisen halun näkökulmasta esimerkiksi juuri kaunokirjan sisältö on liian epäselvää. Se ei ole käyttöohje mihinkään, eikä lukija voi valita kirjaa sen mukaan, mitä haluaa siitä oppia. Ei ole liioin taattua, että lukija edes oppisi yhtään mitään.

”Nykyään halutaan nopeita ja yksinkertaisia vastauksia ongelmiin, jotka ovat suurempia ja vakavampia kuin koskaan.”

Tiina Raevaara kirjailija

Kaunokirjallisuus leikataan pois eduskunnasta, koska kansanedustajankin ajatellaan tarvitsevan vain tekstejä, jotka avautuvat heti käyttöön. Hänen ajatellaan tarvitsevan mahdollisimman nopeasti välitettyä ja nopeasti ymmärrettävää tietoa, jonka seurauksena hänen ajatellaan tekevän järkevimpiä mahdollisia ratkaisuja.

Kaunokirjallisuus ja taide ylipäätään eivät sovi tällaiseen suoraviivaiseen ja yksinkertaistavaan käsitykseen ajattelusta ja päätöksenteosta. Kun ihminen kohtaa taidetta, lopputuloksesta ei nimittäin ole takeita. Kohtaaminen voi myös olla kullekin ihmiselle erilainen. Se voi olla samalle ihmiselle erilainen eri aikoina. Mistään ei ole takeita, kun kysymyksessä on taide.

Sekin nähdään taiteen ongelmaksi, että sen sisäistäminen vaatii aikaa. Sen aukeaminen on hidasta. Hitaus on jotain, mihin nykyhetkessä ei kerta kaikkiaan ole lupaa.

---

Nopeuden ja hyödyn vaatimukset koskevat myös tiedettä. Tiede nähdään pääsääntöisesti hyödyllisempänä kuin taide, mutta yleensä tieteen hyödyn korostajat eivät lopulta ymmärrä kunnolla, mistä puhuvat.

Samat ihmiset myös jakavat tiedettäkin hyödylliseen ja hyödyttömään vaikkapa pelkän tutkimusotsikon perusteella.

Tieteen ensisijainen tehtävä on kuitenkin esittää kysymyksiä eikä tarjota vastauksia. Tiede lähtee aina liikkeelle kysymyksestä, eikä vastausta välttämättä synny. Tai jos syntyy, se ei välttämättä ole millään tavalla käyttökelpoinen. Se voi olla liian hidas, epäselvä, vaativa tai moninainen.

Tieteelle on kuitenkin välttämätöntä löytää aina lisää kysyttävää, aina uudenlaisia kysymyksiä. Se on tieteen ilmaisunvapautta, sen ydin.

”Nopeuteen pyrkimisen eräs seuraus on yllättävä mutta kohtalokas: yhteinen kykymme suuntautua kohti tulevaisuutta on heikentynyt.”

Tiina Raevaara

Nopeuteen pyrkimisen eräs seuraus on yllättävä mutta kohtalokas: yhteinen kykymme suuntautua kohti tulevaisuutta on heikentynyt. Ongelma on kehittyneen pohjoisen yhteinen.

Yhteiskunnan kiihtynyt tahti pakottaa vellomaan tässä hetkessä. Korostunut maailman seuraaminen vuorokauden läpeensä, päivittäin, pitää kiinni nykyhetkessä eikä  päästä kurottamaan kohti tulevaa. Kiire ja ajassa kiinni oleminen estävät katsomasta muualle ja aiheuttavat kollektiivista ahdistusta.

Yksilölläkin ahdistuneisuus ja masennus oireilevat korostuneena itsen tarkkailuna nykyhetkessä, ja nyt tällainen syndrooma on sairastuttanut koko yhteiskunnan. On kuin olisimme lamaantuneet paikallemme tarkkailemaan yhteisiä sydämenlyöntejämme.

Meneillään oleva tilanne on tietenkin oikeastikin ahdistava, sillä maailman poliittiset mannerlaatat vaihtavat parhaillaan nopeasti paikkaansa. Samaan aikaan pitkään jatkuneet ympäristökriisit syövät luottamusta tulevaan. Pelkoa tunteva ei kykene ajattelemaan kuin käsillä olevaa hetkeä. Päättäjätkin keskittyvät ratkomaan akuutteja konflikteja tai vajetta valtion kassassa. Monet tutkijat pitävät tätä huolestuttavana, sillä pelkästään meneillään oleviin kriiseihin keskittyminen estää sopimasta pitkän tähtäimen asioista, joilla rakennettaisiin hyvää tulevaisuutta.

Diktaattorin lailla käyttäytyvät populistijohtajat eivät hekään puhu tulevasta. Sen sijaan nämä itsevaltiaat tai sellaisiksi pyrkivät maalaavat kansalle kuvaa rappeutuvasta lännestä. He kehottavat katsomaan menneisyyteen ja ihannoimaan sitä. On syntynyt kierre, jossa kaunaisuus, yhteiskunnan kiihtynyt rytmi ja globaali epävarmuus estävät yhteisen tulevaisuuden suunnittelun ja asioista sopimisen. Se näkyy laaja-alaisesti ihmisten elämässä.

Itseäni huolestuttaa muun muassa se, että nuorten usko koulutukseen on heikentynyt. Kuluvan vuoden alkupuolella uutisoitiin Tampereen ja Helsingin yliopistoissa tehdystä tutkimuksesta, jossa tarkasteltiin peruskoulun yhdeksäsluokkalaisten koulunkäyntiin kohdistamia asenteita. Verrattuna vuoden 2017 tuloksin asenteet olivat muuttuneet selvästi kielteisemmiksi, ja usko sattumaan koulumenestyksen määrittäjänä oli vahvistunut erityisen paljon. Onko niin, ettei tulevaisuus tunnu asialta, johon kannattaa satsata? Ysiluokkalaiset eivät enää luottaneet omaan pärjäämiseensä entiseen tapaan.

Syntyvyys on Suomessa nyt alhaisinta kuin koskaan vuonna 1776 alkaneen tilastoinnin aikana. On mahdollista, että tulevaisuusajattelun puute näkyy myös haluttomuutena perheen perustamiseen. Lasten haluaminen ja saaminen on tietenkin jokaisen oma asia. Syntyvyyden ja tulevaisuusajattelun välinen suhde voi kuitenkin olla kaksisuuntaista. Kun lasten määrä vähenee, katsooko yhteiskunta entistä vähemmän kohti tulevaisuutta? 

---

Hyvinvointioppaissa ihmisiä kehotetaan usein tarttumaan hetkeen tai elämään hetkessä. Oikeasti me kaikki tarvitsemme kuitenkin tulevaisuutta koskevia ajatuksia ja haaveita.

Nostan esiin kaksi tärkeää tutkimustulosta. Ensimmäisen mukaan hyvän tulevaisuuden kuvitteleminen parantaa ihmisen tyytyväisyyttä ja elämänlaatua. Toisen tutkimuksen mukaan hyvinvointia lisää myös tulevaisuudesta puhuminen yhdessä muiden kanssa. Toisten ihmisten kuvittelu yhteiseen tulevaisuuteen lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Näiden tulosten luulisi pätevän yleisemmälläkin kuin yksilöiden tasolla. Kun isot globaalit kriisit muuttavat maailmaa ja yhteiskuntaa, yhteisiä tulevaisuutta koskevia ajatuksia tarvittaisiin enemmän kuin koskaan. Akuutteja ongelmia kuten sotaa ei tietenkään voi unohtaa, vaan se on hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Samaan aikaan on kuitenkin pidettävä katse tulevaisuudessa.

Jotta tuleva olisi hyvää, sitä pitää aktiivisesti suunnitella. Jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikille, meidän pitää kuvitella toisemme sinne, ja jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikelle elolliselle Maan päällä, meidän on yhdessä kuviteltava polku, jota pitkin sellaiseen tulevaisuuteen päästään.

---

Panostaminen tieteeseen ja taiteeseen on panostamista yhteiseen tulevaisuuspuheeseen ja hitaaseen, hedelmälliseen ajatteluun.  Taiteen kokeminen pakottaa ajatukset pois nykyhetken sykkeestä ja ahdistuksesta. On ajateltava muuta, mennyttä ja tulevaa, muita todellisuuksia, muunlaisia vaihtoehtoja, muita ihmisiä ja elollisia. Taiteen avulla voi irrottautua omista nahoistaan ja eläytyä muiden elämään ja muunlaisena olemiseen.

Tiede taas katsoo kaikkia hetkiä yhtäaikaa ja kysyy aina uusia kysymyksiä uudistaakseen ajattelua ja maailmaa.

Taiteella ja tieteellä voidaan tietenkin rakentaa suunnitelmallisesti tulevaisuutta. Ne auttavat toki vastaamaan vaikka siihen, millaista voisi olla hyvä elämä tulevaisuudessa tai miten sellaisen mahdollistava yhteiskunta rakennettaisiin

Ennen kaikkea ne kuitenkin muuttavat ajatteluamme. Ne pakottavat meidät pois pistemäisestä nykyhetkestä ja sen ahdistuneesta sykkeestä.  Taiteessa ja tieteessä on  aina vaihtoehtoja – ja on aina tulevaisuus.

Taiteen ja tieteen avulla tulemme paremmin näkyväksi toisillemme. Empatian ja myötäelämisen ei tarvitse jäädä pelkiksi refleksinomaisiksi tunteiksi, sillä lisääntyneen tiedon ja vahvan kokemuksellisuuden avulla niiden on mahdollista voimistua. Voimme nähdä toisemme selvemmin.

Emme ole olemassa toisillemme ilman taidetta ja tiedettä, ja siksi tämäkin juhla on ennen kaikkea yhdessä tekemisen juhla, tieteen ja taiteen yhteisön juhla. Toivotan vielä onnea kaikille apurahan saajille! Te luotte meille kaikille toivoa ja uudenlaista aikaa.

”Jotta tuleva olisi hyvää, sitä pitää aktiivisesti suunnitella. Jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikille, meidän pitää kuvitella toisemme sinne, ja jotta tulevaisuus olisi hyvä kaikelle elolliselle Maan päällä, meidän on yhdessä kuviteltava polku, jota pitkin sellaiseen tulevaisuuteen päästään.”

Arvoisa juhlaväki ja apurahan saajat,

Minulle on suotu suuri kunnia ja vastuu pitää tässä arvokkaassa tilaisuudessa juhlapuhe. Olen saamastani luottamuksesta erittäin otettu, vaikkakin satakuntalaiset juuret omaavana ensimmäinen ajatus oli välittömästi ja vilpittömästi ”eikö ketään parempaa löytynyt”. Minua pyydettiin puhumaan taiteen erilaisista arvoista. Tämä aihe on kaikkineen minulle sydämen asia monellakin tapaa, ja tähän puheeseen olen sen yrittänyt sisällyttää.

Teille, jotka ette minua tunne, valotan taustaani hieman. Olen lapsesta asti aina keräillyt jotain. Pienenä poikana lapsille tyypillisiä tarroja ja postimerkkejä, mutta jo 12-vuotiaana kiinnostuin menneestä maailmasta ja aloin pelastamaan vanhoja tavaroita, kuten rukkeja, putkiradioita, kahvipurkkeja ja muuta ajalleen tavanomaista, mutta nykyajassa tarpeettomaksi käynyttä kodin irtainta. Monesti myös tutut ja tuttavat lahjoittivat minulle vanhoja esineitä, joille heillä ei ollut enää tilaa tai käyttöä, mutta eivät halunneet heittää poiskaan.

Vuosien kuluessa kiinnostus laaja-alaisesti erilaisiin keräilykohteisiin ei ole suinkaan vähentynyt, sitä vastoin resursseina rajalliset tila ja aika ovat pakottaneet kuratoimaan kokoelmaa. Nykyisin kokoelmani käsittää pääasiallisesti taidetta ja designia, mutta myös esine-erän, jonka olen ristinyt ”mielenkiintoisia kuriositeetteja omasta ajastaan”, johon kuuluu aivan kaikenlaista mainosjulisteista joulukoristeisiin. Samoin suhteettoman tavaramäärän omistamisen sijaan ajan myötä arvokkaammaksi asiaksi on muodostunut tieto ja laajempi ymmärrys, syyt ja seuraukset asioiden takana. Tästä esimerkkinä suomalaisten museoiden kanssa tekemäni probono-yhteistyö esinelainojen muodossa.

Taiteesta ja kulttuurista eri muodoissaan olen saanut herätyksen myöhemmin, mutta kuitenkin alle parikymppisenä. Kuvaamataito oli suosikkiaineeni, ja musiikkia olisin halunnut osata. Verbaalisesti lahjakkaita ihmisiä olen aina ihaillut.

Olenkin pohjattoman kiitollinen kaverini äidille Tarjalle, joka näki nuoren pojan kulttuurin nälän, ja vei meitä erilaisiin näyttelyihin, jopa kansallisbalettiin katsomaan Pähkinänsärkijän. Häneltä myös opin siitä, miten näkemästään ja kokemastaan on hyvä keskustella ja vaihtaa ajatuksia, ja kuinka tällainen keskustelu rikastaa kokemusta. Olen monta kertaa miettinyt, mikä kaikki olisi mennyt elämässä toisin, jos Tarja ei olisi neuvokkaasti avittanut minua ensipuraisussani tähän taiteen ja kulttuurin maailmaan.

Nykyisessä ammatissani kohtaan paljon erilaisia sidosryhmiä, ja tiedän kuinka kulttuuritoimijat ovat helposti lapsipuolen asemassa esimerkiksi urheilutoimijoihin verrattuna. Molemmat toki tärkeitä.

Mutta se minusta. Nyt kerron teille näkemykseni taiteen erilaisista arvoista.

Kansallisgallerian pääjohtaja Kimmo Levä on muotoillut nerokkaasti blogissaan ”Mikä tekee taiteesta arvokasta” näin:

Arvot jakautuvat yleisellä tasolla kahteen ryhmään eli itseisarvoihin ja välinearvoihin. Itseisarvoiset asiat kuten oikeudenmukaisuus, terveys tai puhdas luonto ovat tärkeitä sinällään. Välinearvoilla taas tavoitellaan jotain päämäärää. Epäilemättä suosituin välinearvollinen asia on raha, vaikka joillekin raha näyttäytyy myös itseisarvona.

Taide ja kulttuuritoiminta asettuvat edellä mainitun arvojaottelun välimaastoon. Toisille se on itseisarvo ja toisille väline jonkin muun arvokkaan asian saavuttamiseksi. Niin kulttuuritoimijoille kuin taiteilijoillekin työn välinearvosta puhuminen on perinteisesti ollut vaikeaa. Voi siis tulkita, että jopa ex-räppäri Cheek oli pahoillaan kappaleessaan ”Timantit ovat ikuisia” siitä, että ihmiset arvioivat hänen taidettaan vain välinearvon näkökulmasta: ”Ne sanoo et mä räppään vaan naisist, autoist ja rahasta.”

”Jos ajatellaan taiteen arvokokemusta niin sanotulle tavalliselle sukankuluttajalle, olen havainnut sen olevan hyvinkin tunnepitoista, nostalgista tai populaarikulttuuriin sidottua.”

Marko Jylli markkinointi- ja viestintäpäällikkö

Jos ajatellaan taiteen arvokokemusta niin sanotulle tavalliselle sukankuluttajalle, olen havainnut sen olevan hyvinkin tunnepitoista, nostalgista tai populaarikulttuuriin sidottua. Jossakin perheessä se voi olla vaikka johonkin saatuun tai perittyyn taide-esineeseen liittyvä voimakas tunnearvo ja tunneside. Rahallisesti arvottomaankin voi liittyä voimakas tunneside muistojen tai yhdessä koettujen hetkien kautta, joihin pääsee mielessään palaamaan aina näkemällä kyseisen asian. Tämä itsensä ja kotinsa täyttäminen ainoastaan asioilla, jotka tuottavat iloa on perua muutama vuosi takaisesta kon-mari -trendistä. (Keräilijänä toimin kyseisen kirjan oppien mukaan antamalla kyseisen opuksen seuraavalle, sillä minulle se ei tuottanut iloa, ei edes pirskahdellut.)

Tällaisiin taiteen tunnearvollisiin asioihin ei tarvitse aina liittyä edes omistussuhde kyseiseen teokseen: Minulle suuri hetki oli aikoinaan seisoa kouluaikaisesta historiakirjasta tutuksi tulleen, Eero Järnefeltin Kaski (tai toiselta nimeltään Raatajat rahanalaiset) teoksen edessä, ja kiireettä ihailla sitä, teoksen sävyjä ja tekotapoja.

Sitä vastoin Pariisin matkalla koettu ankara pettymys Louvressa Monalisan edessä muistuttaa itsestään vieläkin: Olin kuvitellut työn mielessäni isoksi, mutta vastassa olikin paksuissa kehyksissä pienehkö taulu (ja satapäinen joukko aasialaisia turisteja kameroineen edessä). Kansallisoopperassa pitkäpiimäinen Kesäyön unelma muuttui kerrasta innostavammaksi, kun kaikille tuttu Mendehlssonin häämarssi kajahti soimaan. Samalla sain pyytämättä ja yllättäen sivistystä kappaleen alkuperästä. (Myös mainoksissa käytetty musiikki aiheuttanee saman reaktion, kun ollaankin eri asiayhteydessä – Kun esimerkiksi Beethowenin Für Elise ei soikaan Burana-mainoksessa, vaan jossain aivan muualla.)

Keräilijälle taiteen arvokokemus on ehkä vähän monivivahteisempi. Taidetta voi jo lähtökohtaisesti kerätä monenlaisista lähtökohdista:

Taidetta voi kerätä sijoitusmielessä. Tätä voi harrastaa kahdella tapaa, joskin molemmat vaativat taitoa ja rippusen tuuriakin.

Perinteinen tapa on poimia vapailta markkinoilta helmiä ja varsinkin niin, että olet itse perehtynyt aiheeseesi niin hyvin, että osaat vähin äänin erottaa jyvät akanoista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että osaat poimia esimerkiksi kirpputorilla kasasta tauluja sen herkun, jota muut eivät ole tunnistaneet. Tämä ei vaadi myöskään suuria alkupääomia, mutta asian opiskelua senkin edestä. Suomalaisessa uutisoinnissa keneltäkään hiemankaan kulttuuria seuraavalta ei jääne huomaamatta, jos jostain vintiltä on löydetty esimerkiksi Schjerfbeck, ei medialta eikä lukijoilta (varsinkaan sitten kun teokset tyypillisesti huutokaupataan).

Toinen tapa sijoittaa taiteeseen on suunnata katse horisonttiin, ja kirjaimellisesti sijoittaa niiden taiteilijoiden töihin, joilla uskoo olevan tulevaisuudessa arvonnousupotentiaalia. Edelliseen tapaan verrattuna tämä tapa vaatii asiantuntemuksen lisäksi yleensä lihavan lompakon ja rutkasti hyvää onnea.

Taidetta voi kerätä myös muista syistä, kuten esimerkiksi mielenkiintoisen historian takia. Minua kiehtoo erityisesti provenienssit, eli teosten omistushistoriat. Ne ovat valitettavan harvoin saatavissa tosin, joten siksi pidän provenienssiakin erillisenä arvona.

 JA aivan yksinkertaisesti taidetta voi kerätä esimerkiksi ihan vaan omaksi ilokseen.

Yleensä keräilijänä kohtaan kysymyksen, minkä arvoinen joku asia on tai mitä nyt kannattaisi ostaa sijoitusmielessä. Tämä kysymys saa minut toistuvasti vähän harmistumaan, koska koen että tässä kohtaa on jo menty pahasti alkuperäisestä aiheesta metsään: Muuttuuko jokin asia kauniimmaksi tai haluttavammaksi sillä, että sillä on pitkä hintalappu tai paljon ostajia? Valitettavaa kyllä, mutta tältä minusta aina vain useammin nykyään tuntuu yleisen ajatuksen olevan.

Vaikka ennen kaikkea haluan korostaa kaikenlaisia muita arvoja ja näkökulmia kuin rahallista, en kuitenkaan voi täysin rahaa sivuuttaa. Varsinkin kuva- ja veistostaiteella suomalaisissa kodeissa tuntuu edelleen olevan tietynlainen voimakas status-arvo. Nopea gallup työpaikan kahvipöydässä paljasti, että useimmat kokivat taideteosten olevan täysin keskituloisen palkansaajan saavuttamattomissa, ja kun toiset taas kokivat, että näissä kaupoissa voi tulla helposti huijatuksi. Olen kaiketi ollut omassa kuplassani liian kauan, sillä tämä keskustelu pudotti minut naama edellä maan päälle.  

Olen yrittänyt eri foorumeilla rohkaista hankkimaan koteihin sellaista taidetta, joka on itsellesi mieleistä, ja sopii budjettiisi. Mikä sitten on sopiva hinta?

”Muuttuuko jokin asia kauniimmaksi tai haluttavammaksi sillä, että sillä on pitkä hintalappu tai paljon ostajia?”

Marko Jylli Etelä-Karjalan rahaston vuosijuhlapuhe 2025

Mielestäni jos teos on sinusta upea, ja et saa sitä mielestäsi, vain oma budjettisi on rajana. Vielä jos ostat sen paikalliselta taiteilijalta, tuet paitsi häntä niin myös hänen elinkeinoaan. Luotettavana hankintapaikkana mainitsen myös galleriat ja niinkutsutut arvohuutokaupat, ja varsinkin arvohuutokaupoista voi jo alle satasella löytää jotain uniikkia. Voidaan siis todeta, että niin paikallinen kuin secondhand taidehankinta ovat molemmat omalla tavallaan vastuullisia tekoja.

Arvostettavinta on olla rohkeasti oman tiensä kulkija myös taiteen kuluttajana. Olen lukuisia kertoja ollut tilanteessa, missä ystäväni pitävät jotain muutaman satasen  hankintaani älyttömänä ja ökykalliina. Kuitenkin nämä samat henkilöt ovat sitten yleensä niitä, joiden kotoa löytyy se Artekin Seepra-juliste, joka löytyy myös tuhansista muista kodeista. Julisteeseen ja sen kehystämiseen on jo helposti voinut upota myös se muutama satanen. En paheksu, mutta herätän vain miettimään, että samalla rahalla olisi myös saanut uniikkia taidetta kotiin, jopa useamman työn. No, elämä on valintoja.

Taiteen arvo yhteiskunnassa on laaja-alainen asia.

Ajattelisin, että se jakaantuu seuraaviin:

Identiteetin ja kulttuurin säilyttäminen, yhteisöllisyyden vahvistaminen, emotionaalinen ja henkinen hyvinvointi, kriittinen ajattelu ja luovuus sekä sosiaalinen muutos. Pari näkemystä näistä:

Identiteetin ja kulttuurin säilyttäminen: Taide auttaa säilyttämään ja välittämään kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle. Se kertoo tarinoita, jotka muokkaavat yhteisön identiteettiä ja auttavat meitä ymmärtämään juuremme.

Voidaan siis ajatella, että taide on eräänlainen viestintuoja menneisyydestä ja välittää ajankuvaa. Omalla kohdallani varsinkin musiikki ja kirjallisuus ovat olleet isona tekijänä: Tästä esimerkkinä ensimmäisenä minulle tuli mieleen isovanhempieni kertomukset lapsuudestaan ja sota-ajasta: Ne saavat aivan uuden värin ja laajemman käsityksen, kun tiedostaa mitä silloin on kirjoitettu ja soitettu. Samoin itse huomaan jo nyt 35-vuotiaana selittäväni suu vaahdossa nuoruuden kokemuksiani ja tuntemuksiani kuullessani jonkun tietyn musiikkikappaleen. Kokemus voi olla niin vahva toisinaan, että silmät sulkiessa näet menneen kirkkaasti edessäsi.

Yhteisöllisyyden vahvistaminen: Taide tuo ihmisiä yhteen ja luo yhteisöllisyyden tunnetta. Olipa kyseessä konsertti, näyttely tai teatteriesitys, taide tarjoaa tilaisuuksia yhteiselle kokemukselle ja vuorovaikutukselle.

Mielestäni taiteen yhteiskunnallisista arvoista tämä on tärkein. Haluan nostaa esiin nimenomaan yhdessäolon ja vuorovaikutuksen: Kiireisessä nykymaailmassa, kun kaikki tuntuvat vain tuijottavan omia mobiililaitteitaan, ihmisten fyysinen näkeminen ja tapaaminen on harventunut. Se on harventunut jo niin paljon, että paikoin sosiaaliset tilanteet ovat muodostuneet raskaiksi, eikä välttämättä oikein tiedetä, miten ihmisten kanssa ollaan ja seurustellaan. Tähän toki vaikutti osaltaan varmasti korona-ajan eristäytyminen.

Aikaa meistä ei kukaan saa lisää, mutta siihen voit vaikuttaa, miten sen oman aikasi käytät. Taide tarjoaa mahdollisuuden erilaiselle yhteisöllisyydelle: Taidetta voi kuluttaa yhdessä ystävien tai perheenjäsenten kanssa, on kyseessä sitten tosiaan konsertti, näyttely tai vaikka teatteriesitys. Näkemästään voi keskustella porukassa vaikka viinilasin äärellä (puhutaan sitten tekniikoista, värimaailmasta, heränneistä tunteista, muistoista tai mistä tahansa). Kaikella tällä on myös jossain määrin sivistävä arvo.

 Eikä unohdeta, että taidetta voi myös tehdä porukassa. Tämä jos joku on yhdessäoloa, joka tuottaa mielihyvää erilaisissa muodoissaan ja ennen kaikkea – muistoja tulevan varalle.

Emotionaalinen ja henkinen hyvinvointi: Taide voi olla voimakas väline tunteiden ilmaisemisessa ja käsittelyssä. Se tarjoaa lohtua, inspiraatiota ja mahdollisuuden reflektoida omaa elämää ja maailmaa ympärillämme.

Taide on itseilmaisun muoto, jota käytetään myös terapiakeinona. Aina sanat eivät riitä, tai asioita voi olla vaikea pukea lauseiksi.  On tärkeää pysähtyä itsekin toisinaan kiireen keskellä, laittaa aikataulutus naulaan ja antaa aisteilleen ruokaa. Ja ajatuksilleen tilaa.

Kriittinen ajattelu ja luovuus: Taide rohkaisee meitä ajattelemaan kriittisesti ja luovasti. Se haastaa vallitsevia normeja ja kannustaa innovatiiviseen ajatteluun, mikä on tärkeää yhteiskunnan kehitykselle.

”Aina sanat eivät riitä, tai asioita voi olla vaikea pukea lauseiksi. On tärkeää pysähtyä itsekin toisinaan kiireen keskellä, laittaa aikataulutus naulaan ja antaa aisteilleen ruokaa.”

Marko Jylli taiteen keräilijä

Voidaan sanoa, että taide on avain mielipiteen ilmaisuun ja teoksen kautta ilmentää ja herättää ajattelemaan vallitsevaa epäkohtaa.

Sosiaalinen muutos: Taide voi toimia katalysaattorina sosiaaliselle muutokselle. Se voi nostaa esiin tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä ja herättää keskustelua, joka johtaa muutokseen.

Viime vuosina on tehty suuri määrä tutkimuksia ja selvityksiä, jotka yhtenevästi osoittavat taiteen, kulttuurin ja museotoiminnan huomattavan merkityksen aluetaloudelle ja ihmisten mielenterveydelle. On myös niin, että tutkimusten ja selvitysten teoreettiset tulokset konkretisoituivat todeksi varsinkin koronan aikana.

Entäpä taiteen arvo tekijälleen?

Minusta taiteen arvokokemus on jokaiselle meille omansa, edustakoon teos sitten mitä tahansa taiteenlajia kuvataiteesta musiikkiin jne. Taiteella voi olla esteettinen tai tunnepitoinen arvonsa sen kuluttajalle, mutta väkevimpiä ja kiinnostavimpia ovat tarinat teosten takana. Tekijälleen teoksen arvo on yleensä jotain aivan muuta kuin rahaa: Teokseen on voitu kanavoida tunteita laidasta laitaan, kuten iloa, surua, onnea tai haikeutta. Ja tämä pätee jokaiseen henkilöön, jotka olemme joskus kirjoittaneet runoja, piirtäneet, maalanneet, soittaneet tai laulaneet jonkin tunteen vallassa. Uskoakseni siis meihin kaikkiin. Ihmisen ei tarvitse olla siis ammattilaistaiteilija saadakseen näitä tunteita ja elämyksiä.

Mitä sitten tapahtuu, jos taiteen arvoa ei tarpeeksi ymmärretä?

Taiteen tekeminen liittyy luovuuteen, ihmisen kykyyn kokeilla ja yhdistellä asioita sekä oivaltaa uutta. Luovuus auttaa meitä saamaan aikaan jotain uutta. Ihminen on luova kaikilla elämän alueilla ja taide on yksi monista viitekehyksistä, joissa ihminen toteuttaa luovuuttaan.

Taide- ja kulttuuritoiminnan on havaittu voivan vähentää stressiä sekä suojata työntekijöitä henkiseltä uupumukselta. Taidetoiminnan ja jaettujen kulttuuristen kokemusten on havaittu voivan myös parantaa kommunikaatiotaitoja sekä lisätä yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä sekä sosiaalista pääomaa työpaikalla.

Taiteen ja kulttuurin on tutkittu muun muassa lisäävän yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sosiaalista kanssakäymistä ihmisten välillä sekä edistävän työhyvinvointia ja kuntoutumista. Lisäksi taiteen on sanottu jopa vahvistavan immuunipuolustusta. Julkinen taide herättää mediassa toistuvasti myös väkevää kritiikkiä.

Taidekokemus, taiteen puhuttelevuus ja estetiikka ovat tärkeitä asioita meille kaikille iästä riippumatta. Ja iso osa henkistä pääomaamme.

Jos taiteen rahoitusta leikataan ymmärtämättä isoa kuvaa sen välillisistä vaikutuksista, olemme pian tilanteessa, jonka jälkinäytöksellä on pitkät varjot.

Jos pyörä pysäytetään, sen uudelleen liikkeelle saaminen on haasteellista.

Siis arvostakaamme ja kuluttakaamme taidetta ja kulttuuria jatkossakin täysin rinnoin. Ja tänään meillä on erinomainen syy juhlaan.

Kiitos!

Your Excellency, hyvät juhlavieraat

Antiikista tunnetun tarinan mukaan ihminen, ihmiskunta, oli konstikkaan erehdyksen tulos.

Kaksi titaania, Prometheus ja Epimetheus, saivat tehtäväkseen muovata luomakunnan käyttäen hyväkseen jumalilta saatuja lahjoja. Epimetheus, eräänlainen antiikin tohelo, ryhtyikin tuumasta toimeen. Hän jakoi eläimille erilaisia lahjoja varmistaakseen niiden selviytymisen luonnossa.

Kilpikonnalle hän antoi kovan panssarin suojaksi, karhulle paksun ja lämpimän turkin kylmiä olosuhteita varten. Linnuille hän soi siivet, jotta ne voisivat lentää. Leijonille ja tiikereille hän antoi terävät kynnet ja hampaat, tehden niistä voimakkaita metsästäjiä.

Epimetheus ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, ettei varanto ollut rajaton. Kun oli ihmisen vuoro, arkku ammotti tyhjyyttään. Luonnon keskellä ihminen jäi haavoittuvaiseksi ja avuttomaksi.

Epimetheuksen veli Prometheus ei sen sijaan jäänyt avuttomaksi: hän muovasi ihmisen jumalten kaltaiseksi, opettaen tälle maanviljelyä ja eläinten kesyttämistä. Koska Prometheus ei voinut antaa ihmisille suojaa, hän pyysi Zeukselta lupaa antaa heille tulen. Zeuksen kieltäydyttyä Prometheus nousi jumalia vastaan: hän varasti tulen ja toi sen ihmisille.

Zeus raivostui ja rankaisi Prometheusta kahlitsemalla tämän kallioon, jossa kotka söi hänen maksaansa päivittäin.

Me kerromme usein tarinaa Prometheuksesta kertomuksena ihmisen ja teknologian suhteesta. Koska ihmisellä ei ole luontaista suojaa, on hänen kohtalonaan kamppailla paikastaan maailmassa  apuvälineitä hyödyntäen.

Mutta entä jos myytin perimmäinen ajatus ei liitykään teknologiaan, maan ja eläinkunnan kesyttämiseen?

Entä jos lukisimme sitä muistutuksena ihmisen perimmäisestä keskeneräisyydestä, puutteen ja epätäydellisyyden olemassaolosta?

Ja edelleen: entä jos tieteen, taiteen ja kulttuurin merkitys tässä ajassa liittyykin ennen kaikkea siihen tapaan, jolla muistutamme itseämme tästä tosiasiasta – avoimuuden ja keskeneräisyyden olemassaolosta?

***

Hyvät juhlavieraat –

Puheeni aihe – demokratia ja sivistys – saattaa vaikuttaa tässä maailmantilanteessa vanhahtavalta, ehkä tärkeilevältäkin. Se on vastakkainen näkemykselle, jonka mukaan puheiden – ja erityisesti juhlapuheiden – aika on nyt ohi. Euroopalta vaaditaan toiminta- ja kilpailukykyä, varustautumista kriiseihin. Kovuutta, ei sivistystä.

Samalla on kuitenkin selvää, että nykyinen maailmanpolitiikan kriisi on myös demokratian kriisi. Demokratian ahdinkoa syventävät länsimaiden sisäiset haasteet – talouden rakennemuutokset, varallisuuden keskittyminen sekä sosiaalisen median kärjistynyt keskustelukulttuuri.

Samalla kun toisille ilmastonmuutos tuo planetaarisen kriisin jatkuvasti lähemmäs, toisille talouden rakennemuutos ja demografiset haasteet – huoli oman kansan tai kulttuurin katoamisesta – lisäävät epävarmuutta ja ahdistusta. Nostalgiasta on tullut hallitseva kokemus.

Keskeinen todiste läntisen arvoyhteisön olemassaolosta on se tapa, jolla tämä kriisi ilmenee hämmästyttävän samanlaisena niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Tulevaisuus näyttää pakenevan molemmilta.

Mutta juuri tästä syystä demokratiaa on ajateltava – ei ainoastaan hallintomuotona, vaan tapana suuntautua tulevaisuuteen.

***

Aloitetaan siis demokratiasta.

Kuten esitän kirjassani Demokratian aika, moderni demokratia syntyi erityisestä ajallisuuden kokemuksesta. Sen taustalla voidaan nähdä varhaismodernin ajan tasavaltalainen ajattelu, joka ensimmäisenä irtaantui sekä antiikin syklisestä aikakäsityksestä että kristillisestä pelastushistoriasta.

Italian kaupunkivaltioissa syntyneen ajattelutavan mukaan politiikan perusta ei ollut luonnossa eikä Jumalassa vaan historiassa, ihmisen toiminnassa. Koska kaupunkivaltioiden instituutiot olivat historiassa muodostuneita asioita, siis ihmisen aikaansaannoksia, oli ihmisen myös mahdollista niitä muuttaa.

Tie tulevaisuuteen kävi menneisyyden kautta.

Niccolo Machiavellin kaltaisten ajattelijoiden myötä historiasta tulikin keskeinen osa uutta politiikan autonomiaa, sen omalakisuutta. Politiikan ominaispiirre oli, että sitä tehtiin ajassa – historiallisessa tilanteessa. Ennalta määrätyn suunnitelman sijaan politiikkaa alkoi määrittää ajatus jatkuvasti muuttuvista yhteiskunnallisista suhteista.

Kamppailusta tuli politiikan ydintä.

Tasavaltalaisen ajattelun myötä tulevaisuudesta tuli uudella tavalla ennakoimaton alue, jonka oli mahdollista synnyttää maailmaan myös uusia merkityksiä ja merkitysrakenteita. Se inspiroi keskeisesti 1700- ja 1800-lukujen vallankumouksellista ajattelua niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Kuten yksi Yhdysvaltojen perustajaisistä, Thomas Paine, asian muotoili: “Meillä on valta aloittaa maailma uudelleen”.

Demokratia oli yksi nimi tälle ajatukselle uusien alkujen merkityksestä. Ikuisten ideoiden sijaan sitä alkoi määrittää ajatus historiasta oppimisesta.

Vaikka 1900-luku vei eittämättä demokratiaa myös eteenpäin ja teki siitä yleisesti hyväksytyn periaatteen, tuo kehitys ei ollut täysin ongelmaton. Demokratiasta tuli vakauden ideologia, ja se menetti vähitellen kykynsä muutokseen ja uuden luomiseen.

Kaikkein selkeimmin tämä siirtymä määritti liberalismin aateperintöä, joka teki demokratiasta ajattoman idean, liittäen sen pikemminkin muuttumattomaan ihmisluontoon kuin kykyyn oppia historiasta. Kylmän sodan päättyminen näyttikin tekevän demokratiasta historian lopun idean, jonka asema näytti kyseenalaistamattomalta juuri siksi, että se näytti sijaitsevan ajan ja kulttuurin kehityksen ulkopuolella.

Entäpä sivistys?

Toisin kuin joskus esitetään, demokratia ei ollut yksinomaan valistusajattelun tuote. Sen nousuun vaikutti olennaisesti myös romantiikan nimellä tunnettu suuntaus, joka toi uudella tavalla yksilöllisyyden myös poliittisen ajattelun ytimeen. Siinä missä valistusajan teoreetikot lähestyivät demokratiaa ennen kaikkea yksimielisyyden tai yleistahdon ohjaamana ideana, romantiikan virtaukset siirsivät painopistettä yksilöön ja tämän henkilökohtaiseen maailmasuhteeseen.

Erimielisyydestä ja sen hallitsemisesta tuli demokratian keskeinen lähtökohta.

Keskeinen osa tätä yksilöllisyyden kulttuuria oli uusi ajatus inhimillisestä kasvusta, jota romantiikan filosofit nimittivät sivistyksen (Bildung) käsitteellä. Sen mukaan ihmisen luonto ei ollut ennalta annettu asia vaan jotain, joka muokkaantuu kulttuurin, yhteisön ja poliittisten järjestelmien myötä.

Siinä missä romantiikan taide irtaantui vähitellen jäljittelyn ideasta, nostaen tilalle uutta luovan neron, myös itse ihmisyys alkoi näyttäytyä uudella tavalla määrittämättömänä ja avoimena ideana.

Kuten J.V. Snellman totesi:

“Todellisen ihmisyyden sisältöä ei voi mitata luonnollisen laadun mukaan, vaan sen merkitystä tulee etsiä siitä täydellisyydestä, johon ihmiskunta pyrkii.”

Demokratia ja sivistys ponnistivat siis molemmat samasta lähteestä, joka tuntui vastaavan Prometheus-myytin sisältöä. Molempien ytimessä oli ajatus ihmisen määrittämättömyydestä ja tulevaisuuden avoimuudesta. Poliittiset instituutiomme ja lakimme eivät ole valmiita, koska ihminen itse ei ole valmis. Ihmisyys itse muokkautuu siinä yritysten ja erehdysten vuoropuhelussa, joka luonnehtii inhimillistä kulttuuria ja sen kehitystä.

***

Hyvät juhlavieraat –

Elämme aikaa, jolloin tiede, taide ja kulttuuri ovat puolustuskannalla. Tieteen kohdalla näin on erityisesti sellaisen tutkimuksen tapauksessa – tutkimuksen, joka ei suoraan käänny tuotekehitykseksi tai innovaatioiksi. Taiteen ja kulttuurin kohdalla hätä on tätäkin akuutimpi.

Onkin ymmärrettävää, että uutta tukijalkaa haetaan nyt turvallisuudesta ja kriisinkestävyydestä. Tieteestä ja taiteesta on tullut henkisen huoltovarmuuden lähde.

Haluaisin kuitenkin muistuttaa toisesta tehtävästä. Se on kulttuurin ja tieteen rooli nimenomaan demokratiaan ja sivistykseen kuuluvan keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden vaalijana.

Tiede ja kulttuuri muistuttavat meitä siitä, ettei maailma ole valmis. Ne osoittavat, että poliittiset järjestelmämme ovat epätäydellisiä, mutta niiden historia tarjoaa joukon opetuksia, jotka mahdollistavat uuden näkymän eteenpäin

Autoritaarinen populismi, joka valtaa alaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa, näkee politiikan toisin. Vaikka liike esiintyy mielellään muutoksen airueena, sen periaatteellinen viesti on päinvastainen. Sille kulttuuri ja kansakunta ovat valmiita asioita. Todellinen kansa kyllä tietää. Sen sivistystaso on riittävä eikä poliittisen yhteisön tarvitse pohtia omaa menneisyyttään tai omia rajojaan.

Historia ei ole autoritarismille oppimisen lähde vaan ennen kaikkea pakopaikka kaikelta siltä, mikä on uutta – joissain tapauksissa jopa mahdollisuus rakentaa tarinaa itsestä uhrina.

Demokratialle riittää 4 vuoden välein toistuva rituaali, minkä jälkeen hävinneen osapuolen on oltava hiljaa.

***

Hyvät juhlavieraat – 

Sivistyksen, tieteen ja taiteen tehtävä tässä päivässä on siis kahtalainen. Se opettaa meitä itsestämme, luo näkymän historiaan ja auttaa ymmärtämään sen sattumanvaraisuutta –inhimillisyyttä.

Toisaalta tiede ja taide kurkottavat toiseen suuntaan: ne avaavat meille uusia maailmoja ja mahdollisuuksia, näyttävät sen miten asiat voisivat olla.

Mutta ennen kaikkea ne kertovat Prometheus-myytin tavoin tarinaa ihmisestä keskeneräisenä, olemukseltaan avoimena olentona.

Demokratiaa ei ole ilman aikaa – ilman ajatusta tulevaisuudesta mahdollisuuksien, ihmisen toiminnan, alueena. Mutta sitä ei ole myöskään ilman historiaa, sen tarjoamaa opastusta ja inspiraatiota. Keskeinen haaste on, miten voimme vastustaa kiusausta nähdä historiassa vain toistoa ja yhdenmukaisuutta – käytää historiaa myös uudenlaisten tulevaisuuksien avaamiseen.

Kuten Mark Twain aikoinaan totesi:

”Historia ei koskaan toista itseään, mutta nykyisyyden kaleidoskooppiset yhdistelmät näyttävät usein rakentuvan antiikin legendojen katkelmista.”

Kiitos mielenkiinnostanne.

Helli juuriasi -toimintamallia on kehitetty lukuvuosien 2023–2024 ja 2024–2025 Vantaan Lehtikuusen koulussa. Koulun oppilaista lähes 70 % puhuu suomea toisena kielenään.

Hankkeen alullepanija ja koordinaattori, Lehtikuusen koulun opettaja Jenni Sipola kertoo, että lähtökohtana on ollut pienentää kulttuuriryhmien välisiä jännitteitä koulussa ja rohkaista jokaista tuomaan omat juurensa esiin.

Monikulttuurisuus on voimavara

Opettajat, muu henkilökunta sekä oppilaat ovat yhdessä kehittäneet toimintakulttuuria, joka vahvistaa moniäänisyyttä ja kannustaa kulttuuriseen itseilmaisuun. On luotu oppimisympäristöjä, joissa erilaisista taustoista tulevat nähdään voimavarana. Hankkeessa edistetään

• yhteisöstä itsestään lähtevää toimintaa
• kykyä arvostaa keskinäistä vuorovaikutusta
• taustakulttuureja kunnioittavaa toimintaa

Arvostava katse

Hankkeessa on asiantuntijana ja kouluttajana toiminut valokuvaaja, taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen. Hän on kouluttanut opettajia ja oppilaita arvostavan katseen menetelmään.

 Arvostava katse kohdistetaan niin itseen kuin toisiin. Tavoitteena on vahvistaa kykyä

• jakaa kokemuksiaan
• tulla nähdyiksi oman identiteettikokemuksensa kautta
• oppia erilaisista näkökulmista ja kulttuureista
• herkistyä kokemaan asioita toisen ihmisen erilaisesta kokemusmaailmasta käsin

Kerhoista kulttuurien juhlaan

Hankkeessa on taiteen ja ilmaisun avulla luotu mahdollisuuksia, joilla juurien helliminen saadaan integroitua kouluympäristöön. Toimintaa on ollut muun muassa Dance & Music -kerhon ja Helli Juuriasi -perhekerho sekä koko koulun kuvataidekilpailujen muodossa. Menetelmää on käytetty ympäristöagenttien valinnaiskurssilla sekä kiusaamista estävässä oppilaiden Karhutoiminnassa.

Helli Juuriasi -kouluvuoden huipentuma on kevään lopulla järjestettävä Kulttuuripäivä. Koulun monikulttuurisuutta juhlitaan pukujen, ruokien, musiikin, kuvataiteen ja tanssin loisteessa. Tapahtuma tarjoaa oppilaille, kotiväelle ja henkilökunnalle mahdollisuuden jakaa sekä kokea kulttuurien rikkautta ja moninaisuutta.

Monistettava toimintamalli

Tavoitteena on, että Helli juuriasi -toimintamalli leviää Lehtikuusen koulusta muualle. Toimintaa on esitelty eri yhteyksissä. Muutamista kouluista Vantaalta ja Helsingistä on jo käyty tutustumassa malliin ja suunnitelmat sen soveltamiseksi oman koulun arkeen on meneillään. Uudenmaan rahaston rahoittamasta kehitystyöstä tuotetaan materiaalia, joka opastaa toimintamallin käyttöönottoon.

Lisätietoja

Meidän kulttuurimme on värikäs!

Päivi Venäläinen

Päällikkö, erityisasiantuntija

Kymenlaakso, Uusimaa, Taidetestaajat-hankkeen vastuuhenkilö

Soita: Päivi Venäläinen 050 475 9888 etunimi.sukunimi@skr.fi