Miten päädyit museoalalle?

Opiskelin yliopistossa englantilaista filologiaa ja sivuaineina muun muassa historiaa ja museologiaa. Museoala on aina kiinnostanut minua, mutta ainevalintani eivät ehkä olleet se perinteisin tapa päätyä alalle. Museoammattilaisten koulutukseen kuuluu paljon käsitteitä, ilmiöitä ja historiallisia suuntauksia. Tekstit ovat siinä keskeinen tapa lähestyä historiaa. Minua kiinnostaa vastakkainen lähestymistapa eli se, mitä esineiden kautta voi kertoa historiasta.

Mitä esineet kertovat meille?

Materiaaliset olosuhteet kuvaavat aina omaa aikaansa. Tutkiessani suomalaista vaatturityötä huomasin kiinnostuvani napeista. Käytin infrapuna-analyysia selvittääkseni niissä käytettyjä materiaaleja ja tutkin tuontitilastoja. Selvitin muun muassa, että 1930-luvulla Suomessa myytyihin nappeihin käytettiin Amazonilla kasvaneiden palmujen pähkinöitä. Niitä kuljetettiin Japaniin ja sieltä Saksaan työstettäviksi ennen Suomeen päätymistä. Kuopiolaisen räätälin tekemässä puvussa oli siis pitkän matkan kulkenut nappi.  Kyseinen nappi kertoo, kuinka globaalissa maailmassa tuolloin elettiin ja myös siitä, millaiset suhteet Suomella oli Saksaan 1930-luvulla.

Mitä kulttuuri merkitsee sinulle Lassi Patokorpi?

Kulttuuri on kaikkien yhteinen asia, se on osa ihmisenä olemista. Mielestäni on lyhytnäköistä puhua kulttuurista käsitteillä, joiden tarkoitus on laskea ja mitata sen tuomaa taloudellista lisäarvoa. Kulttuuri on itseisarvo.

Millaisena näet museoiden roolin muuttuvassa ja digitalisoituvassa maailmassa?

Museot säilyttävät konkreettisia todisteita ihmiselämästä, se on mielestäni niiden suurin valttikortti – jotain mitä muilla ei ole. Mutta museoillahan on erilaisia rooleja eri kulttuureissa. Perinteiset eurooppalaiset museot keräävät näytteitä ihmisen toiminnasta läpi historian. Afrikassa ja Etelä-Amerikassa taas museot ovat enemmän paikkoja, jotka tarjoavat mahdollisuuden osallistua aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään ja vahvistaa omaa identiteettiä.

Museot voivat tarjota monenlaisia kulttuurisisältöjä eri tavoin. Helsingin kaupunginmuseossa oli aikanaan näyttely, jossa sisältönä oli pelkästään erilaisia hajuja kertomassa kaupungista ja herättämässä muistoja. Tietynlaiset sisällöt sopivat paremmin digitaalisesti esitettäviksi. Esineitä taas ei nettiin kannata laittaa.

On kuitenkin tutkittu, että taideteoksen katsominen fyysisenä objektina aktivoi useampia ja eri aivoalueita kuin siitä tehdyn digitaalisen toisinnon katsominen. Se kertoo mielestäni siitä, että jokin taika aidossa esineessä on.

Mitä Kannatusyhdistys ja Suomen Kulttuurirahasto merkitsevät sinulle?

En juurikaan tuntenut Kannatusyhdistyksen toimintaa aiemmin, vaikka Kulttuurirahasto olikin tuttu. En varmasti ole ainoa, jolle Kannatusyhdistys on vieraampi ja odotankin sitä, että pääsemme johtokunnassa miettimään, miten yhdistys Suomen kulttuurielämässä näkyy ja miten herätämme keskustelua kulttuurin parissa toimimisesta.

Kulttuuri on kaikkien yhteinen asia, se on osa ihmisenä olemista. Mielestäni on lyhytnäköistä puhua kulttuurista käsitteillä, joiden tarkoitus on laskea ja mitata sen tuomaa taloudellista lisäarvoa. Kulttuuri on itseisarvo. Jos siitä puhuu vain numeroiden valossa, ei sen tarkoitusta ymmärrä.

Kulttuurirahaston perustaminen kansalaiskeräyksen kautta on oiva esimerkki siitä, miten kansa tuossa maailman ajassa tunnisti kulttuurin merkityksen ja oli valmis tukemaan sitä. Tuntuu, että olemme vähitellen  unohtaneet näiden vanhojen instituutioiden ja puolestapuhujien merkityksen. Ajassamme kulttuuri vaikuttaakin olevan kuin joku isovanhemmilta peritty huonekalu, jonka arvoa ei tunneta, ja joka hylätään roskalavalle. Ymmärryksen puutteessa voimme menettää ison osan historiaamme ja muistiamme.

Jari Sokka toimi Kulttuurirahaston hallituksen jäsenenä 2013–2021, josta hallituksen puheenjohtajana 2017–2021. Nykyisin hän on Kulttuurirahaston hallintoneuvoston jäsen. Sokka työskentelee johtajana Työeläkevakuuttajat Telassa ja koulutukseltaan matemaatikko.

Kulttuurirahasto teettää muotokuvat aiemmista hallituksen puheenjohtajistaan, ja nyt oli Sokan vuoro.

Muotokuvan toteuttajaksi valikoitui kuvataiteilija Joel Slotte (s. 1987), jonka pääasialliset välineet ovat figuratiivinen maalaus ja piirtäminen. Hän tekee myös keraamisia veistoksia, kirjontaa ja serigrafiaa.

”Joel Slotten työt ovat graafisen tarkkoja, mutta tärkeämpää on, että ne tuovat jotain olennaista kuvattavan persoonasta esiin. Se kaiketi on hyvän muotokuvan idea”, sanoo Jari Sokka.

Slotte valittiin vuonna 2021 vuoden nuoreksi taiteilijaksi, ja hänen teoksiaan on nähty muun muassa Vuoden nuori taiteilija -näyttelyssä Tampereen taidemuseossa 2021, Ars22-näyttelyssä Kiasmassa 2022 sekä Galerie Anhavassa 2024. Hänen teoksiaan on useissa julkisissa kokoelmissa.

Muotokuva paljastettiin Kulttuurirahaston tiloissa Helsingissä 10.2.2025. Silloin Jari Sokka ei vielä tiennyt, millaiseen miljööseen Joel Slotte oli hänet sijoittanut.

”Tapasimme Rikhardinkadun kirjastossa ja keskustelimme useamman tunnin ajan. Samalla Joel teki nopeita luonnoksia ja valokuvasi minua. Maalaustyön aikana en istunut mallina, joten minulle tämä oli mukava ja kivuton prosessi”, Sokka kertoo.  

Sokka pitää hienona asiana päästä osaksi muotokuvaperinnettä, jota hän luonnehtii hyvällä tavalla vanhanaikaiseksi.  

”Kulttuurirahaston muotokuvakokoelmissa on jo ennestään sellaisia hienoja muotokuvia, joissa on jokin juju. Rahastossa on pidetty perinnettä yllä, mutta mietitty erityisesti taiteen laatua. Minunkaan muotokuvani ei edusta ihan sitä klassisinta ja pönäkintä traditiota”, Sokka sanoo.  

Joel Slotte on tehnyt paljon muotokuvia. Hän kertoo, että kohteeseen tutustuminen on hänelle todella olennainen osa muotokuvan maalaamista. Siksi oli tärkeää käydä pitkiä keskusteluja Sokan kanssa.

”Pitää muodostua jonkinlainen psykologinen tuntuma, joka ohjaa työssä eteenpäin. Jari on joviaali, lempeä ja hänellä on rento olemisen tapa. Näitä ominaisuuksia kohti halusin ehdottomasti kulkea ja pyrkiä tallentamaan”, hän sanoo.

Slotte teki alkuun luonnoksia muun muassa surrealistien suosimalla tekniikalla, jossa piirretään nopeita muotokuvia katsomatta paperiin, antaen käden työskennellä havainnon pohjalta.

”Sillä tavalla saa usein tallennettua jotain olennaista ja totuudellista, vaikka luonnokset ovatkin karikatyyrimaisia. Jossain luonnoksessa yritin tavoittaa naururypyn, toisessa hymynkareen. Luonnoksista tuli pankki, josta saatoin ammentaa maalatessa. Tein myös tarkemman valoon ja varjoon pohjautuvan luonnoksen ja viivapiirustuksen, jossa hain kasvojen muotoa. Valokuvat taas toimivat enemmänkin värikarttana.”

Slotte halusi, että maalauksesta tulisi katsoneeksi eri asioita läheltä ja kaukaa. Kauempaa huomio kiinnittyy kompositioon ja taustalla olevaan Rikhardinkadun kirjaston tilaan. Läheltä katsoessa maalaus muuttuu ja yksityiskohdat, kuten parransänki ja paidan kuviot alkavat erottua.

Slotte sai vuonna 2024 Kulttuurirahastolta kolmivuotisen apurahan taiteelliseen työhön. Muutamia ryhmänäyttelyitä on lähiaikoina tulossa, mutta muuten Slotte aikoo apurahakauden aikana keskittyä työhuonetyöskentelyyn.

”Viime vuonna tein paljon näyttelyitä ja tilaustöitä. Ajatukset ovat sillä aikaa kehittyneet. Minulla on pää täynnä ideoita, joita haluan lähteä tavoittelemaan. Siihen sisältyy taiteellinen hapuilu ja sekoilu. Mokista voi syntyä oivalluksia.”

Miten kulttuuri näkyy arjessasi?

Kulttuurin osa-alueista koen taiteen itselleni läheisimmäksi. Lähipiirissäni on aina ollut muusikoita, ja olen nuorena itsekin soittanut muun muassa Sinfoniaorkesteri Vivossa ja laulanut yhden kesän Savonlinnan Oopperajuhlakuorossa. Viihdyn niin kevyen musiikin keikoilla kuin klassisen musiikin konserteissa. Lisäksi nautin museoista, oopperasta ja teatterista.

Olen myös toiminut Martoissa eri luottamustehtävissä vuosien ajan. Kansalaisjärjestön työ hyvän arjen edistämiseksi sopii hyvin yhteen elintarvikealalla tekemäni uran kanssa.

Jos saisit muuttaa yhden asian Suomen kulttuurikeskustelussa, mikä se olisi?

Omaan silmään keskustelu kulttuurista pyörii paljon kustannusten ja säästöjen ympärillä. Se on tässä ajassa tavallaan ymmärrettävääkin, mutta itse toivoisin, että puhuttaisiin myös kulttuurin ja taiteen positiivisista vaikutuksista, joista on paljon tutkimustietoakin. Kulttuuri luo hyvinvointia.

Kulttuuri ei ole mikään harvojen etuoikeus, vaan se kuuluu meille kaikille. Usein kulttuuri ja taide ymmärretään synonyymeiksi, mutta kulttuuri on paljon laajempi käsite. Meillä on esimerkiksi valtavan monipuolinen ruokakulttuuri, joka pitää pitkää perinnettä yllä ja tuo meitä yhteen. Ajatellaan vaikkapa niinkin arkista asiaa kuin leipä, joka on erilaista idässä ja lännessä. Suomalainen saunakulttuuri on sekin vahva ja luo yhteenkuuluvuutta.

Ystäväni, viulisti ja kulttuurivaikuttaja Eriikka Maalismaa korosti eläessään sitä, että kulttuurikeskustelun ei pitäisi olla koskaan joko–tai, vaan sekä–että. Hänen perintöään haluan vaalia. Näkökulmien monimuotoisuus on tärkeää.

Viestintäjohtajana ymmärrät myös kriiseihin varautumisen merkityksen. Miten kulttuuri ylläpitää Suomen kriisinkestävyyttä?

Tämä onkin intohimoaiheeni! Kulttuurihan on mainittu myös virallisessa yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa. Se on osa henkistä kriisinkestävyyttä. Kyseessä ei ole vain se, miten säilytämme arvokkaan kulttuuriperintömme kriisitilanteissa, vaan myös se, miten yhteisönä kestämme kriisejä. Tilanteissa, joissa kansakunnan turvallisuudentunnetta halutaan horjuttaa luomalla kiiloja ja vastakkainasettelua, on tärkeää, että meillä on jotain, mikä meitä yhdistää ja mihin tukeudumme. Sitä on kulttuuri. Se kasvattaa resilienssiämme vaikeissakin tilanteissa.

Taiteen ja kulttuurin yhdistävä vaikutus on kiistatonta. Olin Lontoossa katsomassa Mamma Mia -musikaalia ja koin, kuinka kymmenistä eri kansallisuuksista tulevat ihmiset tunsivat yhteenkuuluvuutta laulaessaan tuttuja musikaalin lauluja.

Myös vierauden kautta voi lähentyä. Taide auttaa meitä näkemään asioita uudella tavalla ja sitä kautta ymmärtämään erilaisia tapoja ajatella.

Mitkä ovat olleet pitkän työurasi suurimmat haasteet?

Jouduin kovaan kouluun melkein välittömästi aloitettuani, kun syksyllä 1989 käynnistyi haastava jakso Suomen taloudessa. Pörssi romahti, korot nousivat ennätyskorkealle ja Suomen markka devalvoitiin. Tuli pankkikriisi, konkurssiaalto ja työttömyysaste nousi ennen näkemättömälle tasolle. Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli synkkä ja ahdistava. Toisaalta juuri noina vuosina tapahtunut yhteiskunnallinen ja taloudellinen murros pakotti meidät Kulttuurirahastossa tekemään ratkaisuja, joiden hedelmistä voimme nauttia nyt. Kriisin aikana loimme aihiot tulevalle nousulle. Kehitimme mm. yhteisesti sijoitettavan omaisuuden konseptin eli perustimme sijoituspoolin (tuottorahaston) sekä uudistimme voimakkaasti rakenteita.

Tuottorahaston perustaminen eli yhdessä sijoitetun omaisuuden konsepti oli käytännössä myös maakuntarahastojen pääomien pelastusoperaatio. Maakuntarahastot olivat tuohon aikaan melko itsenäisiä toimijoita, ja osakesijoitukset olivat niiden omien nimikkorahastojen taseissa. Omistuksia oli mm. pankkien osakkeissa, joista aiemmin oli saanut hyvän osinkotuoton. Maakuntarahastoilla oli myös sijoituksia paikallisissa ja alueellisissa yrityksissä. Pankkikriisin ja konkurssiaallon seurauksena omaisuusarvot romahtivat ja maakuntarahastojen pääomat olivat vaarassa hävitä.

Ilman tuottorahaston perustamista ja Kulttuurirahaston keskusrahaston tekemää tukioperaatiota koko Kulttuurirahasto näyttäisi todennäköisesti aivan toiselta kuin tänä päivänä. Maakuntarahastojen varallisuuspohja olisi hyvin erilainen. Tuottorahaston perustaminen on vaikuttanut merkittävästi myös kaikkien nimikkorahastojen pääomien kehitykseen ja mahdollisuuksiin jakaa apurahoja. Tässä järjestelmässä kaikki ilot ja surut eli tuotot ja mahdolliset tappiot jaetaan yhteisesti ja oikeudenmukaisesti pääomien suhteessa.

Pankkiosakkeiden myymisessä ja Nokian osakkeiden ostamisessa 1990-luvun alussa oli myös onni myötä. Juuri Nokian avulla rakennettiin sittemmin salkun omaisuuslajihajautus, eli hyödynnettiin laman jälkeen käynnistynyt valtava arvonnousu. Myös suurin sijoituksemme Huhtamäki pärjäsi vaikeina lamavuosina varsin hyvin ja oli pörssin ainoita yrityksiä, joka maksoi osinkoja.  Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995 ja myöhemmin euro otettiin käyttöön. Suljettu taloutemme avautui, ja sijoitustoiminnassa kansainvälinen hajautus tuli mahdolliseksi ja välttämättömäksi. Tullessani taloon kaikki Kulttuurirahaston sijoitukset olivat kotimaisia.

Kun haasteista puhutaan, helppoa ei ole ollut 1990-luvun alun laman jälkeenkään. Aasian ja Venäjän talouskriisit olivat 1997 ja 1998, ja teknologiakupla puhkesi 2000. WTC-tornien terrori-isku New Yorkissa tapahtui 9.11.2001, ja 2007–2009 koettiin finanssikriisi eli maailmanlaajuinen pankki- ja rahoituskriisi. Krimin valtaus tapahtui 2014 ja Ukrainan sodan alkaminen 2022 aiheutti Euroopassa energiakriisin. Salkun hajautus ja terve sisältö ovat kuitenkin vieneet Kulttuurirahaston kriisien läpi. Olemme suhtautuneet niihin vakavasti joutumatta kuitenkaan paniikkiin. Kasvu on ollut vahvaa. Salkkumme arvo oli alle 200 miljoonaa 1990-luvun alkupuolella, nyt olemme kahdessa miljardissa eurossa. Sijoitustoiminta on ollut onnistunutta. Unohtaa ei kuitenkaan pidä myöskään Kulttuurirahaston lahjoittajia, joiden jatkuva luottamus on kerryttänyt pääomaa vuosikymmenten saatossa. Päättyneellä tilikaudella lahjoituksia tuli 19,1 miljoonaa euroa ja perustimme 17 uutta nimikkorahastoa.

Entä merkittävimmät saavutukset?

Tuottorahaston perustaminen eli yhdessä sijoitetun omaisuuden konseptin luominen 1990-luvun alussa. Toinen merkittävä uudistus oli Kulttuurirahaston hallintorakenteen uudistaminen ja säätiön sekä Kannatusyhdistyksen välisen suhteen uudistaminen. Ne rakenneuudistukset, joita teimme sisäiseen järjestelmäämme 1990-luvun aikana ovat mahdollistaneet sen, missä me olemme tällä hetkellä. Niihin kuuluu mm. maakuntarahastojen hoitokuntien nimeämiskäytäntöjen muuttaminen ja nimeämisoikeuden siirtäminen pois Maakuntaliitoilta, sittemmin Seutukaavaliitoilta, kokonaan Kulttuurirahastolle. Tämä käynnisti henkisen muutoksen, jonka ansiosta voimme nyt olla koko Suomen rahasto, jolla on yhteinen strategia ja tavoitteet.

Millainen on ollut roolisi säätiöiden yhteistyön edistäjänä?

Tullessani Kulttuurirahastoon kotimaisilla säätiöillä ei ollut kovinkaan järjestäytynyttä yhteistoimintaa. Oli vapaamuotoinen, osanottajajoukoltaan hyvin suppea 1970 perustettu säätiöiden yhteistyöelin eli Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta.  Kulttuurirahaston yhteydessä toimi Säätiöpalvelu, joka muun muassa opasti hakijoita muiden säätiöiden apurahoista. Sain tehtäväkseni osallistua Säätiöpalvelun ja Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan toimintaan.

Edustin neuvottelukuntaa eli apurahoja jakavia suomalaisia säätiöitä 1989 perustetussa EFC:ssä (European Foundation Centre) ja osallistuin sen erilaisten toimikuntien työskentelyyn. Totesin kuitenkin varsin pian, että suomalainen säätiökenttä tarvitsee rekisteröidyn, laajaan jäsenkuntaan perustuvan edunvalvontayhdistyksen. Säätiöillä ei ollut virallista jäsenistöä edustavaa asemaa mm. viranomaisiin nähden. Lähdin voimakkaasti ajamaan rekisteröidyn yhdistyksen perustamista. Säätiöt ja rahastot ry perustettiinkin 2003, jolloin 52 perustajatahoa allekirjoitti perustamiskirjan. Nyt Säätiöt ja rahastot ry:ssä on 234 jäsentä. Jäsenkunta edustaa säätiöitä, yhdistyksiä ja rahastoja, jotka jakavat vuosittain yhteensä yli puoli miljardia euroa tieteen, taiteen ja yhteiskunnan tukemiseen. Istuin useaan otteeseen vuosia yhdistyksen hallituksessa. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että meillä on suomalaisten apurahanjakajien yhdistys, jonka toiminta on esimerkillistä.  Se on jäsentensä etujen ajaja, verkottaja ja keskustelufoorumi, säätiötiedon tuottaja, asiantuntija ja kouluttaja.

Säätiöiden välinen yhteistyö on lisääntynyt merkittävästi. Aloitimme sen 1990-luvulla sijoituspuolella yhdessä Jenny ja Antti Wihurin rahaston ja Emil Aaltosen säätiön kanssa. Teimme yhdessä sijoituksia omaisuusluokkiin, joissa panoksemme yksittäisinä toimijoina olisi ollut liian pieni. Sen jälkeen on apurahojen jakamisessa esim. Säätiöt ja rahastot ry:n kautta toteutettu esim. Professoripooli ja Post doc -pooli, joissa Kulttuurirahasto on ollut yksi käynnistävistä voimista. On ollut hienoa olla omasta tehtävästäni käsin mukana kehittämässä rakenteita ja tarpeita palvelevia asioita sekä puhumassa säätiöyhteistyön puolesta. Yhteistyön merkitys ja tarve niin säätiöiden kesken kuin säätiöiden ja julkisen vallan kesken vain korostuvat näinä aikoina, jolloin tieteen ja taiteen aloille kohdistuu merkittäviä taloudellisia leikkauksia. Voimien yhdistäminen on välttämätöntä, ja se perustuu vuosien varrella rakennetulle luottamukselle.

Mikä on ollut mottosi?

Minulla on ollut kaksi mottoa. Olen jatkuvasti muistutellut organisaatiotamme siitä, että ”rahan jakaminen on paljon helpompaa kuin sen tekeminen”. Taloudellinen kasvumme on mahdollistanut hurjan kehityksen Kulttuurirahaston toiminnassa. Eikös kamreerien tehtävä ole vähän jarrutella? Säätiön varainkäytön on oltava kestävää ja tasa-arvoista myös eri sukupolvien kesken. Aikaulottuvuutta ei saa unohtaa.  Ja kuten historiakin todistaa, kasvukäyrä ei voi olla jyrkän nousujohteinen koko ajan. Toinen mottoni, joka liittyy niin sijoitus- kuin apurahatoimintaan, on ollut ”kokemus tuo varmuutta”.

Taaksesi jää pian 36 vuotta Kulttuurirahaston palveluksessa. Mitä ajatuksia se herättää?

Rahaston pitkässä ikuisuusjuoksussa olen ollut mukana vain yhden pätkän, mutta voin lähteä eläkkeelle hyvillä mielillä ja ylpeänä, vaikkakin myös haikeana. Kulttuurirahasto on osa identiteettiäni. Pääasiallinen vastuualueeni eli rahaston sijoitukset ja tase ovat hyvässä kunnossa, ja ne jäävät hyviin käsiin.

Olen kiitollinen Kulttuurirahastolle. On ollut etuoikeus saada palvella säätiötä ja olla toteuttamassa sekä edistämässä sen edustamia arvoja.  Olen saanut tehdä yhteistyötä suuren ihmisjoukon ja verkoston kanssa. On ollut etuoikeus myös tavata paljon mielenkiintoisia ihmisiä laaja-alaisesti yhteiskunnan eri aloilta. Kaikessa mitä me teemme, on positiivinen arvolataus. Se on tuonut oman mausteensa työhöni ja koko elämääni. Jään kaipaamaan ihania työtovereitani, ystäviäni ja kollegoitani niin Suomessa kuin maailmalla.