Leikin ja luovuuden lähteillä

Katosta roikkuu suunnattoman suuri mobile – kuin lapsen kehdon ylle ripustettu, ilmavirrassa pyörivä lelu. Tämän mobilen alle voisi kuvitella jättiläisen jälkikasvua, taaperon, joka hamuaisi lelua valtavilla kourillaan ja kikattaisi sitten onnellisena.

Emme kuitenkaan ole sadussa, vaan ukrainalaislähtöisen taiteilijan Georgi Eremenkon ateljeessa Helsingin Suomenlinnassa. Eremenko voitti Suomen kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahaston kutsukilpailun, jonka tarkoituksena oli lahjoittaa taideteos Nilonkankaan kouluun Kuusamoon.

Kilpailu on osa rahaston jo vuonna 1974 alkanutta perinnettä, jossa rahasto on lahjoittanut taidetta Pohjois-Pohjanmaan kuntiin. Vuoden 2024 lahjansaajakuntana oli Kuusamo.

”Paikkakunta on tuttu, sillä muutin yläasteikäisenä Ukrainasta Kuusamoon. Kuusamon koulumaailma oli ensikosketukseni Suomeen, ja sen vuoksi tämä tehtävä tuntui itselleni läheiseltä ja tärkeältä”, Eremenko sanoo.

Georgi Eremenko mietti teosta valmistellessaan paljon valon ja värien keskinäistä suhdetta.

Värien iloa vaneripinnoilla

Eremenkon teos koostuu sadoista ilmavirran mukana liikkuvista palasista. Ne on leikattu vanerista ja maalattu kirkkain värein. Palaset roikkuvat kiinni toisissaan vaijerilla. Kas, tuossa on selvästi herkkutatti, tuossa taas tyylitelty koiranpää. Välissä on suunnikkaalta vaikuttava geometrinen kuvio.

On helppo nähdä valmis taideteos koulun katossa, jossa vertikaalisesti jäsentyvät sarjat liikehtivät ilmeikkäästi. Mistä idea tähän teokseen?

”Halusin pohtia, miten taidetta voi kokea koulussa ja mikä on taiteen merkitys lapsille yleensä. Samalla tuntui tärkeältä lähestyä teosta tavalla, jolla lapsille syntyisi aito suhde tekeillä olevaan teokseen. Ja niin heille syntyikin – he nimittäin ovat olleet alusta saakka luomassa tätä kokonaisuutta”, Eremenko huomauttaa.

Luovuus lentoon työpajassa

Keväällä 2024 Eremenko vietti viikon Nilonkankaan koulussa vetämässä taidetyöpajaa koulun jokaisella luokka-asteella.

”Oppilaat tekivät ohjauksessani paperikollaasitöitä leikaten ja liimaten. Aihemaailma oli alkujaan kouluelämä, mutta kuten luovassa työssä usein käy, oppilaiden ideat lähtivät lentoon ja he tuottivat paperista mitä moninaisempia kuvioita ja muodostelmia.”

Eremenkon taideteos toisin sanoen mukailee oppilaiden kollaasitöitä. Taiteilija painottaakin, että käytännössä se on tehty yhteistyönä.  

”Valmis teos on täyttynyt oppilaiden ideoista ja ajatuksista.”

Eremenko halusi työpajaa vetäessään kannustaa oppilaita rohkeaan kokeiluun ja yllättävään muotokieleen. ”Teoksen osissa voi nähdä kouluelämästä nousevia teemoja, kuten yhteisöllisyyttä ja kaveruutta – mutta ennen kaikkea käsillä tekemisen iloa. Vaneripaloissa näkyy myös omat muistoni Kuusamosta ja sen luonnosta.”

Valo viimeistelee teoksen

Georgi Eremenkolle on ollut teosta valmistellessaan tärkeää miettiä valon ja värien keskinäistä suhdetta. Kun teos on kiinnitetty Nilonkankaan koulun kattoon, se alkaa elää omaa elämäänsä vuodenkierron ehdoilla.

”Valon kanssa vuorovaikuttaessaan teoksesta syntyy värikkäitä heijastumia. Keskitalvella, kun valoa on vähän ja enin valo tulee sisävalaistuksesta, ikkunoiden läheisyyteen sijoitetut mobilet heijastavat värin ja valon ulospäin. Kesällä, kun valon suunta vaihtuu, valo saa leikkiä teoksen värikkäillä pinnoilla.”

Myös materiaalin valinta oli Eremenkolle huolellisen pohdiskelun tulos. Hän valitsi vanerin sen ekologisuuden ja uusiutuvuuden takia.

”Lisäksi vaneri sopii mielestäni erinomaisesti Nilonkankaan koulun henkeen, koska itse rakennuskin on tehty puusta. Puu on myös monille tuttu aines esimerkiksi koulun puutyötunneilta.”

Taide avaa Eremenkon mukaan uusia tapoja nähdä ja kokea maailmaa.

Leikin ei tarvitse lopahtaa

Taide avaa Eremenkon mukaan uusia tapoja nähdä ja kokea maailmaa. Omia lapsia katsellessaan Eremenko on monesti ihaillut heidän tapaansa leikkiä ja viedä leikkiä eteenpäin yllättävillä tavoilla.

”Olen miettinyt lasteni kautta omaa luovuuttani – miten voisin ruokkia ja varjella sitä? Miten kukin meistä voisi pitää luovuuttaan yllä? Miksi niin monet lopettavat piirtämisen ja leikkimisen aikuistuttuaan?”

Taide voi Eremenkon mielestä kannustaa kouluikäistä ajattelemaan luovasti, kyseenalaistamaan ja löytämään omia vastauksia. Hän toivookin, että valmis taideteos olisi Nilonkankaan koulun oppilaille jatkuva ilon ja inspiraation lähde. ”Heidän kädenjälkensä näkyy teoksessa, ja he ovat olleet mukana luomassa kouluyhteisöstään hauskemman ja monipuolisemman. Toivon heidän kokevan teoksen esimerkkinä mahdollisuuksista ja mielikuvituksen voimasta ja siitä, että heillä olisi jatkossakin rohkeutta luottaa omiin kykyihinsä.”


Pohjois-Pohjanmaan rahaston taidehankinnat

Pohjois-Pohjanmaan rahasto tukee alueensa kulttuuria paitsi apurahoin myös lahjoittamalla visuaalista taidetta. Lahjoitustoiminta on ollut käynnissä jo vuodesta 1974 asti.

Selkokirjallisuus on teko yhdenvertaisuuden puolesta

Hätäuloskäynti – tai exit – voi joissakin tilanteissa olla elintärkeä sana. Siksi lukutaito on jopa elonjäämistaito.

Mutta se on paljon muutakin. Kasvatustieteiden professori, luku- ja kirjoitustaidon kehityksen sekä oppimisen asiantuntija Minna Torppa Jyväskylän yliopistosta huomauttaa, että yhteiskunta käytännössä ja erityisesti nykypäivänä pyörii lukutaidon avulla. Perusarki, koulutus, työelämä ja palvelujärjestelmä sekä yhteiskunnan seuraaminen ja osallisuus edellyttävät lukemista.

Eikä lukutaidossa ole kyse ainoastaan siitä, että ymmärtää, mitä jonollinen merkkejä yhdessä sanana, lauseena ja virkkeenä tarkoittaa. Peruslukutaidon lisäksi puhutaan funktionaalisesta lukutaidosta, kuten luetun ymmärtämisestä sekä tietojen yhdistelemisestä ja arvioimisesta.

”Ja sitten on kriittisen lukutaidon näkökulma”, Torppa sanoo. ”Vaatii aika paljon lukemista, että voi etsiä, vertailla ja arvioida tietoa ja erottaa esimerkiksi mis- ja disinformaation tai propagandan oikeasta ja luotettavasta tiedosta.” 

Lukutaidon trendi huolenaiheena

Nainen istuu puisilla portailla katsoen kameraan.
Minna Torpan mukaan selkokirjat voivat olla ikään kuin sisäänheittäjinä kirjallisuuden maailmaan.

Lukutaidon välttämättömyyden vuoksi selkokieli eli yleiskielen yksinkertaistettu muoto on tasa-arvoteko. Torppa sanoo, että erityisesti viranomaisille palveluiden tarjoaminen selkokielellä on yksi tapa huolehtia yhdenvertaisuudesta.

”Kielen selkeyden tarve ja haaste tulevat hyvin selkeästi esille esimerkiksi lakiteksteihin perustuvien asioiden viestinnässä. Lakiteksti on monimutkaista ja tarkkaa, mutta samalla siihen perustuvien ohjeiden on oltava selviä ja yksiselitteisiä, jotta lukija pystyy niitä ymmärtämään.”

Selkokielestä eivät hyödy ainoastaan esimerkiksi suomea opiskelevat maahanmuuttajat tai ihmiset, joilla on oppimis- tai lukivaikeuksia. Viime vuoden lopulla julkaistun, nuorten osaamista mittaavan Pisa-tutkimuksen mukaan suomalaisnuorten lukutaito oli heikentynyt huomattavasti edelliseen arviointiin verrattuna.

”Kun lukutaito jää heikoksi, se voi vaikuttaa paitsi koulutuksessa ja työelämässä myös ylipäätään arjessa pärjäämiseen.”

Minna Torppa oppimisen asiantuntija Jyväskylän yliopistosta

Torppa sanoo Pisa-kokeen mittaavan juuri ymmärtävää ja funktionaalista lukutaitoa. Tulokset huolestuttavat häntäkin, sillä ne osoittavat myös kuilun hyvien ja heikkojen lukijoiden välillä kasvavan.

”Enää emme voi olla ylpeitä siitä, että heikompien osaajien määrä olisi Suomessa muihin maihin verrattuna pieni. Kun lukutaito jää heikoksi, se voi vaikuttaa paitsi koulutuksessa ja työelämässä myös ylipäätään arjessa pärjäämiseen.”

Yhdeksi selitykseksi heikentyneeseen lukutaitoon on esitetty vaikeutta pysähtyä ja keskittyä johonkin tehtävään ja tehdä se sinnikkäästi loppuun. Torppa kertoo, että tutkimusten mukaan tarkkaavuuden, sinnikkyyden ja lukemisen välillä on yhteyksiä. Esimerkiksi pitkällisten ohjeiden lukeminen ja sisäistäminen voi olla vaikeaa, jos keskittyminen ei onnistu.

Tukena minäpystyvyydelle

Selkokielinen kirjallisuus on matalan kynnyksen keino harjoitella ja kehittää lukutaitoa. Jos suomen kielen taito on heikkoa tai kirjaan keskittyminen vaikeaa, yleiskieliseen kirjaan tarttumisen kynnys voi nousta liian korkeaksi.

Torppa puhuu minäpystyvyyden kokemuksesta, joka vaikuttaa merkittävästi siihen, mitä ihminen päättää tehdä. Minäpystyvyys syntyy paitsi aiemmista kokemuksista myös erilaisista sisäistetyistä uskomuksista. Joskus minäpystyvyys perustuu varmempaan tietoon, joskus vahvemmin uskomuksiin, joita voi kokeilemalla ravistella.

Tummassa puserossa ja housuissa oleva nainen seisoo nojaten puiseen kaiteeseen.
Minna Torppa puhuu minäpystyvyyden kokemuksesta, joka vaikuttaa merkittävästi siihen, mitä ihminen päättää tehdä.

”Itse en lähde juoksemaan maratonia, koska ajattelen, etten pysty siihen. Samalla tavalla joku ajattelee, ettei lue, koska se on hänelle liian vaikeaa.”

Selkokirjan lukemalla voi saada todisteen siitä, että pystyy lukemaan kokonaisen kirjan. Kun lukeminen alkaa sujua, se yleensä myös kiinnostaa entistä enemmän, ja samalla lukutaito kehittyy ja sanavarasto karttuu harppauksin.

Sisäänheittäjänä kohti yleiskieltä

Selkokirjat mainitaan usein, kun kouluja parjataan vaatimustason laskusta. Torppa ymmärtää arvostelua mutta muistuttaa, ettei kaiken kirjallisuuden tarvitse muuttua selkokieliseksi. Selkokirjat voivat olla ikään kuin sisäänheittäjinä kirjallisuuden maailmaan.

”Voi toivoa, että porttiteoria toimii tässäkin tapauksessa”, hän sanoo naurahtaen.

”Matalan kynnyksen selkokirjallisuus mahdollistaa paljon asioita ihmisille, joille yleiskieliset tekstit ovat vaikeita.”

Minna Torppa

Toiveena on tutkia, millainen motivoiva voima selkokirjoilla voi olla. Kirjallisuus kun ei ole pelkästään tiedon hankkimista ja lisäämistä, vaan lisäksi sen ajatellaan kehittävän esimerkiksi empatiaa ja tunnetaitoja. Kirjat voivat paitsi tarjota vertaistukea myös avata uusia horisontteja ja siten lisätä ymmärrystä itsestä ja muista.

Torppa pitää tärkeänä, että selkokieli ei korvaa yleiskieltä.

”Mutta matalan kynnyksen selkokirjallisuus mahdollistaa paljon asioita ihmisille, joille yleiskieliset tekstit ovat vaikeita. On kiinnostavaa nähdä, kenelle selkokirjat sopivat ja miten niitä osataan esimerkiksi kouluissa käyttää.”

Selkopolku-kirjapaketit suomalaisiin yläkouluihin

Suomen Kulttuurirahaston lahjoittamat Selkopolku-kirjapaketit, yhteensä 80 000 selko- ja helppolukuista kirjaa, otettiin käyttöön suomalaisissa yläkouluissa syksyllä 2024. Selkopolku-kirjalahjoitusten taustalla on huoli suomalaisnuorten heikkenevästä lukutaidosta ja koulujen jatkuvista haasteista hankkia kirjallisuutta kaikkien saataville.

Näköaloja omaan menneisyyteen

Vaaleahiuksinen nainen nojaa seinään ja katsoo kameraan. Seinällä eri värisiä ja eri kokoisia maalauksia.
Kajaanista kotoisin oleva Toivanen on asunut Belgiassa viimeiset kuusi vuotta.

Suomalainen kulttuurihistoria on toistuva teema Meri Toivasen maalauksissa. Niissä hän uudelleen tulkitsee sota-ajan jälkeisistä elokuvista poimimaansa kuva-aineistoa pelimaailmasta löytämiensä vertauskuvien välityksellä.

Kajaanista kotoisin oleva kuvataiteilija on asunut Belgiassa viimeiset kuusi vuotta. Toivanen kokee, että välimatka on vain lisännyt hänen mielenkiintoaan omaa kotimaataan kohtaan.

”Uusi konteksti sai minut kiinnostumaan oma perheen historiasta ja Suomen kulttuurihistoriasta elokuvan kautta. Molemmilla on yhteyksiä talvisotaan liittyvään uhkaan ja epävarmuuden aikaan, joka on Ukrainassa käytävän sodan takia taas läsnä”, hän kertoo.

27-vuotias Toivanen valmistui kaksi vuotta sitten maalaustaiteen maisteriksi Antwerpenin Taideakatemiasta, jossa myös Albert Edelfelt opiskeli 1800-luvun loppupuolella historiamaalausta valtiolta saamansa stipendin turvin.

Valmistuttuaan Toivaselle tarjottiin taideakatemiasta piirustuksen opettajan paikkaa, ja hän aloitti osa-aikatyöt heti seuraavana syksynä. Samaan aikaan Toivanen on käynnistänyt uraansa kuvataiteilijana.

Toistaiseksi mahdollisuuksia on tarjoutunut kiitettävästi ja Toivanen on osallistunut duo- ja ryhmänäyttelyihin Luxemburgissa, Belgiassa, Suomessa ja Tanskassa. Hän kuitenkin tunnistaa taiteilijauran alkuvaiheeseen liittyvät haasteet.

”Monen nuoren taiteilijan suurin pelko on tyhjyys valmistumisen jälkeen. Minulla oli aika hyvin jatkumoa – sain luotua kontakteja opiskeluaikana ja pääsin rakentamaan näyttelytoimintaa. Alku tuntui aika helpolta, mutta onhan siinä omat haasteensa, kun ulkopuolisena yrittää löytää omaa paikkaansa uudessa kaupungissa”, Toivanen toteaa.

Residenssi vie uralla eteenpäin

Ainakin toistaiseksi Toivanen aikoo jatkaa työskentelyään Antwerpenista käsin. Kaupungin taidetarjonta on hänen mukaansa monipuolinen ja taiteen tutkintoa pidetään arvossa.

Ensi vuoden alussa Toivanen ottaa urapolullaan seuraavan askeleen, kun hän aloittaa Antwerpenissa sijaitsevassa MORPHO-residenssissä viisi kuukautta kestävän työskentelyjakson Kulttuurirahaston residenssiohjelman mahdollistamana.

Jakson aikana Toivanen aikoo työstää Let the Sleeping Dogs Lie -nimistä projektia, jossa hän pohtii vallan käsitettä vertauskuvien ja symboliikan kautta. Residenssin päätteeksi Toivasen on tarkoitus pitää uransa ensimmäinen yksityisnäyttely.

Nainen ateljeessaan maalaamassa taulua lattialla. Seinällä on eri värisiä maalauksia.
Toivanen sai luotua kontakteja jo opiskeluaikana ja pääsi rakentamaan näyttelytoimintaa jo uransa alkuvaiheessa..

Omaan työskentelyyn syventymisen lisäksi Toivanen odottaa residenssiltä kohtaamisia paikallisten ja kansainvälisten taiteilijoiden sekä kuraattorien kanssa ja residenssiohjelmaan kuuluvia museo- ja galleriavierailuja.

”Opiskelu oli ihanaa ja sosiaalista aikaa. Olen haaveillut, että jossain vaiheessa pääsisin takaisin ympäristöön, jossa olisi enemmän yhteisöllisyyttä. On huippujuttu, että saan taas kuulla muiden ääntä ja seurata toisten luovaa prosessia. Jo uusi ympäristö herättää varmasti uusia ideoita”, hän toteaa.

Lopputulos yllättää

Eri värisiä ja kokoisia tauluja seinällä.

Residenssiaikana Toivanen aikoo myös syventää työskentelytekniikoitaan. Hän ei käytä maalaustelinettä, vaan työskentelee useimmiten lattialla ja pyrkii saamaan maalauksen valmiiksi yhdeltä istumalta.

Toivasen käyttämien maalien koostumus on usein juokseva, mikä saa ne liikkumaan ja leviämään maalauksen pinnalla. Siksi lopputulosta on vaikea täysin hallita.

”Maalauksessa on oikeus myös epäonnistua, eikä minulla ole kiintymystä lopputulokseen. Maalaus on yhdessä kerroksessa ja jos en ole tyytyväinen, minulla on vapaus pyyhkiä kaikki pois ja aloittaa alusta. Maalaus ei aina onnistu ja sekin on kiinnostavaa”, toteaa Toivanen.

Öljymaalien lisäksi Toivanen käyttää itse valmistamiaan pastelliliituja, mustetta, guassimaaleja sekä vesivärejä. Residenssijakson aikana hän aikoo maalausten lisäksi työstää myös esittäviä veistoksia.

Keramiikka on Toivaselle uusi tuttavuus, jonka ominaisuuksiin hän on perehtynyt kesäisin kotonaan Kajaanissa. Toivasen mukaan yksi vaikeimmista asioista on tietää, koska tekeillä oleva työ on valmis.

”Koulussa vaaditaan paljon töitä nopealla tahdilla. Valmistumisen jälkeen minulla on ollut oma rauha ja tila työskennellä, enkä ole kokenut painetta saada töitä valmiiksi tietyn ajan sisällä. Nyt minulla on vapaus keskittyä prosessiin ja hetkeen, se on tärkeintä.”

Yhteisen tulevaisuuden äärellä

Yksin työskentely on Jarkko Partasen kauhukuva. Teini-iässä tanssin pariin tiensä löytänyt Partanen ymmärsi jo varhaisessa vaiheessa haluavansa työskennellä nimenomaan muiden kanssa.

Hän opiskeli tanssitaiteen kandidaatiksi Lontoossa, ja myöhemmin taiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Nopeasti Partanen myös oivalsi, että mieluummin tekee esityksiä kuin esiintyy niissä. Niinpä hänestä tuli koreografi.

”Oli todella vapauttavaa tajuta, että minun ei tarvitse olla tanssija. Toisaalta minulla ole koreografina mitään yhtä praktiikkaa, jota kehittäisin teoksesta toiseen. Jos minun pitäisi yksin miettiä, mitä seuraavaksi teen, urani olisi loppunut jo kauan sitten”, Partanen toteaa.

Vaikeudet opettavat

Kahdeksan vuotta sitten Partanen oli mukana perustamassa Wauhaus-kollektiivia neljän muun taiteilijan kanssa. Työryhmä oli jo aikaisemmin työskennellyt yhdessä eri kokoonpanoissa ja huomannut, ettei teosten nimeäminen ohjaajan tai koreografin mukaan vastannut heidän työskentelytapaansa.

Sitoutumalla yhteiseen taiteelliseen tulevaisuuteen ja sen kehittämiseen Wauhaus pyrkii luomaan toiminnalleen rakenteita, jotka tukevat pitkäjänteistä ja monialaista työskentelyä taiteen parissa. Se tarkoittaa esimerkiksi yhteistyökumppanuuksien sekä kansainvälisten suhteiden rakentamista ja yhteisten toimintatapojen kehittämistä.

Ryhmässä työskentely ei Partasen mukaan ole aina kitkatonta, eikä kaikki mene suunnitelmien mukaan. Yhteistä taivalta jatketaan siitä huolimatta.

Mies istuu seinään nojaten, vasemmalla viherkasvi, oikealla juliste
Yhdessä tekemisen rikkaus on Partasen mukaan siinä, ettei kukaan täysin tiedä, millainen lopputulos tulee olemaan. Kuva: Laura Iisalo

”Taide on hankalaa ja esitysten tekeminen on helvetin vaikeaa, eikä siitä koskaan tule helpompaa. Omista ideoista tulee kuitenkin paljon parempia, kun niitä on tongittu, kritisoitu, rakennettu, haastettu ja purettu yhdessä eri näkökulmista. Lopulta päädytään johonkin, mitä kukaan meistä ei olisi voinut alussa kuvitella. Se on yhdessä työskentelyn kauneus”, Partanen toteaa.

Kansainvälisyys on välttämättömyys

Wauhaus työskentelee Helsingistä käsin, mutta esittää teoksiaan kansainvälisesti. Esimerkiksi Fluids-esitys sai ensi-iltansa Tallinnassa kuusi vuotta sitten, ja sitä esitetään eri maissa edelleen. Kansainvälisyys on Partasen mukaan alalla jopa välttämättömyys.

”Produktiot ovat taiteellisesti ja tuotannollisesti monivuotisia prosesseja. Teosten elinkaaren kannalta tuntuu täysin kestämättömältä esittää niitä vain Suomessa, jossa esitysmahdollisuudet ja -kontekstit ovat rajallisia”, hän toteaa.

Wauhausin produktioille on ominaista, että niiden teemat, kokoonpanot, mittasuhteet ja toteutustavat vaihtelevat. Kollektiivin tuotantoja on esitetty niin Kansallisteatterin isolla näyttämöllä kuin Helsinki Biennaalissa ja pienissä Black Box -teattereissa.

Yhteistä teoksille on niiden vahva audiovisuaalinen ja tilallinen ajattelu. Esiintyjien roolia ja paikkaa näyttämöllä on yhdessä kyseenalaistettu, ja Partanen on luonut koreografioita paitsi tanssijoille myös robottikoiralle ja kaivinkoneille.

”Vaikka olemme kollektiivi, ihmisillä on eri ammatinkuvat, koulutustaustat, ja perspektiivit. Olemme oppineet, että on meidän vahvuutemme, että teemme erilaisia juttuja. Kun innostumme jostain ideasta, meillä on tapana syväsukeltaa sisälle teemaan ja yhtäkkiä olenkin koreografioimassa kaivinkoneita Vuosaaren huipulla”, hän toteaa.

Residenssi konkretisoi ideat

Ryhmä ihmisiä studiossa, tausta on sininen.
Wauhaus-kollektiivi valmistelee tulevaa tuotantoaan residenssissä Tallinnassa. Kuva: Sofia Okkonen

Elokuussa Wauhausin työryhmä lähtee Tallinnassa sijaitsevaan Kanuti Gildi Saal -residenssiin kahdeksi viikoksi Kulttuurirahaston residenssiohjelman mahdollistamana. Partasen lisäksi Tallinnaan matkaavat ohjaaja Juni Klein, äänisuunnittelija Jussi Matikainen ja skenografi Laura Haapakangas sekä seitsemän Wauhausin ulkopuolista suunnittelijaa ja esiintyjää.

Kanuti Gildi Saal on työryhmälle entuudestaan tuttu, sillä he työskentelivät residenssissä myös kymmenen vuotta sitten. Silloin lopputuotoksena syntyi Dirty Dancing -esitys, jota Partanen pitää Wauhausin alkulaukauksena. Tällä kertaa tarkoituksena on työstää joulukuussa Pannuhuoneessa ensi-iltansa saavaa Renaissance-teosta.

Kyseessä on helsinkiläisen Zodiak – Uuden tanssin keskuksen kanssa yhteistuotantona toteutettava, viiden esiintyjän produktio, joka tutkii uudellenlumoutumisen ja muodonmuutoksen tematiikkoja ruumiillisuuden keinoin. Toistaiseksi teos on suunnitteluvaiheessa ja residenssijakso aloittaa pidemmän harjoituskauden, mikä mahdollistaa alustavien ideoiden viemisen työpöydältä näyttämölle ja uppoutumisen tulevan teoksen maailmaan.

Teos voi edetä vielä moneen suuntaan, eikä kukaan täysin tiedä, millainen lopputuotos tulee olemaan. Se on Partasen mukaan yhdessä työskentelyn rikkaus.

”Yhdessä tekeminen tuo monipuolista perspektiiviä, mikä on samaan aikaan tärkeää ja nautinnollista myös omalle taiteilijuudelle.”

Viha, joka synnyttää kirjallisuutta

Camila Sosa Villadan romaani Yöeläimiä (S&S) on yksi tänä keväänä julkaistuista käännöskirjoista, joita on rahoitettu Kulttuurirahaston Maailmankirjallisuuden suomennostuella.

Espanjasta kääntävän suomentajan näkökulmasta tuki on varsin tervetullut. Espanjan kielialue on laaja: kyseessä on maailman toiseksi puhutuin äidinkieli, ja sillä on virallisen kielen asema yli 20 eri maassa. Tämä merkitsee myös hyvin laajaa kirjallista kenttää – ja paljon paikallisia eroja eri maista tulevien teosten välillä.

Travestit argentiinalaisessa yhteiskunnassa

Yöeläimiä-suomennokseni mukana suomen kieleen rantautuu sana ”travesti”. Sanakirjamääritelmän mukaan espanjankielinen sana tarkoittaa transvestiittia, mutta kirjan travestit ovat transnaisia. Travestisuus on heille siis sukupuoli-identiteetti.

Romaani kuvaa yhden transyhteisön asemaa, travesteihin suunnattua väkivaltaa ja yhteiskunnallista eristämistä. Teoksen tunnelma vaihtelee ylitsepursuavasta ilosta lohduttomaan suruun. Mutta mihin suuntaan tilanne Argentiinassa on edennyt viime vuosina?

”Se on hitaanpuoleinen prosessi, mateleva, sanoisin että se on entisestään hidastunut. Ja tällä tarkoitan yhteiskunnan vitkuttelua. Lait ovat kyllä olemassa, mutta ihmiset laiminlyövät niitä. Etenkin jos uhri on travesti”, kirjailija kertoo.

Romaanin suomenkielinen nimikin viittaa siihen, että travestit ovat näkymättömiä. Kirjan travestit elävät öisin, piilossa yhteiskunnan katseilta. Kirjailija kaipaa edelleen travesteja julkisuuteen, mutta kirjallisuuden hän ei koe lisäävän näkyvyyttä.

”Tiedän että he tekevät seksityötä, ja monessa tapauksessa on liian myöhäistä astua maailmaan. Koen, että kirjallisuudella ja erityisesti fiktiolla on vain heikko vaikutus, sen kosketus ihmisten sydämiin on kovin hento. Eikä sen suurempaa vaikutusta voisi vaatiakaan näin hyödyttömältä ammatilta.”

Nainen katselee parvekkeelta, taustalla kaupungin silhuetti

Henkilöhahmo nimeltä Camila

Romaanin travestit asuvat yhdessä vaaleanpunaisessa asuntolassa ja elättävät itsensä prostituutiolla. Tapahtumat sijoittuvat Córdoban kaupunkiin ja vuosituhannen vaihteeseen. Myös kertojahahmon nimi on Camila.

Romaanin tarina kumpuaa kirjailijan omasta menneisyydestä: ”Köyhyydestä. Mukavuuksien ja välittömien tyydytysten puutteesta. Vihasta. Paljoltikin vihasta ja kaunasta. Siispä kun otatte vastaan kirjoitukseni, otatte vastaan latinalaisamerikkalaisen travestin vihan, jolla hän on ruokkinut mielikuvitustaan, kielioppiaan ja syntaksiaan”.

Vaikka Yöeläimien päähenkilö on nimeltään Camila, hahmo on silti aivan muuta kuin kirjoittajansa. Sosa Villada kertoo pyrkivänsä kirjoittamalla tappamaan tuon toisen, oman persoonansa pohjalta kehittyneen (tai saastuneen) Camilan.

Muistoihin palaaminenkaan ei aina ole helppoa. Muisti voi johdattaa paikkoihin, joihin ei ollut tarkoitus milloinkaan palata: ”Se on vähemmän hygieeninen reissu, johon sisältyy myös omien muistojeni pettämistä.”

Uusi latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden buumi?

Latinalaisamerikkalaisesta kirjallisuudesta puhuttaessa muistetaan yleensä mainita 1960-luvun buumi, johon kuuluivat etenkin maagisen realismin mestarit, etunenässä Gabriel García Márquez ja Jorge Luis Borges. Kaanon oli tuolloin hyvin miesvaltainen, mutta nyt povataan uutta buumia, jonka kärjessä ovat Latinalaisen Amerikan naiset.

Toistaiseksi naisten kääntäminen ja julkaiseminen Suomessa on ollut hajanaista. Eniten suomennettuja argentiinalaiskirjailijoita ovat Borges, Julio Cortázar ja César Aira, joista ensimmäistä ja viimeistä on julkaistu viimeisen vuoden sisällä. Isot nimet eivät ole kadonneet mihinkään.

Kysyn Camilalta, mitä mieltä hän on näistä kolmesta klassikosta.

”Borgesia rakastin hullun lailla. Luen hänen teoksiaan taas uudelleen ja rakastan häntä jälleen hullun lailla. Cortázarista pidän vähemmän, Airasta pidän mutta hän ei ole sellainen kirjailija, jota mielelläni luen.”

Sosa Villada kertoo lukevansa mieluiten naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hänen oma kirjoituksensa kumpuaa ”kaikista niistä kerroista, kun maailma on koskettanut lukemisen välityksellä”.

Uusia tuulia kulttuuripolitiikassa

Buenos Airesissa on nähty viime aikoina massiivisia mielenosoituksia presidentti Javier Milein leikkauspolitiikkaa vastaan. Milei on leikannut valtavia summia niin kulttuurista kuin sivistyksestä. Programa Sur -käännösohjelman määrärahoja supistettiin aivan minimiin, mikä tietää pienempää apurahapottia argentiinalaisen kirjallisuuden kääntäjille. Monet pelkäävät maan eristäytyvän kulttuurisesti muusta maailmasta.

Mutta minkälainen on kulttuuriväen mieliala Argentiinan toiseksi suurimmassa kaupungissa, Córdobassa? Sosa Villadan mukaan aiheesta on vaikea puhua yleisellä tasolla, koska myös kulttuuriala on hyvin polarisoitunut.

”Talouskatastrofi on todistettavissa ihan numeroillakin, mutta sen herättämän epätoivon kontrastiksi monet ihmiset iloitsevat – maamme valtava antiperonistinen kansanosa. Jopa näin inflaation ja hintojen nousukiidon aikana tilanne on monimutkainen, koska on myös niitä, jotka elävät täysin huoletta.”

Sosa Villada ei kuitenkaan koe tilannetta huolestuttavana argentiinalaisen kirjallisuuden kannalta. Toki hän näkee valtion vetäytymisen symbolisena kannanottona, jonka seuraukset iskevät etenkin kulttuurin saavutettavuuteen.

”Mutta provokaation uhallakin uskallan sanoa, että kulttuuri syntyy puutteesta. Kulttuuri syntyy pelosta joutua yön ja roistojen nielemäksi, pelosta joutua tulvivan joen pois pyyhkimäksi. Mielestäni se on se hetki, jolloin kieli ja luomistyö fermentoituvat.”

Talous on kirjailijallakin mielessä, kun hänen kirjojaan käännetään maailmalla. Ei juurikaan mikään muu: ”Millään symbolisella, mikä ei ruoki minua, ei myöskään ole minulle minkäänlaista arvoa. Ajattelen vain euroja tai dollareita.”

Camila Sosa Villada on saapumassa Suomeen vierailulle Helsinki Lit -tapahtumaan toukokuun lopulla. Festivaalilauantaina 25.5. Sosa Villada keskustelee Savoy-teatterin lavalla Silvia Hosseinin kanssa halusta, seksuaalisuudesta ja kirjoittamisesta. Lisäksi kirjailija esiintyy Akateemisessa kirjakaupassa ja Tekstin talolla.

Virtuaalisilla välineillä kohti parempaa loppuelämää

Yleislääketieteen erikoislääkäri, dosentti Timo Carpén haluaa hoitaa potilaitaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Siksi hän viihtyy palliatiivisen eli parantumatonta ja etenevää sairautta sairastavien potilaiden hoidon parissa.

”Palliatiivisessa hoidossa työ on todella laaja-alaista ja tiivistä tiimityötä hoitajien ja muiden ammattilaisten sekä potilaan läheisten kanssa. Ajattelen sen olevan lääkärin ydintyötä”, hän kuvailee.

Palliatiivinen hoito myös koskee meistä monia niin suoraan kuin välillisesti: Maailman terveysjärjestö (WHO) arvioi, että Suomessa palliatiivista hoitoa tarvitsee vuosittain noin 75 000 ihmistä, ja määrä on kasvussa. Hoidon piirissä on niin syöpää kuin esimerkiksi keuhko-, munuais- ja sydänsairauksia sairastavia potilaita. Palliatiivinen hoito tutkitusti parantaa potilaan elämänlaatua ja vähentää sairaalapalveluiden käyttöä elämän loppuvaiheessa, minkä lisäksi se vähentää selvästi myös potilaiden läheisiin kohdistuvaa kuormitusta.

Tutkimustiedon mukaan palliatiivisesta hoidosta on sitä suurempi hyöty, mitä aiemmin se aloitetaan. Nyt Carpén on lähdössä Kanadan Torontoon Princess Margaret Cancer Centreen kahden vuoden fellowship-jaksolle tutkimaan, voiko virtuaalisesta oireseulonnasta olla apua vaikeimmista oireista kärsivien syöpäpotilaiden löytämisessä ja ohjaamisessa varhaisen erityistason palliatiiviseen hoitoon oikea-aikaisesti ja tehokkaasti. Virtuaalista seulontaa verrataan tutkimuksessa perinteiseen reittiin eli syöpälääkärin seulontaan ja arviointiin.

Kytköksiä globaaleihin ilmiöihin

Mies valkoisessa lääkärintakissa seisoo portailla ja nojaa kaiteeseen.

Tutkimusryhmän työ kytkeytyy lukuisiin globaaleihin trendeihin. Väestö ikääntyy niin Suomessa kuin muissakin teollistuneissa maissa, terveydenhuollon resursseista käydään tiukkaa vääntöä, ja koronaviruspandemia vauhditti digitalisaatiota myös terveydenhoidossa.

Nykyisin palliatiivisen hoidon kohdentamisen haasteena on löytää suuresta potilasjoukosta ne, joiden oiretaakka on suurin ja jotka hyötyisivät hoidosta eniten. Oiretaakka viittaa Carpénin mukaan niin henkiseen, sosiaaliseen, psyykkiseen kuin fyysiseenkin kärsimykseen, kuten ahdistukseen sekä kipuun ja pahoinvointiin.

Torontossa jo aiemmin toteutettu tutkimus on antanut viitteitä siitä, että toimivalla seulonnalla voidaan löytää eniten palliatiivisesta kontaktista hyötyvät potilasryhmät. Carpén osallistuu professori Camilla Zimmermannin tutkimusryhmään ja tutkimuksen kakkosvaiheeseen, jossa selvitetään satunnaistetulla tutkimusasetelmalla virtuaalisen oireseulonnan toimivuutta.

Carpén uskoo, että kun oikein kohdennettu virtuaalinen oireseulonta tuottaa potilaista tietoja reaaliajassa ja helpottaa vaikeaoireisimpien potilaiden seulomista, hoitoketjuja voidaan merkittävästi nopeuttaa ja potilaiden elämänlaatua parantaa. Koska palliatiivisen kontaktin on havaittu vähentävän kalliiden sairaala- ja päivystyspalveluiden käyttöä, samalla hellittää terveydenhuollon resursseihin kohdistuva paine.

”Hyötyjiä ovat siis sekä yksilö läheisineen että yhteiskunta”, Carpén sanoo.

Palliatiivisen hoidon tarvitsijoiden määrä ei ole tulevaisuudessa vähenemässä. Carpén huomauttaa, että palliatiivisen hoidon tarpeen piirissä on potilaita pienistä lapsista ikäihmisiin ja että väestö jatkuvasti ikääntyy.

Tavoitteena tehokkuus

Vaikka pandemia levensi digiloikkaa, Carpénin mielestä digitaalisissa työkaluissa on terveydenhuollossa edelleen huomattavasti kehityspotentiaalia. Samalla on kuitenkin huomioitava digitaalisten välineiden rajoitteet.

”Siksi niiden käyttöä on suosittava sellaisten potilaiden kanssa ja sellaisilla aihealueilla, joissa ne on todettu toimiviksi ja tehokkaiksi. Digitaalisista palveluista tarvitaan myös lisää tutkimusnäyttöä”, Carpén toteaa.

Jos tutkimustulokset osoittavat virtuaalisen seulonnan toimivan, digitaalista oireseulontaa voidaan tulevaisuudessa hyödyntää paremmin – myös Suomessa. WHO:n arvion mukaan Kanada on palliatiivisen hoidon osalta kansainvälisessä vertailussa kärkitasoa ja Suomea edellä.  Carpén pitääkin tärkeänä, että Suomeen voidaan tuoda ulkomailta tutkimusosaamista ja uusia näkemyksiä, joiden avulla Suomen palliatiivisen hoidon tasoa voidaan entisestään kehittää.

Nyt Carpén toimii usean väitöskirjan ohjaajana laajassa, professori Tiina Saarron johtamassa suomalaisessa tutkimushankkeessa, jossa selvitetään kroonisiin sairauksiin kuolleiden aikuisten elämän loppuvaiheen hoidon toteutumista valtakunnallisesti. Kun kaksivuotinen jakso Torontossa päättyy, Carpénin tavoitteena on perustaa Suomeen oma tutkimusryhmä.

”On laaja kokonaisuus järjestää parasta mahdollista hoitoa potilaille samalla kun rajallisia resursseja yritetään kohdentaa oikein. Ratkottavana on monenlaisia haasteita, mutta näen tulevaisuuden kehityksen silti erittäin positiivisena.”

Lääketieteen tohtori, dosentti Timo Carpén sai säätiöiden post doc -poolin apurahan vuonna 2024 väitöksen jälkeiseen tutkimukseen Princess Margaret Cancer Centressä Kanadassa. Tutkimuksessaan hän selvittää virtuaalisen oireseulonnan vaikutuksia varhaiseen palliatiiviseen hoitoon pääsyssä.

Mustavalkoinen menestystarina

Esikoiskirjailija Ivanda Jansonen tie sarjakuvan pariin on ollut täynnä sattumuksia.

Jansone tunsi vetoa taiteen tekemiseen jo lapsesta lähtien, mutta taiteilijuuteen liittyvä epävarmuus vieroksutti. Jansone päätti opiskella graafista suunnittelua ja muotoilua järkisyistä, mutta ajatus taiteen tekemisestä ei jättänyt häntä rauhaan.

Vuonna 2018 Jansone päätyi puolivahingossa Aalto-yliopiston avoimen yliopiston sarjakuvakurssille, jonka opettajana toimi pitkän linjan taiteilija Matti Hagelberg. Kokemus avasi Jansonelle näkymät sarjakuvataiteen maailmaan ja johdatti tämän taas piirtämisen pariin.

Sitten iski pandemia ja Jansone irtisanottiin graafisen suunnittelijan työstään.

”Potkut musersivat egoni ja kaikki pysähtyi. Kuulin oman ääneni ensimmäistä kertaa ja ymmärsin, kuka olen ja mitä haluan. Sarjakuva oli siinä hetkessä ainoa asia, mikä minua kiinnosti. Päätin keskittyä taiteen tekemiseen ja katsoa mihin polku minut vie”, hän kertoo.

Esikoisteos lumosi

Jansonen viime vuonna julkaistu esikoiskirja, Mustavalkoinen mestariteos, sai innostuneen vastaanoton. Viimeistään toimittaja Harri Römpötin ylistävä arvio Helsingin Sanomissa nosti sarjakuvateoksen koko kansan tietoisuuteen ja kirjaston varatuimpien kirjojen joukkoon. Se tuli Jansonelle täytenä yllätyksenä.

Taideteoksia ja kyniä pöydällä

”Teos oli minulle hyvin henkilökohtainen. Se oli oman itseni, taiteen ja uusien tekniikoiden tutkimista, enkä siksi odottanut tai edes miettinyt arvostelua. Palaute tuntui kyllä kivalta ja sain sen myötä itsevarmuutta omaan tekemiseen ja uskoa siihen, että olen oikealla tiellä”, hän toteaa.

Jansone leikkii kuvituksissaan todellisuuden eri tasoilla ja havainnoilla, mikä luo niihin surrealistisen tunnelman. Pelkkien kuvien varaan rakentuvat, sanattomat sarjakuvat ovat Jansonen suosikkeja. Hän jättää tarinan mielellään avoimeksi ja antaa lukijan osallistua sen kerrontaan.

”Sarjakuvien työstäminen vaatii paljon suunnittelua ja pidän suunnittelusta. On kiinnostavaa rakentaa tarinan ympäristö ja tunnelma tyhjästä. Minua kiinnostaa myös aika. Jos yksittäinen kuva, maalaus tai valokuva on pysähtynyt hetki, niin sarjakuvassa hetki on jatkuva”, Jansone sanoo.

Työskentely Narvassa palautti lapsuuteen

Latviasta Suomeen vuonna 2008 muuttaneen Jansonen seuraava sarjakuvateos käsittelee silloisessa Neuvostoliitossa vietettyyn lapsuuteen liittyviä muistoja ja salaisuuksia.

Vanhat neuvostoaikaiset esineet kuten vinyylisoitin, paperimassasta tehdyt eläinnaamiot, oranssi maitokannu, vanha herätyskello ja neuvostoaikainen Cheburashka-lelu taipuvat Jansonen käsissä kuviksi ja tarinoiksi.

Viime syksynä Jansone työsti uutta projektiaan Virossa, Narvassa, jossa hän vietti kaksi kuukautta NART-residenssissä Kulttuurirahaston tukemana. Lähellä Venäjän rajaa sijaitsevan kaupungin pysähtynyt tunnelma soveltui hyvin työn alla olevan teoksen teemaan.

Jansone odotti residenssiaikana esikoistaan, mikä osaltaan palautti mieleen omia lapsuusajan muistoja.

”Narvassa viettämäni aika oli tosi tunteikas. Vetäydyin sisäänpäin, koska halusin olla paljon yksin. Oli ihmeellistä päästä syvälle menneisyyteen ja elää uudestaan lapsuuteni muistoja. Kävellessäni iltaisin vanhassa, hiljaisessa talossa tuntui, kuin olisin osa elokuvaa”, Jansone kertoo.

Sarjakuvan uudet muodot

Mustavalkoinen surrealistinen piirustus käsistä
Jansone leikkii kuvituksissaan todellisuuden eri tasoilla ja havainnoilla, mikä luo niihin surrealistisen tunnelman.

Jansone on tällä hetkellä vanhempainvapaalla, mutta uudet taiteeseen ja sarjakuvaan liittyvät ideat muhivat jo mielessä. Lähitulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu ainakin NART-residenssissä aloitetun kirjan loppuunsaattaminen ja Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta taiteen maisteriksi valmistuminen.

Taidegrafiikan työstäminen syväpainotekniikalla on Jansonelle luonteva jatkumo, joka tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa sarjakuvaa suuremmassa koossa, ja tuoda kirjojen sivuilta tutut maailmat uusiin ympäristöihin.

”Suomessa on tosi paljon hyvä sarjakuvan tekijöitä ja taiteilijoita, mutta ihmettelen, miksi sarjakuva jää alakulttuuritasolle, eikä teoksia meinaa löytää edes kirjakaupoista. Toisaalta sarjakuva voi olla muutakin kuin kirja. Haluaisin, että kiinnostus sarjakuvaan voisi alkaa galleriasta”, hän sanoo.

Sarjakuvataiteilija Ivanda Jansone sai residenssiapurahan vuonna 2023. Hän työskenteli kaksi kuukautta NART-residenssissä Virossa syksyllä 2023.

Kulttuurin tukijoukot: Marianna Bom – tieteen ja taiteen kohtaamispaikoilla

Silmälasipäinen nainen mustassa jakussa istuu sohvalla.

Millaisissa työyhteisöissä olet kartuttanut osaamistasi? 

Olen aina pyrkinyt itseäni viisaampien joukkoon, sillä heiltä voi oppia paljon. Viihdyn suurissa organisaatioissa, joissa ei ole liikaa pönötystä. Ennen Aaltoa toimin pitkään esimiestehtävissä Koneen ja Nokian palveluksessa. Nykyisessä työssäni Aallon talous- ja rahoitusjohtajana vastaan myös Otaniemen kampuksen kehittämisestä ja kiinteistöistä. Tällaiselle uteliaalle, opinhaluiselle ja kaikesta kiinnostuneelle Aalto-yliopisto on jatkuvasti innostava ja inspiroiva työpaikka.

Miltä Suomen Kulttuurirahasto näyttää Otaniemestä katsoessa?

Sekä Kulttuurirahasto että Aalto-yliopisto ovat yleishyödyllisiä toimijoita. Meissä on samaa kestävyyttä. Molemmissa tiede ja taide sijoittuvat saman katon alle. Aalto-yliopistokin on Suomen suurimpia säätiöitä; sillä on 1,3 miljardin euron sijoitussalkku. Sijoitettava pääomamme on kertynyt lahjoittajilta kuten Kulttuurirahastossakin. Suuri osa Aalto-yliopiston toiminnan rahoituksesta tulee opetus- ja kulttuuriministeriöstä, mutta lahjoitukset ovat edelleen meille tärkeitä. Tunnen suuren säätiön rahoitus- ja sijoitusstrategiat. Myös riskienhallinta ja hyvä hallinto ovat minulle tuttuja ja tärkeitä teemoja. 

Kulttuurirahasto on vahva ja tärkeä valtakunnallinen vaikuttaja. Olen onnellinen sen hallituksen jäsenyydestä. Kahden teinin äitinä iloitsen erityisesti Taidetestaajista. Koulujärjestelmämme suuntautuu vain rationaaliseen. Siksi on tärkeää, että lapset ja nuoret saavat ammentaa itselleen taiteen ja kulttuurin parantavaa voimaa. 

Opiskelet työn ohella uutta tutkintoa. Mitä tavoittelet?

Minua on aina kiinnostanut psyyke, erityisesti sen tiedostamaton puoli. Taide puhuu suoraan tiedostamattomaan, taiteilijat ammentavat sieltä. Opiskelen Kööpenhaminan C. G. Jung -instituutissa jungilaisen suuntauksen psykoanalyytikoksi. Opinnot kestävät kuusi vuotta ja vastaavat laajuudeltaan maisterintutkintoa. Niihin kuuluu myös asiakastyötä kokeneiden koulutusanalyytikoiden valvonnassa. Toivon voivani palvella ihmisyyttä psykoanalyytikkona päivätyön rinnalla. 

Ihminen on psyykeltään moninainen ja monimuotoinen. Jungilaisessa psykoanalyysissa hänen on tarkoitus tulla kokonaisemmaksi, ei täydelliseksi, ja hyödyntää eri puolia itsestään. Siis tulla itsekseen. 

Kulttuurin tukijoukot -juttusarjassa esitellään ihmisiä, jotka antavat panoksensa tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi toimimalla Suomen Kulttuurirahaston luottamushenkilöinä tai työntekijöinä.

Suomalaisen nykytaiteen kansainvälinen ääni

Levysoittimesta kajahtava sopraano täyttää tilan. Ääni on sekoitus ristiriitaista itsetutkiskelua sekä haudanryöstäjän teon oikeutusta, katumusta ja häpeää. Kyse on Confession Piece for Voice -ääniteoksesta, jonka taiteilija Jonna Kina toteutti yhdessä säveltäjä Lauri Supposen kanssa vuonna 2021. Teos oli esillä Helsinki Contemporary -galleriassa, ja se löytyy nykytaiteen museo Kiasman kokoelmista.

Ääni on ollut Kinalle aisteista tärkein lapsuudesta lähtien. Hän pohtii teoksiaan äänen kautta silloinkin, kun ne ovat hiljaisia.

”Äänen taipumus vaikuttaa suoraan tunnerekisteriin on usein lopulta moniaistinen kokonaisuus. Siksi se on luonteva tekijä myös kuvataiteessa, missä hiljaisuus on tyypillinen tilan ominaisuus. Minua kiehtoo, miten ääni voi toimia tunnepuolen, intuitiivisen ja käsitteellisen, irrationaalisenkin rajapinnoilla”, Kina toteaa.

Uusien maailmojen tulkitsija

Nainen värikkäässä villapaidassa istuu puisten tikkaiden päällä.

Kina sanoo olevansa omimmillaan uuden äärellä. Taiteilijana hän havainnoi ympäristöään ja luo tulkintojensa pohjalta uusia maailmoja. Äänen lisäksi Kina käyttää työssään liikkuvaa kuvaa, installaatiota, valokuvaa, veistosta ja kieltä. Kaikkea ei hänen mukaansa voi sanallistaa – jos voisi, taiteen tekeminen voisi muuttua tylsäksi.

Joskus teokset syntyvät pakottavasta tarpeesta. Mieleen saattaa jäädä kummittelemaan työstämistä vaativa asia. Näin kävi haudanryöstäjistä kertovan näyttelykokonaisuuden kohdalla.

Kaikki alkoi Mazzano Romanosta vuonna 2017. Kina oli italialaiskylässä taiteilijaresidenssissä, kun hän löysi paikallisesta arkeologisesta museosta faliskikulttuurille kuuluneen ruukun. Muinainen, haudasta ryöstetty esine lumosi taiteilijan, joka palasi katsomaan ja kuvaamaan ruukkua yhä uudestaan ja uudestaan.

Ruukku päätyi lopulta osaksi Red Impasto Jar -nimistä videoteosta. Kyseessä on liikkuva muotokuva teollisen moottorin päälle asetetusta ruukusta, joka pyöriessään paljastaa katsojalle koko hauraan olemuksensa.

”Ruukun tarinaa ei tunneta, mutta se oli tarkoitettu tuonpuoleiseen elämään. Minun oli tehtävä siitä teos, jotta pääsin irti sen paulasta. Ruukku sai pohtimaan, onko oikeus esittää kulttuuria tai kieltä, jota ei tunne, tai onko museolla oikeus esittää esine, joka kuuluu toisen ihmisen muistolle”, Kina sanoo.

Liikkuvuus avaa uusia ovia

Viime syksynä Kina työskenteli kolme kuukautta Kööpenhaminassa sijaitsevassa Fabrikken-residenssissä Kulttuurirahaston avustuksella. Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa maisterin tutkinnon suorittanut Kina on opiskellut ja työskennellyt myös New Yorkissa ja Jerusalemissa.

Liikkuvuuden merkityksen ymmärtää hänen mukaansa vasta, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.

”Uusi ympäristö aktivoi aisteja ja synnyttää uusia ajatuksia eri tavalla kuin turvallinen kotiympäristö. Vasta matkustaessa ymmärtää, ettei tänne Suomeen kukaan tule ohikulkumatkalla. Joskus vasta jälkikäteen huomaa, mitä residenssissä sai aikaan ja mikä omassa työssä meni eteenpäin.”

Nainen värikkäässä villapaidassa nojaa valkoiseen seinään.

Kansainvälisten kontaktien luominen on Kinan mukaan yksi residenssityöskentelyn tärkeimmistä anneista. Kööpenhaminassa ollessaan hän tapasi kuraattori Nadim Sammamin, joka kutsui Kinan Berliiniin KW Institute for Contemporary Artissa tänä keväänä järjestettävään ryhmänäyttelyyn. Esillä on Kinan Secret Words and Related Stories -teos. Maaliskuussa taidekeskuksessa nähdään myös Kinan lukuperformanssi.

Kuraattorikohtaamisten lisäksi Kina pitää arvossa myös ajatustenvaihtoa kanssataiteilijoiden kanssa. Fabrikken-residenssissä ollessaan Kina sai mentorikseen paikallisen nykytaiteilijan, Joachim Koesterin.

”Toinen taiteilija ymmärtää prosessin eri vaiheet ja siihen liittyvät asiat kuten materiaalit ja muodot mikrokosmostasolla. Myös teknisten neuvojen vaihtaminen on hyödyllistä”, hän sanoo.

Taiteen merkitys on korostunut

Viime vuonna Kinan uraan ja henkilökohtaiseen elämään mahtui kolme kansainvälistä museonäyttelyä, gallerianäyttely ja äidiksi tuleminen. Kiireisen kauden jälkeen hänellä on meneillään tarkasteluvaihe, eräänlainen taiteellinen inventaario.

”Taiteilija ei ole kone. Haluan syventyä, hiljentyä ja edetä rauhallisesti, olla uuden äärellä. Joskus on tärkeää hukata itsensä, jotta voi yhtäkkiä löytää itsensä mielenkiintoisen asian parista ja antaa sen johtaa jonnekin”, Kina sanoo.

Myös vallitseva ilmapiiri on saanut Kinan pohtimaan omaa tekemistä sekä taiteen olemusta suhteessa muuhun maailmaan. Uhkakuvien täyttämässä maailmassa taiteen merkitys on hänen mukaansa erityisen korostunut.

”Haluan muistaa ajatella hyvää ja mennä asioiden äärelle, jotka koskettavat, ja joiden puoleen nykyisenlainen yhteiskunta ei kutsu. Taide on kanava, jonka kautta kaikenlaisia asioita on mahdollista käsitellä”, Kina toteaa.

Taiteilija Jonna Kina sai residenssiapurahan vuonna 2023. Hän työskenteli kolme kuukautta Fabrikken-residenssissä Tanskassa syksyllä 2023.

Luterilaisuuden muokkaama mieheys

”Nyt puhuvat miehet!” ”Miehillä on tarve tulla kuulluksi”. Tässä pari esimerkkiä tiedotusvälineiden otsikoista viime vuosilta. Otsikoihin tiivistyy tarve käynnistää keskustelu suomalaisista miehistä ja heihin liitetyistä odotuksista, normeista ja ihanteista nykypäivän yhteiskunnassa.

Tähän keskusteluun ottaa osaa myös Itä-Suomen yliopiston nelivuotinen hanke, jota vetää teologian tohtori, dosentti ja yliopistonlehtori Sini Mikkola. Suomen Kulttuurirahasto myönsi hankkeelle 242 000 euron apurahan vuonna 2024.

Nainen kuvattuna sälekaihtimien läpi, taustalla seurakuntasali ja saarnatuoli

”Hankkeemme idea on tarkastella mieheyden ihanteiden ja maskuliinisuuden normiston luterilaista taustaa aina 1500-luvulta 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin. Lähtökohtamme on, että luterilaisen kirkon ja uskon historiallisesti vahva asema Suomessa on ollut merkityksellinen myös miessukupuoleen liitettyjen odotusten kannalta.”

Mieheyden normeja monelta vuosisadalta

Hankkeessa tutkitaan mieheyteen liittyvien käsitysten muovautumista alkaen Martti Lutherin Saksasta. Sieltä siirrytään 1600–1900-lukujen Suomeen.

”Katsomme, millaisia odotuksia esimerkiksi papit, professorit ja poliitikot mutta myös vähemmän vaikutusvaltaisessa asemassa olevat ’tavalliset’ ihmiset asettivat mieheydelle: miten nämä odotukset toteutuivat käytännössä ja mikä oli uskonnon merkitys mieheyden määrittelyssä.”

Mikkolan ohella hankkeen toteuttavat FT, dosentti Miia Kuha, TM Tapio Leinonen sekä TK, HuK Hanna Pöyry. He valottavat kukin osaltaan suomalaisen mieskäsityksen historiallista perimää.

”Mieheys, maskuliinisuus ja niihin liitetyt tavat, uskomukset ja normit eivät synny tyhjästä, vaan pitkällä aikavälillä. Siksi niitä kannattaa tutkia historiallisesta perspektiivistä”, Mikkola painottaa.

Lutherin kutsumuskäsitys vaikutti

Luterilaisuudella ja mieheyteen linkitetyillä odotuksilla on Mikkolan mukaan vahva keskinäinen side arkipäivänkin puheessa. Yksi esimerkki tästä on luterilaisen työmoraalin ajatus.

”Se on muovannut pohjoismaista ja siten suomalaistakin normia miehestä kovana työntekijänä ja tinkimättömänä vastuunkantajana. Työmoraalikäsitteen taustalla voi nähdä Lutherin ajatuksen maallisesta kutsumuksesta: Luther oli sitä mieltä, että tekipä mies ammatikseen mitä tahansa, käsky ja kutsumus työntekoon tuli jumalalta.”

Vaikka ajatus protestanttisesta työetiikasta onkin peräisin Max Weberiltä, Lutherin kutsumuksen käsitys ei ole Mikkolan mukaan voinut olla vaikuttamatta pohjoismaiseen mieheen liitettyihin maskuliinisuusnormeihin.

”Monet normatiiviset ajatukset juontuvat kuitenkin vielä kauempaa historiasta.”

Kansallisromantiikan aika korosti vahvuutta

Nainen istuu puisessa penkissä ja katsoo kameraan. Taustalla harmaa kiviseinä.
Sini Mikkolan mukaan myös mieheyteen
kasvetaan ja sosiaalistutaan ympäröivän
kulttuurin odotusten mukaan.

Mieheyteen liitettyjen, kaukaa juontuvien normien mukaan kunnollinen mies pitää huolta perheestään, ajattelee rationaalisesti, osoittaa johtamiskykyä omassa elinpiirissään ja on perheensä pää.

”Toki se, missä määrin erilaiset ihanteet ovat toteutuneet miesten yksilöllisessä elämässä, onkin sitten toinen asia – ihanteet ja eletty elämä kulkevat harvoin käsi kädessä.”

Mieheyteen liittyvät odotukset ja ihanteet saivat Suomessa jossakin määrin uusia sävyjä esimerkiksi kansallisromantiikan aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun suomalaisuusaate nosti päätään Venäjän hallitsemassa suuriruhtinaskunnassa.

”Esimerkiksi Sakari Topelius korosti runoissaan hyväkuntoista ja tervettä nuorta miestä, joka oli yhtä aikaa nöyrä ja jumalaapelkäävä mutta myös vahva ja rehti kodin ja äidin puolustaja. Vastakkaisena esimerkkinä oli äidin helmoissa kyyhöttävä heikko nyhverö, joka ei ansainnut kunnioitusta.”

Modernille miestutkimukselle tilausta

Mieheys on Mikkolan mukaan ollut maailman sivu ihmisyyden absoluutti eli perusmitta. Kun miestä pidetään yleisihmisyyden edustajana, voi kuitenkin unohtua, että hänen kokemuksiaan ja ajatuksiaan määrittää myös hänen sukupuolensa.

”Miestutkimus on tarttunut tähän sukupuolisokeuteen ja alkanut muun muassa tehdä näkyväksi erilaisia mieheyteen liittyviä normituksia, niiden tuottajia ja niitä ylläpitäviä rakenteita.”

Miestutkimusta tehdään koko ajan enemmän, mutta mieheyttä ei ole tutkittu likikään yhtä paljon kuin naiseutta.

”Minusta maskuliinisuuden ja sen normien kriittinen tutkiminen on myös tasa-arvoteko, sillä yhtä lailla kuin naiseuteen, myös mieheyteen kasvetaan ja sosiaalistutaan ympäröivän kulttuurin odotusten mukaan.”