apurahat
41
suomen kulttuurirahaston
vuosikertomus 2013–2014
Kulttuurirahaston apuraha auttoi Pe-
sosta keskittymään elokuvaan vuoden
ajan. Hän kiersi haastattelemassa sosi-
aalityöntekijöitä, opettajia ja ravintola-
henkilökuntaa.
– Tiedän, missä kohdin olen ottanut
todella tietoisia vapauksia.
Lähiö ei mahdu elokuvaan
Sekä Korsoteoria että Päin seinää kerto-
vat kaipuusta parempaan. Pesonen nos-
taa lempiohjaajakseen japanilaisen
Hayao
Miyazakin
, joka on tunnettu Naapurini To-
toron kaltaisista haikeista animaatioista.
Itse Pesonen kävi koulua 1990-luvun
alun Itä-Vantaalla Mikkolan lähiössä.
– Hautauduin populaarikulttuuriin:
kirjoihin, sarjakuviin, videopeleihin, elo-
kuviin. Lukion, varastotöiden ja armeijan jäl-
keen Pesonen ”sattui pääsemään” eloku-
vaohjaajan linjalle silloiseen Taideteolli-
seen korkeakouluun. Linjalle valittiin sa-
doista hakijoista kaksi.
– Se tarkoittaa, että se on vain isom-
pi sattuma.
Pesosen musta huumori välittyy hä-
nen ohjauksistaan.
–
Rosa Meriläinen
sanoi jossain, että
90-luvun laman nuoret mieltävät laman
normaaliksi tilaksi. Välissä oleva aika on
epänormaalia. Joku sellainen elämänasen-
ne elokuvassakin on. Eivät ne ihmiset ole
luovuttaneet, vaan yrittävät koko ajan.
Pesonen odottaa mielenkiinnolla ny-
kyisten teini-ikäisten ohjaamia elokuvia.
– Tässä on ollut kohta puoli vuosikym-
mentä loiva, epävarma aikakausi, jota ei
sanota lamaksi.
Pesonen on kuullut, että hänen töitään
on rinnastettu englantilaisiin työväenluo-
kan kuvauksiin. Sen hän voi osittain alle-
kirjoittaa. Sen sijaan helsinkiläistynyt Pe-
sonen on jo vähän kyllästynyt olemaan lä-
hiöiden ääni.
Aki Kaurismäellä
mielen-
maisemaa ovat nuoruuden telakat, hän
huomauttaa.
– Ei voi tehdä elokuvaa lähiöstä, ihan
kuin ei voi tehdä elokuvaa Espoosta. Voi
tehdä elokuvan mielentilasta, joka on aina
henkilökohtainen.
Essin mahdollinen isä Sakke, joka ensin
kunnostaa romuttamolla Essin Nissanin.
Erään isän, tyttären ja auton tarinan
Pesonen kuuli aikanaan ystävältään. Elo-
kuvassa tarina on kuitenkin vain sirpale,
joka sekin on muuttanut muotoaan. Pe-
sonen vertaa elokuvaa morsiamen asuun:
jotain uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä.
– Sinisen sijasta se väri olisi vain jokin
patinoitunut ruoste.
Kummassakin elokuvassa Itä-Vantaa
on itse asiassa usein Itä-Helsinkiä, Järven-
päätä tai Keravaa.
– Jos kysyt, mitä espressoa juovat val-
lilalaiset luovan alan ihmiset ajattelevat,
niin mulla on siitä paljon tuoreemmat ko-
kemukset.
Vähemmän nurinaa,
enemmän tekemistä
Rehellisyydestä Pesonen puhuu usein.
– Joskus vuonna 2007 opin olemaan
valehtelematta itselleni. Sitä ennen tein jo-
tain väärällä tavalla älyllistettyä ja hienom-
paa juttua kuin mitä se olikaan.
Käännekohta oli erään koulutyön pa-
lautetilaisuus. Pesonen tajusi, ettei usko it-
sekään, mitä työstään selittää. Sen jälkeen
hän meni oluelle ystävän kanssa.
– Olin niin nollaantunut, että olin unoh-
tanut pankkikortin tunnusluvun. Se oli vä-
hän kuin puhdistava shokki, hän sanoo ja
tarkentaa naurahtaen:
– Hyvää kipua.
Hyvää kipua on työnimi uudelle pitkäl-
le elokuvalle, jota Pesonen alkaa kirjoittaa
vuonna 2015. Vielä työ on vasta ajatuksia,
jotka virtaavat päähän bussissa.
Mitä mieltä Pesonen on suomalaises-
ta elokuvasta käytävästä keskustelusta?
– Kollegani näytti kerran artikkelin
1960-luvun Filmihullusta. Siinä käytet-
tiin samoja argumentteja kuin kotimaisen
elokuvan kritisoijat käyttävät tänä päivänä.
Suomessa käsitellään yhtä aihetta ker-
rallaan, samat naamat kiertävät, Pesonen
luettelee mielestään virheellisiä väitteitä.
Hänestä täällä mietitään liikaa, mitä
elokuva-ala vaikka Tanskassa tekee.
– Miten se menikään, se Tohtori Ou-
tolemmen alaotsikko: että lopetettaisiin
huolehtiminen ja alettaisiin rakastaa sitä
pommia, hän sanoo.
– Kaikille parasta olisi, jos mietittäisiin
elokuvan tilaa tekemisen kautta.
Antti Heikki Pesonen sai Kulttuurirahastol-
ta taiteelliseen työskentelyyn kaksi yhteen-
sä 25 500 euron apurahaa vuosina 2012 ja
2013. Päin seinää tuli teattereihin tapanin-
päivänä 2014.
”Tässä on ollut kohta puoli vuosikymmentä loiva,
epävarma aikakausi, jota ei sanota lamaksi.”
