Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Heikki Tuuli

– Olen aina tykännyt ns. vaikeasta kirjallisuudesta, joka laittaa lukijan aktiiviseen rooliin, kertoo suomentaja Minnamari Pitkänen.

Pitkäsen esikoiskäännöstä, unkarilaisen László Krasznahorkain esikoisromaania Saatanatango (Teos, 2019) on kritiikeissä ylistetty. Demokraatti mainitsee sen ”vuoden käännöstapaukseksi”. Helsingin Sanomat kiittelee Pitkäsen ”luontevaa suoriutumista katukielisistä karkeuksista, geologisista lausevyöryistä ja kaikesta siltä väliltä”.

Suomen Kuvalehti pitää suomennosta omana taideteoksenaan: ”Suomen kieltä ei ole helppo taivuttaa tukahduttavan modernismin muotoon. Pitkänen onnistuu loistavasti.”

"Kielellinen taso on monimutkainen, ja myös ajatustaso on monimutkainen. Lopputulos on kaunis."

Saatanatango kuvaa reaalisosialismin aikaisen unkarilaisen syrjäkylän eksyneitä ja sekavia ihmisiä, jotka odottavat muutosta ja joutuvat pettymään. Jokainen luku on yhtä loputonta kappaletta. Kirjan ensimmäisessä osassa luvut on numeroitu yhdestä kuuteen, toisessa osassa kuudesta yhteen, ja kaikki palaa alkupisteeseensä. Teoksen englannintaja George Szirtes on kuvannut tyyliä sanoin ”kerronnan hidas laavavirta, kirjainten suuri musta joki”.

– Kielellinen taso on monimutkainen, ja myös ajatustaso on monimutkainen. Lopputulos on kaunis. Hahmot pohtivat päässään perimmäisiä, eksistentiaalisia kysymyksiä, Pitkänen kuvailee. 

– Toisin kuin joissain Krasznahorkain myöhemmissä teoksissa Saatanatangon virrrassa on kiviä, joihin pääsee lepäämään. Välillä kerronta on perinteisempää ja joku tekee jotain konkreettista. Siinä lukijan mieli voi hengähtää ennen kuin taas lähdetään alitajunnan korkkiruuviin.

Pitkänen koki kääntämisen raskaaksi mutta mukavaksi. Hän käänsi kerrallaan usein vain yhden virkkeen, ja sen jälkeen oli pakko pitää tauko. Tosin sekään ei aina onnistunut, kun kirjan virkkeet ovat pisimmillään jopa sivun mittaisia. Krasznahorkai käyttää paljon epätavallisia sanoja ja ilmaisuja sekä monimutkaisia kieliopillisia rakenteita.

– Tekstin rakenne on järjetön, Pitkänen sanoo.

– Epämukavuus on tärkeä osa teosta, lukijan ei ole tarkoituskaan viihtyä sen muodostamassa ansassa. Arvokas sisältö avautuu aktiivisen työskentelyn kautta, eikä kääntäjä saa ottaa sitä työtä liikaa pois lukijalta.

Pitkänen aloitti opinnot Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksella vuonna 2005 ja erikoistui unkariin. Sittemmin hän on asunut Unkarissa monia pitkiä pätkiä.

Pitkänen viehättyi Krasznahorkain tyyliin ja halusi suomentaa juuri Saatanatangon. Vuonna 2017 hän teki siitä käännösnäytteitä ja lähetti niitä moneen kustantamoon.

"Kun saa vaikutusvaltaiselta taholta viestin, että uskomme sinuun ja tuemme sinua, on se erittäin rohkaiseva kokemus."

Ykkösvaihtoehto oli Teoksen merkittävää aikaisemmin suomentamatonta maailmakirjallisuutta julkaiseva Baabel-sarja, ja sinne Pitkänen saikin käännössopimuksen vuonna 2019. Apurahahaun hän aloitti vuonna 2017 ja sai Suomen Kulttuurirahastolta puolen vuoden rahoituksen.

– Sillä oli valtava vaikutus, eikä se ollut yksioikoisesti rahakysymys. Kääntäjänä ja varsinkin ensimmäistä laajaa teostaan kääntävänä sitä tekee työtään hyvin yksin. Usko oli monta kertaa loppua. Kun sitten saa vaikutusvaltaiselta taholta viestin, että uskomme sinuun ja tuemme sinua, on se erittäin rohkaiseva kokemus.

Yhteensä Saatanatangon kääntämiseen kului Pitkäseltä puolipäiväistä työaikaa noin kaksi ja puoli vuotta. Hänen on määrä kääntää Teokselle lisää Krasznahorkaita. Seuraavasta nimikkeestä neuvotellaan parhaillaan.

Viime vuonna Krasznahorkai voitti romaanillaan Baron Wenckheim’s Homecoming Yhdysvaltain arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon The National Book Awardin käännöskirjallisuuden sarjan. Valintaa seurattiin Suomessa tarkemmin kuin tavallisesti, koska ehdolla oli myös Pajtim Statovcin toinen romaani Tiranan sydän.