A
merikkalainen tutkija
Francis Fukuyama
totesi vuonna 1992 ilmestyneessä teoksessaan
Historian loppu
ja viimeinen ihminen
historian päättyneen demokratian ja markkinatalouden voittokulkuun.
Historian loppu lupasi hyvää myös
maailmanrauhan kannalta. Mitä moninaisemmin sitein valtiot ja niiden
kansalaisyhteiskunnat kytkeytyisivät
toisiinsa, sitä etäisemmäksi kävisi niiden välinen sotilaallinen konflikti.
Talouden globalisaatio, vilkastunut
maailmankauppa tai kasvavat keskinäisriippuvuudet, eivät johdattaneet
maailmaa ikuiseen rauhaan. Syntyi uusia poliittisia jakolinjoja ja vastakkainasetteluita – eikä ainoastaan kulttuurien tai sivilisaatioiden välisiä, kuten
Samuel Huntingtonin
teesi kuului, vaan
lisääntyvässä määrin myös kulttuurien ja uskontojen sisäisiä.
Samaan aikaan kasvoi niiden vahvistuvien valtioiden joukko, jotka ottivat
tavoitteekseen Yhdysvaltojen – ja sen
johtaman lännen –maailmanpoliittisen
johtoroolin haastamisen. Tässä tehtävässä näitä valtioita siivitti hyvin epädemokraattinenpoliittinen järjestelmä.
Kiinan toimet sen strategisilla merialueilla taikka pitkäjänteinen työ sen
kielen ja kulttuuriin vahvistamiseksi
globaalitasolla ei jätä epäilyksiä. Lännen
tavoin Kiinakin haluaa levittää omaa
maailmanjärjestystään globaalisti.
Kiinan varjossa nationalistista itseymmärrystään rakentaneen Venäjän
lännen vastainen politiikka on leimahtanut ilmiliekkiin Ukrainaa koskevan
konfliktin myötä.
Sotilaallisen voiman käytöllä Venäjä
hakee takaisin kadotettua suuruuttaan
ja purkaa loukattua suurvaltaylpeyttään. Normit, joita se rikkoo, se katsoo lännen asettamiksi. Kummatkin
suurvallat rakentavat imperiumejaan
taloudellista riippuvuutta ja liittolaissuhteita luomalla. Kummatkin haastavat omalla tavallaan läntisen arvoyhteyden kyseenalaistamalla lännen
roolin ja pelisäännöt läntiseen valtaan nojaavissa kansainvälisissä ins-
tituutioissa. Kummatkin näkevät itsellään oikeuden etupiireihin, joissa imperiumien strategiseen naapurustoon sijoittuvien valtioiden suvereniteetti on
vähintäänkin rajallinen ja joissa niiltä
odotetaan lojaalisuutta suuren naapurin keskeisiä intressejä kohtaan.
Taistelussa Ukrainasta on kyse kansainvälisen järjestyksen vallitsevista
pelisäännöistä ja siitä, kenellä onoikeus
asettaa niitä. Taistelu symbolisoi kansainvälisen järjestyksenperusongelmaa
edelleen, 2010-luvulla. Kansainvälisellä
tasolla ei edelleenkään ole mitään sen
keskeisten toimijoidenyläpuolelle asettuvaa pakottavaa järjestystä.
Kenelläkään ei ole mahdollisuutta
voittaa käsillä olevaa kamppailua kansainvälisestä vallasta ja johtajuudesta.
Kaikilla on yhteinen vastuu siitä, ettei
maailma liu’u sellaisen kuilun partaalle, jossa se kylmän sodan aikana oli.
Tämän kehityksen estäminen ei välttämättä ole helppoa tilanteessa, jossa
aina löytyy niitä, jotka näkevät omaa
intressiä sellaisessakin syvän vastakkainasettelun järjestelmässä. Niitä, jotka tuntevat itsensä vahvemmiksi ja vallantäyteisemmiksi pelon ilmapiirissä.
Historiasta on opittava, ettei
kansainvälisen yhteiselon keskeisiä
perusperiaatteita – kuten sitä, missä
olosuhteissa sotilaallista voimaa on oikeus käyttää – voida jättää riippuvaisiksi poliittisista suhdanteista ja sotilaallisesta voimatasapainosta.
Tiivistelmä Teija Tiilikaisen vuosijuhlapuheesta, joka löytyy
kokonaisuudessaan osoitteesta
.
Maailmanpolitiikan
uudet suunnat – vai vanhat?
KUVA Heikki Tuuli
23
