Takaisin artikkelilistaukseen
Tieteestä & Taiteesta
Vihreä on vihreämpää maapallon toisella puolella – UWC-stipendiaatin ajatuksia Intiasta
15.10.2018
kuva on vuotuiselta Ganesh – festivaalilta. Ganesh on Maharashtran osavaltion suojelijajumala.
Tunnelmia vuotuiselta Ganesh – festivaalilta. Ganesh on Maharashtran osavaltion suojelijajumala. Kuva: Matteo Jonathan Moretti Azzalli
Espoolainen Mai Tenhunen suorittaa UWC Mahindra Collegessa kaksivuotista IB-tutkintoa Suomen Kulttuurirahastolta saamallaan stipendillä. UWC Mahindra sijaitsee Intian niemimaan länsirannikkoa myötäilevässä Länsi-Ghatien vuoristossa. Se on noin 30 km:n päässä Punen kaupungista.
Mai Tenhunen, UWC-stipendiaatti. Kuva: Marika Aspila
Mai Tenhunen, UWC-stipendiaatti. Kuva: Marika Aspila

Chalo! Eli let`s go. Se kuuluu jokaisen Mahindra UWC (MUWCI) oppilaan päivittäin eniten käyttämiin sanoihin, minut mukaan lukien. Olen Mai Tenhunen, ylpeä ensimmäisen vuoden “muwcilainen”. Monta vuotta haaveilin tänne tulemisesta ja puoli vuotta sitten sain kuulla, että oikeasti pääsisin tänne. Eikä sen hetken ja lähtöä edeltävien kuukausien innostus onneksi ole laantunut.

Muutaman ensimmäisen päivän ajan muistan kiinnittäneeni suurimman osan huomiostani siihen, miten ruoho todella on vihreämpää täällä maailman toisella puolella. En ollut osannut kuvitella, että näin vihreää vihreää on olemassa. Se vihreä on nyt monsuunisateiden kera kovaa vauhtia katoamassa, samalla kun lämpötila kipuaa ja päivät kuluvat. Viikkoja on vierinyt jo yhdeksän. Se tarkoittaa kaksi kuukautta Intiaa, kaksi kuukautta UWC:ta, kaksi kuukautta uusia ihmisiä, kaksi kuukautta ilman Suomea.

Kaksi kuukautta tätä kaikkea uutta on ollut tarpeeksi, että sen ympärille on muodostunut arki. Arki, joka yrittää naamioitua erilaiseksi, mutta pohjimmiltaan on monessa mielessä samanlaista. Täälläkin aurinko nousee, ihmiset heräävät ja syövät, käydään koulussa, nähdään kavereita, puuhaillaan jotain, syödään lisää, aurinko laskee ja ihmiset nukkuvat. Se, mitä syödään, ketä nähdään yms. onkin sitten ihan eri juttu.

Minulle suurin ongelma ovat ehkä olleet aamut. Toivoisin, että voisi luvan ja mustan kahvin kanssa mököttää ihmiskontakteja vältellen pitkälle aamupäivään.

Ketä täällä sitten näkee? Ketäpä ei. Usein tuntuu siltä, että koko maailma elää tällä kukkulalla ja kutsuu sitä kodikseen. Noin 60 eri kansallisuutta yhdessä oppivat, viettävät vapaa-aikaa, keskustelevat, kokkaavat. Se saattaa kuulostaa ihmeelliseltä, todellisuudessa se on kuitenkin juuri sitä ja enemmän.

Vaikka tähän monimuotoisuuteen on tottunut huolestuttavan nopeasti, ei se silti ole menettänyt mielenkiintoaan. Monet meistä ovat vähän (paljon) hukassa kaiken muutoksen keskellä: ihmiset, maanosa, ilmasto ja kieli vaihtuivat kertaheitolla ja nyt sitä jotenkin pitäisi sopeutua ja tehdä tästä uudesta elinympäristöstä koti. Minulle suurin ongelma ovat ehkä olleet aamut. Toivoisin, että voisi luvan ja mustan kahvin kanssa mököttää ihmiskontakteja vältellen pitkälle aamupäivään, mitä Suomessa pidetään ihan normaalina käytöksenä, mitä se nyt ei ilmeisesti ole kaikkialla maailmassa.

En odottanut, että joku, joka on kotoisin Borneon sademetsästä, olisi kuullut muumeista (ihan oikeasti).

Vaelluksella Tikona Fortissa, kun oli vielä ihanan vihreää. Kuva: Matteo Jonathan Moretti Azzalli
Vaelluksella Tikona Fortissa, kun oli vielä ihanan vihreää. Kuva: Matteo Jonathan Moretti Azzalli

Tästä tragediasta huolimatta koen, että täällä yleisesti ottaen törmää yhtäläisyyksiin siellä, missä kenties on odottanut kohtaavansa eroavaisuuksia. Teinit, olivat he sitten kotoisin Ugandasta, Argentiinasta tai Sveitsistä tykkäävät katsoa Netflixiä, kuunnella musiikkia ja valvoa myöhään. (Paitsi tietysti ne luonnonoikut, jotka heräävät aamukuuden joogaan, mutta niitäkin tietysti löytyy näin monimuotoisella kampuksella.)

Odotin, että kohtaisin runsaasti odottamattomia asioita. Ne ovat kuitenkin olleet eri asioita mitä odotin. En odottanut, että 6000 kilometrin päästä lähimmästä ruotsia puhuvasta paikasta valjastaisin uinuvat pakkoruotsin jäänteet käyttöön. En odottanut, että leikkaisin kreikkalaisen kaverin hiuksia keskellä yötä, koska oli tylsää. En odottanut, että joku, joka on kotoisin Borneon sademetsästä, olisi kuullut muumeista (ihan oikeasti). En todellakaan uskonut, että kuukauden jälkeen voivottelisin, että ruokalan masala ei ole tarpeeksi tulista. Nämä odottamattomat mutta tervetulleet hetket ovat tyypillisen MUWCI-päivän keskeisimpiä piirteitä ainakin minulle. Koskaan ei tiedä, missä odottaa seuraava silmiä avaava keskustelu, täysin uusi maku tai haju, mahdollisuus käyttää tai oppia kieliä, seuraava hyvä paikka paljon kaivatuille päiväunille.

Ennen lähtöäni mummini (olet rakas) jakoi kanssani tämän runon, joka mielestäni kuvaa aika osuvasti UWC-kokemusta.

”Ylitse merten, maiden, mantereiden ylettyy ihmislinnun kaukolento
Näin muinoin tutkimattomien teiden takainen maa ja kansa, ennen vento ja vieras,
tulee läheiseksi meille
Hämärä hahmo piirtyy ihmiseksi
Hajoaa moni erottava muuri

On viestin tuojan tehtäväsi suuri”
– Sven Krohn